Koirakaruselli

Paten ja Tähkän pennut syntyivät eilen! Saldona 5 pentua, 4 urosta ja yksi narttu. Väreinä yksi parkki, pari riistan väristä ja pari mustaa. Pentujen emä Tähkä eli virallisesti Malli on parkinvärinen reilu parivuotias narttu ja asustelee Rovaniemellä, Sagaberran kennelissä: http://www.sagaberra.net/ 

Yhdistelmä koiranetissä: http://jalostus.kennelliitto.fi/frmSukutaulu.aspx?RekNoI=ER43547/01&ReknoE=ER41469/06 

Olemme iloisia ja ylpeitä, tapahtumaa juhlistettiin eilen rustoluilla- onhan ne lähinnä koirien sikaria mitä löytyy. ( Tai no mä en nyt ihan vielä ole alkanut niitä syömään..) Toivomme pennuista hyväluontoisia ja terveitä ihmisen parhaita ystäviä näyttöön ja käyttöön.  

Näin Pääsiäis- aikaan kaikki noidathan aktivoituvat joten ei liene ihmekään että minäkin viuhahtelen täällä kirjoittelemassa nyt jo ihan parin viikon välein…  mutta tähän on toinenkin syy! Nimittäin kärsimyskukka (Passiflora caerulea). Tarkemmin sanoen sen kukkiminen, asia josta olen niin tohkeissani että yritän linkittää sen kuvan tänne. Viis siitä että itseasiassa Suurella Puutarhurilla itsellään ei ole osaa eikä arpaa tähän ts. kasvi on nuppuineen juuri kaupasta ostettu. Mutta en välitä, vaan olen häpeämättömän ylpeä tästä kasvista jonka kukista sanotaan: Jokainen (kukka) on elämys!

Ja niin toden totta on, itse säikähdin ensimmäistä kukkaa. Se nimittäin aukeni aika yllättäen ja on melko suuri- joten kun näin sen ensin syrjäsilmällä ensimmäinen ajatus oli mikä helkkari toi on..?! Sitten alkoi tohina - kamera käteen, itsekseen puhumista (Pate luulee että puhun sille..ehei, koira hyvä-mä puhun kasville..!) ja kyllä- elämyshän se oli ja on.Oikein harmitti lähteä viikonlopuksi pois kotoa, koska hetkenä minä hyvänsä niitä voi tulla lisää. Ja kuten olettaa saattaa, olen kovin elämyshakuinen- (mitä muuten nykyään pidetään lähes kirosanana. Elämyshakuinen ihminen on muka jotenkin urpo, tallustelee aina jossain tunturin juurella tai vuoren laella etsimässä jotain mistä hypätä, valua, lentää, ryömiä tai laskea jonnekin mahdollisimman kovalla vauhdilla. Kirjoittajan elämyshakuisuus rajoittuu pitkälti nöhverö- touhuihin, kukkasiin, koiriin ja potkurilla suhaamiseen, mutta nostan hattua kaikille “virallisesti” elämyshakuisille hurjapäille!) 

Ja takaisin asiaan…Kärsimyskukan nimi tulee siitä että keski-ajalla siinä nähtiin Jeesuksen ristiinnaulitsemis eli kärsimyshistorian -symboliikkaa. Joten yhdestä ainoasta kukasta löytyy seuraavaa: 1 piikkikruunu, 5 vasaraa ja 3 naulaa, 10 apostolia (terälehdet). Lisäksi on nähtävissä ruoskia (köynnöksen kärhet), ompa joku nähnyt liuskaiset lehdet kiusaajien käsinäkin! Joten ei ole kyse ihan mistä tahansa rehusta. Joka tapauksessa- kukka on upea.

 

Kärsimyskukka:

http://www.marian-keramiikka.com/galleria/2009/Passiflora_caerulea_9_4_09.jpg 

 

 

Talvi alkaa olla vaihtumassa kevääksi, ensi viikolle luvattu muutamia plus- asteita. Yöpakkaset tosin jatkunevat vielä hetkisen että jos on kovasti reipas voi aikaisin aamulla juoksuttaa koiria. Ei voi olla kuin kiitollinen näinkin hyvästä talvesta, melkoista ironiaa voisi toki löytää siitä että asuessamme itä-Suomessa oli kaksi karseaa talven tynkää peräkkäin..Kyllä oli huumori kovilla kun väkisin hymyillen selitteli uutta alkanutta koiraharrastustaan, no joo “nyt on ollu vähän huonot kelit…niin ja viime talvenakin tosiaan oli vähän huonot kelit joo..ajatella että tuli hankittua tämmösiä haskikoiria just nyt..hehheh..kuraista meininkiä, kyllä rapa lentää, joo-o…”- tammikuussa sai kuunnella pilkkopimeässä pöpelikössä mukavaa sateen rapinaa kattoon.. Sitten muutettiin keski-Suomeen vähän niinkun “no perkele ei se ole lunta enää missään”- asenteella ja kas kummaa! Itse lumi-keijut/jumalat/henget kuulivat mokomat manaukset ja täällähän oli ihan oikea talvi!

Muutos kahteen viime talveen oli muutenkin kohtuullisen suuri, perämettältä cityelämään! Tänä talvena meidän vakioreitti meni Jyväsjärvellä, heti rantaväylän vieressä. Alkumatka pyörätietä pitkin alikulkusillan kautta jäälle, siinä sai ihastella paikallisten graffiti-taiteilijoidenkin kädenjälkeä sekä tehdä eräänlaista kulttuuriantropologista tutkimusta tarkkailemalla vastaantulijoiden ilmeitä. Jäällä kaikki kommentit olivat positiivisia (No eihän me muita kuullakaan..), hauskin tuli ikääntyneiltä rouvashenkilöiltä jotka hiihtivät peräkanaa viereisellä ladulla:”Tuossahan pääsee helepommalla!”- Hymyilin vain kauniisti ja heilautin kättä mutta ajattelin itsekseni että kuulkaas rouva, siinä vaiheessa kun te laitatte sukset ulkovarastoon minä alan vasta juottamaan näitä elukoita ja siinä vaiheessa jos te lapioitte koiranpaskaa suksivarastosta niin asiat alkaa olla melko pahasti vinksallaan..Jopa 3 1/2 -vuotias kummipoikani totesi heti kun kuuli puhuttavan asiasta että “suksia ei tarvi ruokkia!”. No ei niin. 

Toinen vakireittimme on rauhallinen tienpätkä maaseudulla. Näissä maisemissa sattui onneksi koko koiraharrastushistoriani yhtäaikaa kamalin ja ihanin tapaus. Se klassinen..Otin kuvaa ja koirat pääsivät irti. Varmasti aika monta metsäneläintä sai pysyviä traumoja siitä kiroilun ja itsesuominnan määrästä..(Kuinka ihminen voi olla näin tyhmä..sieppausköysi on sieppausköysi koska siitä pidetään kiinni..miten hitossa aivot voi olla noin jäässä jne. jne.) Mitä nyt ihminen kaikkia kamaluuksia voi itsestään keksiä juostessaan lumista ylämäkeä ja sydän hakkaa 500 kertaa minuutissa.. Mutta sitten tapahtui se hienoin juttu! Ne tuli takaisin!!! Olin mielessäni käynyt kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja kauhuskenaariot läpi, autojen ja muiden tavisjuttujen lisäksi arvelin että todennäköisesti tielle laskeutuu helikopteri tai lentokone, tietenkin suoraan pahaa-aavistamattomien koirien päälle..Ei edes käynyt mielessä että ne tulisi takaisin, ei tosiaan- joten kun ne yhtäkkiä ilmestyi kaarteesta, päät pystyssä (mihin sä oikeen jäit?!), reki pystyssä ja kaikki piuhat selvinä ajattelin ensin näkeväni harhoja (vrt. janoinen erämaassa)-siinä hetkessä oli todella aitoa jälleennäkemisen riemua! Kävin tarkastamassa jäljet ja jonkinmatkan päässä näkyi selvästi pysähdys ja reen kääntö. Pupseille oli tullu mammaa ikävä! (Ja minä en laske siitä köydestä irti ennenkuin koirat ovat.. autossa)

 

Astil maaliskuun auringossa Porvoossa

http://www.marian-keramiikka.com/galleria/2009/astil_22_03_09_2.jpg

 

 

Joulukuun alussa olin tulkkina hirvenhaukun maaottelussa.Ruotsista, Norjasta ja Suomesta oli valitttu kunkin maan viisi parasta hirvikoiraa ohjaajineen kilpailemaan. Kisa järjestettiin Korpilahdella, Keski-Suomessa ja maastot arvottiin kunkin koirakon kesken. Olin tuomarin, opastuomarin sekä kahden SkÃ¥nelaisen hirvimiehen matkassa, koira oli jämttinarttu Goldi (om. Tomas Windeborn) . Lisättäköön tähän vielä että skÃ¥nen murre ei tosiaan ole niitä helpoimmin ymmärrettäviä, mutta isommilta kömmähdyksiltä vältyttiin, mitä nyt kysäisin tuomarilta onko tämä “bäilen” - mistä arvon herrat puhuvat mahdollisesti jokin uusi tutkamerkki? Kysymyksessä oli siis auto- bilen.. Jokatapauksessa korva tottui päivän mittaan omituisesti lausuttuihin sanoihin.

Oli todella hienoa saada olla mukana ja nähdä läheltä mitä hyvältä hirvikoiralta todella vaaditaan. Sen pitää olla tarpeeksi sitkeä ja kova jaksaakseen työskennellä tuntitolkulla, kuitenkin pitää yhteyttä metsästäjään, sen pitää löytää hirvet ja pysäyttää ne, tiukimmat koirat jäävät yksin pimeään metsään ja haukkuvat hirveä..loputtomiin!  Arvostelussa huomioidaan aivan kaikki haukun tiheydestä (peittävyydestä) lähtien. Voitto tuli Suomen joukkueelle ja ykkönen oli karjalankarhukoira Usvanniityn Muska (om. Marko Tanhua) joka päätti hienon uransa näihin kisoihin. Loput tulokset täällä: http://www.shhj.info/maaottelu2008/

Joulukuussa käväisimme Lapissa, hieno reissu kerrassaan, varsinkin kun lähtiessä täällä keski-Suomessa lumitilanne oli aika surkea. Muoniossa ja Kolarissa tätä ongelmaa ei ollut! Suorastaan paratiisimaiset olot koirien kanssa liikkumiseen. Porot olivat uusi tuttavuus tytseille ja liekö ne vai lumimäärä, mikälie ollut syynä mutta lisävauhtia tuli kaksikon matkantekoon. Teimme retkiä lähimaastoihin, käväisimmepä kaupassakin koirapelillä. Änä ja Valo ja reki hienosti parkkipaikalla..

Täytyypä sanoa että hyvin on osattu Lappi markkinoida, turisteja oli kaikkialla. Aina kun liikuin haskien ja Paten kanssa jonkun mökkirykelmän liepeillä kysyttiin “are you local?” Ensi alkuun vastasin kuuliaisesti että en ole ja selostin pitkät pätkät asuinpaikastani ja että meilläpäin ei juurikaan ole lunta, siksi olemme täällä ja itseasiassa Pate ei ole siperianhusky vaan se on porokoira ja niitä on käytetty aikoinaan poropaimenina…jne jne. kunnes paikallinen ystäväni neuvoi että sano niille vaan että “Yes”.

Nyt on sitten sitä lunta täälläkin! Aivan upeat kelit, muutama aste pakkasta…ja lunta! Astil on Köpin ja Pyryn luona syömäs..lomailemassa ja jokaisen puhelun taustalta kuuluu tuttu naukuminen, veteraanikoiran vaativa kitinä..koska sillä on taas nälkä. Nyt pulmaan on keksitty uusi ratkaisu, eläkekoiran nappulat. Näin voi Asse syödä enemmän turpoamatta aivan tolkuttomaksi palloksi. Tai näin mulle on uskoteltu, saapa nähdä mikä tursas sieltä tulee kotiin. Jos se edes haluaa tänne nälkämaahaan takaisin tulla..

Tuosta luitten hamuamisesta koppeihin vielä sen verran että tyhjensimpä nämä “varastot” tuossa ennen pohjoisen matkaa: Valon kopissa oli kuusi (isoa luuta), Äänen kopissa yksi. Niimpä niin. Olispa hauska testata miten jako menisi jos Asse olisi tarhaeläin. 

Koirilla on menossa hirvenluu- festarit, kaikenlaista roipettakin saadaan välillä. Tosin keuhkoja ei kai saa koirille antaa, kun niissä on sitä “mitä se nyt olikaan- matoa”. Siinä missä tavis luut ovat yleensä semmoista normaalikokoa, hirven luut ovat kuin dinosauruksesta! Pate oli suorastaan mykistynyt kun se sai puolikkaan suoliluun. Häh, onko tää luu? Mulle vai?

Astilli on ammattilainen, sille on aivan yhdentekevää onko luu/liha/ruoka mistä/miten/ kuinka iso, välillä tuntuu että sen kuppiin/eteen/näkyville voisi laittaa ihan mitä vaan niin se syö sen. Eräänä päivänä ehdin juuri huomata että ulkoportaille oli tipahtanut leivänpala jonka päällä ryömi etana. Samantien sekä leipä että etana katosivat ns. parempiin suihin. Asse oli tyytyväinen, ylimääräinen suupala on vaan plussaa kun talvikin on tulossa.

Tietenkin näin hirvestysaikaan Assen tapaiset koirat ovat seitsemännessä taivaassa, huoli talvirasvan keräämisestä vähenee kun ekstraa tulee vähän niinkuin pyytämättä. Astilille olisi tietenkin aivan sama vaikka hirvenmetsästys olisi kesäkuumalla heinäkuussa, sen ruokahaluun eivät ulkoiset tekijät vaikuta.

Sippehuskeilla on tapana kuljettaa kaikki syötävä koppeihin ja isot hirvenluut aiheuttavat hieman päänvaivaa. Vaikka luu mahtuisi oviaukosta, se vie melko paljon tilaa kopista! Mutta sinne pieneen möksään kaikki vaan katoaa ja koiratkin näyttävät vielä mahtuvan sisälle.

 

Aika aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin eli lampaitten viimeinen matka koitti tänään. Koirille lampaiden surma tarkoitti herkku-päivää, munuaiset, keuhkot ja rasva tekivät kauppansa. Jopa juoksuaika- paastoa pitäneille huskyille kelpasi kaikki mitä annettiin. Loput jemmattiin jonnekin, ilmeisesti koppiin? Ja sitten sitä koppia vartioitiin hartaasti.. Harvoin kuitenkaan ihan näin tuoreita antimia on tarjolla ja sitä osattiin arvostaa!

Paksu-Pate on pienellä laihiksella, vähemmän Power nappulaa ja lihaa ja enemmän liikuntaa- mikä neronleimaus! Pate ei onneksi ole perusluonteeltaan ahne vaan enemmänkin nirso, joten laihis ei ole sellaista tuskaa mitä Astilin laihduttaminen olisi. Jos sellainen jossain hulluuden/ itsetuhon/hermojen-menettämis puuskassa päätettäisiin aloittaa.

Astil on 12- vuotiaaksi erittän hyvässä kunnossa fyysisesti, mutta vanhuus alkaa näkyä käytöksessä. Portaiden yläpäässä se miettii mitähän tuo mahtaa tuolla alhaalla huitoa kun kysymyksessä on ulos meneminen. Saa todella tavata käskyjä- huitoa kuin liikennepoliisi. Ja metsässä se kulkee aivan omia polkujaan, poissa näköpiiristä.Tyypillinen kuvio on että kun ollaan jo tulossa pois Assea huudellaan ja odotellaan. Sitten se ilmestyy. Jostain. Ja kysymyksessä on kuitenkin koira joka on koko elämänsä kulkenut perässä kuin varjo. Kuin ihmisen ajatus, puhetta vailla.

Erään ystäväni sekarotuinen ( melkein suomenpystykorva) narttu Lilla täytti tänä vuonna 18- vuotta. Joten vanha koira on suhteellinen käsite! Vielä pari vuotta sitten kun Lilla oli “vasta” 16- vuotias, se näytti ehkä noin kymmenvuotiaalta. Melkoinen otus, saapa nähdä ylittyykö 20 vuotta!

Edellisessä kirjoituksessa väitin etten ole käynyt näyttelyssä kahteen vuoteen. No nyt korjataan tämä asia. Olin siis viime syksynä haskien kanssa erikoisnäyttelyssä. Taukoa ei ole ollut kuin vuosi. Huomasin myös että reilu vuosi niin Palle siirtyy veteraaniluokkaan!

Lilla ja Asse, vuosi 1997

http://www.marian-keramiikka.com/galleria/90-lukua/astil_lilla.jpg

Parin vuoden tauon jälkeen oli taas aika pistäytyä koiranäyttelyssä, tosin Pate vaikutti olevan asiasta eri mieltä. Sen mielestä olisi ollut huomattavasti hauskempaa seurustella kehän ulkopuolella olleiden narttujen kanssa, Olimme siis Jyväskylässä, lappalaiskoirien erikoisnäyttelyssä. Pallella meni ihan mukavasti, se oli PU 4 eli siis urosten nelonen melko suuresta koiramäärästä. Olemme tyytyväisiä- tosin ainahan me ollaan, koska kotiin lähtee sama koira huolimatta nauhan väristä.

Oli hienoa nähdä niin suuri määrä lapinporokoiria samassa paikassa, yli 100 kappaletta pelkkiä poroja! Ja kasvattajaryhmiäkin oli useampi. Erityisesti mieleen jäi lähes 15-vuotias Juoksa Gunilla (Paten täti!) joka esiintyi hienosti ja oli kaunis, pirteä vanha rouva. Meiltä kehään meneminen meinasi unohtua pari kertaa (”Hei eikös Pate ole valioluokassa?”, “On”, “No siel olis valioluokka nyt menossa..”)- Eikä ollut ihan ensimmäinen kerta  Selkeästi täytyy opetella stressaamaan näyttelytilanteita enemmän!

Jos muuten haluaa ilmoittaa koiransa Helsingin Voittaja- näyttelyyn, se kannattaa tehdä nyt eikä siitä ilosta tarvitse maksaa kuin 48 euroa. Niin ja tosiaan jos ei kuulu kennelliittoon (niinkuin minä) maksu on 70 euroa. Rahat pois ja muovinarua silmille.. Ehkä me kuitenkin mennään vaikka Peräseinäjoen tai Takahikiän ryhmikseen muitten maatiaispystäreitten keskelle.

Suppilovahveroaikaan innostun sienestämisestä, se on ainoa sieni jonka keräämistä kohtaan tunnen jotakin joka voisi olla lähellä intohimoa. Ja tietenkin käytännöllisenä koiraihmisenä raahaan metsään koko koiraroikan, onhan niittenkin päästävä juoksemaan! Mitä jos opettaisi jonkun koirista etsimään suppilovahveroita..? Ei mikään tavallinen kantarelli-piski vaan ihan oikea suppilovahverokoira..

Ensimmäisen puolen tunnin ajan sienten keräämisen hurttalauman kanssa voi unohtaa täysin. Tuohon näennäisesti lyhyeen pätkään ihmisen elämässä voi mahtua paljon asioita! Valo löysi puolikkaan oravan raadon ( Ihmetyksen vallassa katselin kun se ei ainoastaan tyytynyt syömään varsinaista oravan kroppaa, vaan suuhun hujahti koko pitkä pörrö-häntäkin..) Muut tuijottavat odottavina että anna nyt jumankauta meillekin tommonen elukka eikä vaan Valolle. Alku on siis ympäröivään alueeseen tutustumista ja alueen hahmottamista. Ja mahdollisimman kovalla tempolla. Kesäkuosissa olevien koirien pää toimii täysin talviteholla. Kiitollisena ajattelin että on se hyvä että ne tosiaan ovat vielä hieman tylsässä terässä, että takana on vasta pari treenilenkkiä.

Suppilovahverot eivät antaudu kerääjän hyppysiin mitenkään helposti, maastoutuminen on mestarillista. Hyvä keino on tietämättään seisoa suoraan suppiloiden päällä ja hokea “ei täällä oo mitään”-ja kuin taikaiskusta ne ilmestyvät esiin. Avulias kanssa- kerääjä (”Siinähän niitä on ***tin ****ootti vaikka kuinka paljon!”) on hyödyllinen. Mutta kuten sanottua apulaiseni olivat tällä kertaa hieman tavallista yhteistyökyvyttömämpiä, neljällä jalalla sinkoilevia raadonsyöjiä. Ihme kyllä sitten kun sieniä (vihdoin tunnin etsimisen jälkeen) löytyy ja niitä aletaan keräämään,myös koirien kiinnostus herää. Juostaan innolla ees taas löytöpaikan yli, kaivetaan ja kieritään (no mitä kaikkea koira nyt osaa tehdä..)

Keräämisvaiheessa siis testataan ohjaajan auktoriteettia. Sienien tuhoutumisaste korreloi suoraan johtajuusongelmien kanssa. Tai sitten sidotaan eläimet puuhun kiinni. Suosittelen jälkimmäistä lämpimästi erityisesti köyhänä sieni-vuonna. Yhdistelmä siperianhusky & sieniveitsi ei ainoastaan kuullosta muinaisessa Lepakkoluolassa esiintyneeltä punk- bändiltä vaan on myös melko haastava tilanne. Koirathan eivät suinkaan ymmärrä varoa teräasetta. Ja sehän johtuu vain ja ainoastaan siitä ettei niillä ole geneettisessä muistissaan mielikuvaa puukottavasta sienestäjästä.

Lopputulos: pussillinen suppilovahveroita, onnellisia, väsyneitä koiria ja 0 vammautumista. Hyvä loppusaldo siis.

Sunnuntaina vielä haravoitiin pihaa ja eilen saatiinkiin taas lunta. Onneksi on Ilmatieteen laitos ja sen webbi-sivut niin saa jotakin aavistusta siitä minkälaista keliä on tiedossa!

Tänään tehtiin vuoden ensimmäinen remmilenkki metsässä, kehittää muuten huumorintajua hangessa kahlaaminen neljän koiran kanssa joista kahdella on hurja kiire jonnekin, siis ihan minne vaan! Haskien mielestä on huippukivaa kirmailla virtaa täynnä suuntaan jos toiseen! hei- tuolla on lintu! Ja tuolla on… jotain! Mennään tonne, eikun tonne!  Jossain näin hienon kuvan missä huskinomistaja ulkoilutti melko suurta valjakkoaan kerralla. Tyylikästä, jäämme harjoittelemaan.. (Noh, se on kyllä ainoa kuva minkä olen nähnyt kyseisestä aiheesta)

Olisi mielenkiintoista kokeilla agilitya huskien kanssa, esteiden yli hyppääminen ei todellakaan olisi mikään ongelma, tai puomit sun muut kiipeilyesteet. Haastavinta olisi varmaankin tehdä asiasta tarpeeksi mielenkiintoista ja saada suht itsenäinen siperianpystykorva kuuliaisesti pitämään kontaktia ohjaajaan. Mutta lajia harrastavia siperialaisia löytyy kyllä, tietääkseni niitä on nähty toko-kentälläkin. Entäs jälki sitten..?

Youtubesta löytyy kaikkea mahdollista, viimeksi löysin videon Jappeloupista. Pieni, vain (1,58 m) Jappeloup de Luze oli legendaarinen esteratsu joka hyppäsi itseään huomattavasti korkeampia esteitä (korkeampien kilpakumppanien joukossa) ja niin suurella sydämellä ettei se jättänyt yhtään katsojaa kylmäksi! Itsekin Jappeloupin helsinki International Horse Showssa aikoinaan nähneenä muistan, etä vaikka siellä oli paikalla useita huippuratsukoita, kaksi oli ylitse muiden: Milton sekä Jappeloup de Luze. Kun L’annee Hippique vuonna 1997 julkaisi 37 alan asiantuntijan valitsemat merkittävimmät esteratsut toisen maailmansodan jälkeen, ensimmäiselle jaetulle sijalle nousivat Milton ja Halla, toiseksi tuli pikkuruinen Jappeloup de Luze.

http://www.youtube.com/watch?v=5YbmQ_c5LU0

 

 

Muutaman keväisen päivän jälkeen talvi päättikin jatkaa kulkuaan ja homma huipentui parin viime päivän aikana. Taisi tulla koko talven lumet Suomeen kerralla. Pihamaa autoineen hautautui lumeen parissa päivässä ja saimme kokea muutaman tunnin ajan millaista on olla ilman sähköä. Ei ole kivaa ei.. Huomasin myös että savupiippu osaa “ulvoa” tuulessa kuin paraskin siperianhusky..

Lumitöitä sai tehdä ihan tosissaan, koiratarha madaltui nopeaa vauhtia. Pari päivää ilman lumenluontia ja mimmit olisivat kävelleet pois tarhastaan. Niin ja tietenkin on ihan kiva kulkea ulos portistakin. Noh..normaali talvena tässä ei olisi mitään ihmettelemistä täällä päin maata, mutta viime aikojen valossa..ohhoh..

Ystäväni Lapista soitteli ja kertoi että pikku kylän paikalliset asukkaat ovat aivan ihmeissään turistien määrästä, mennyt kuulemma aivan villiksi koko meininki- ajellaan moottorikelkoilla jalkakäytävällä jne. Minusta tämä kuvaa nykyaikaa erittäin hyvin, ihmiset etsivät luontoelämyksiä ja rauhaa. Mutta kun kaikki etsivät rauhaa samasta paikasta ei olekaan niin rauhallista enää..