by Terhi

Viime postauksessa potemani lentsu on jo hiljalleen poistumassa elimistöstäni. Kenties se kaikkein ärhäköin osa siitä jäi Helsinkiin, jonne pakenin sairastamaan normaaliviikkoni aikatauluun verrattuna aivan törkeän ennenaikaisesti. Ennen pakomatkaani poikkesin kuitenkin tutulla lääkäriasemalla, jossa olen aiemmin käynyt hoidattamassa nyt jo yllättävän vaisuna ja olemattomana pysyttelevää luupiikkiäni sekä pistättämässä itseeni yhteensä kuusi ampullia hepatiitti- ja punkkirokotteita. Tällä kertaa olin vältellyt lääkäriin menoa viimeiseen asti, sillä Suomessa flunssainen terveyskeskusreissu tarkoittaa lähes poikkeuksetta antibioottikuuria, joka ei varmuuden vuoksi syötynä olekaan ihan niin hyvä juttu kuin joskus on ehkä luultu.

Sen sijaan, että täkäläisen lääkäriaseman hoitajatäti olisi oitis ryhtynyt kirjoittamaan lääkereseptiä, määräsi hän minut kuitenkin verikokeeseen. (Olen tainnut poistua kyseiseltä asemalta vain kerran niin, ettei minuun olisi pistelty reikiä.) Analyysi osoitti kiistattomasti, etteivät vereni tulehdusarvot edes hätyytelleet ylärajaa. Niinpä sain hoito-ohjeiksi antibioottikuurin sijaan syödä hunajaa, valkosipulia ja sitruunaa, juoda teetä ja ottaa jalkakylpyjä. No vot, minähän tein samalla sitten pedikyyrinkin!

Varpaita myöten uudistuneena kelpasikin jälkeen palata Tallinnaan ja pukeutua pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen uuteen, ompelijalla korjauksessa olleeseen mokkatoppikseeni. Joku oli nimittäin keksinyt yhdistää muuten pieneen ja sievään takkiin kylän suurimman kauluksen, enkä minäkään aleostoshuumaltani asiaa tajunnut ennen kuin kaulus jatkuvasti häälyi näköpiirini rajamailla ja tuhriintui meikkiin kolmessa viikossa. Kiitos kaulusepisodin solmin kuitenkin asiakassuhteen Tallinnan ihanimpaan ompelijaan, Annaan, joka pienensi kauluksen järkevän kokoiseksi ja jolta tein saman tien pari muutakin tilausta.

Tänään töistä palatessani huomasin kuitenkin Annan luona havaitun ja jo korjatuksi luullun vian nostavan uudelleen päätään: ilmeisesti se sama älykkö, joka päätti kylän suurimman kauluksen mittasuhteista, myös jätti takin joka toisen tikkauksen päättelemättä. Olin jo vanhana reklamoijana ottamassa harkittua askelsarjaa kohti ovea ja Kaubamajaa, mutta koska takki tuntui puhuttelevan minua (”En ole täydellinen, mutta katso, miten söpö olen itse virkkaamissasi kukkakoristeissa. Sitä paitsi olemme kulkeneet jo riittävän pitkän matkan yhdessä kiintyäksemme toisiimme.”), otin käteeni neulan ja langan ja istuin käsityöni ääressä seuraavat kaksi tuntia. Tosin mikäli olisin pulittanut takista ovh-hinnan mukaiset 4 000 kruunnua, olisin hilpaissut vuodattamaan perusteltua valitusvirttäni alta aikayksikön, mutta koska takki kustansi minulle vain vajaan neljänneksen ovh:staan, minkä edestä oletan sen kestävän jäljelläolevan ja tulevan talven, päädyin päättelemään langanpäät niin hyvin, ettei koko Virossa ole huolellisempaa työtä nähty. Jos käsityöihmiseltä menee hommaan kaksi tuntia, niin se jos mikä on tae laadusta!

Reklamoinnin makuun pääsin kuitenkin illan Selver-reissullani. Samaisesta tavaratalosta viattomien lasten päivänä ostamani ilmakiharrin nimittäin alkoi aamutuimaan syöstä sisuksistaan harmaata, käryävää savua - onneksi kylläkin vasta siinä vaiheessa, kun tukka oli työpäivän tarpeiksi jo riittävässä kuosissa. Iltani ratoksi siis kiikutin kihartimen infotiskille olettaen, että saan rahani takaisin tai ainakin oikeuden vaihtaa romu toiseen kihartimeen. Mutta ei. “Lähetämme tämän ekspertiisiin“, minulle kerrottiin ja sehän olisi kiva, sillä saisin saman kihartimen mahdollisesti korjattuna takaisin. Hetken aikaa levittelin käsiäni ja kysyin, miten ihmeessä kuositan kuontaloni huomenaamulla, sillä jos saan vanhan savukoneen korjattuna takaisin ja minulla on jo yksi priimakuntoinen vehje valmiina Helsingissä, en millään haluaisi ostaa kolmatta, joka ekpertiisin korjaajankykyihin luottaen olisi kertakaikkiaan ylimääräinen. (Ai niin, minullahan on Helsingissä lisäksi vielä fööni ja suoristusrauta. Jihuu.) Ei kuitenkaan auttanut muu kuin marssia Selverin kakkoskerrokseen, ryhtyä ostoksille ja murahdella hyllyjen välissä itsekseen, että voisiko se toukokuun puoliväli edelleen jo olla täällä, kiitos.

Nyt pidänkin enää salaa ja pahansuovasti kihertäen peukkuja, että ekspertiisin sedillä on omat peukalonsa keskellä kämmeniä, ja toivon samalla hartaasti, että eräällä työkaluja omistavalla kollegallani olisi huomenna sormet siellä missä pitääkin, jotta hän voisi irrottaa kiharrinkokoelmani uusimman helmen johtoon unohtuneen hälyn, sillä minähän EN enää mene kiharrinasioissa Selveriin jäljelle jääneinä Tallinnan-kuukausinani.

* Piip piip, sanoo häly (paitsi Selverin ovella). Kur*t ja perk*le, kiroaa kihartimista kyllikseen saanut Terhi. *

Huomisen työpäivän jälkeen lähden (toivottavasti hälytön kiharrin laukussani) irtisanomaan Tallinnan-kotiani. Nyyh. Mutten tiedä, tuleeko se toukokuun puoliväli sittenkään tarpeeksi nopeasti, sillä kielipääni on alkanut näyttää sekoamisen merkkejä. Ensin luulin ja toivoin johtuvan vain puolikuntoisesta olostani, että puhkesin pariin otteeseen puhumaan suomea silloin, kun suustani olisi pitänyt kuulua viroa. Mutta tänään se oli tapahtua kolmannen kerran, joka olisi sanonut toden. Suomenkielisen toden. Toisaalta asiassa on se valoisa puoli, että suomenkieliset lipsautukseni ehkä paljastavat minun suhtautuvan myönteisesti tulevaan elämänmuutokseeni.

- Terhi, jolla on kohta varmaan ihan sikahyvin kiharrettu kampaus

Parin viime viikon aikana on käynyt ilmi, että päiväni Tallinnassa alkavat olla luetut. Minulle nimittäin tehtiin Helsingistä työtarjous, josta oli mahdoton kieltäytyä. Toukokuun puolivälin tienoilla karistan siis Tallinnan pölyt tennareistani ja ryhdyn viettämään taas enemmän aikaa aavan meren tuolla puolen. Toisaalta olen ihan tolkuttoman innoissani, toisaalta haluaisin roikkua kaksin käsin D-terminaalin rakenteissa laivani tehdessä lähtöä ja karjua, että minua ette saa. Parhaillaan teen myös surutyötä siltä varalta, että joudun sanomaan hyvästit Tallinnan-kodilleni. Tallinnalle ja Virolle en hyvästejä kuitenkaan lupaile, siihen ei anna mahdollisuutta uusi työnkuvakaan.

Lopun alkua kuuluttelee myös joskus niin rautainen terveyteni. Hädin tuskin on luupiikistä päästy, niin jo iskevät muut hädät ja vaivat. Tämänkertainen kylmettymissairauteni ilmoitti itsestään ensi kerran jo viikko sitten. Ei auttanut parin päivän saikku, eivät kauniit ajatukset. Perjantainen työpäivä oli virhe ja sen virheen seurauksia makselen tänään jo neljättä päivää. Viideskin tulee aivan varmasti. Bronhiiditee alkaa loppua, kärsivällisyyteni myös. Onneksi ETV:n arkistossa on jäljellä vielä yksi näkemätön jakso poliisisarjasta “Ohtlik lend”. (Ärsyttää vaan, kun arkistosedät olivat ahkeruuksissaan jo alkaneet poistaa vanhimpia jaksoja. Nyt en saa ehkä koskaan tietää, miten rikostutkija Andres Västrik alun alkaen päätyi Tallinnasta Pärnuun. Pahus.)

Loppunut on myös eilinen kevät. Kävin lintujenruokinta- ja kauppareissullakin jo kevättakissa - tosin murehtien, etten ehkä saakaan enää käyttää ompelijalla korjauksessa olevaa kivaa talvimokkatakkiani. Tänään näyttää kuitenkin siltä, että murheeni oli ennenaikainen. Aurinko on kuollut ja taivaalta on paiskonut koko päivän räntää. Kadut lainehtivat kurasta ja loskasta, autot ja räystäät kastelevat ohikulkijansa. Kerrassaan oivallinen ilma sairastaa ja tehdä kakkoskodista luopumiseen liittyvää ennakoivaa surutyötä. Aurinkoisena päivänä, kuten eilen, tekee sen sijaan aina vain mieli ostaa keltaisia tulppaaneja.

Masentavasta kelistä ja puolikuntoisesta olostani huolimatta yritin hoitaa tänään myös pari pientä, hetkellistä kotoa poistumista vaativaa askaretta, mutta eihän niistä mitään tullut. Kirottu lajittelupiste oli sinne saakka päästyäni taas jotakin niin raivostuttavaa, että meinasin ruveta parkumaan. Seiso loskassa ja rännässä, ole vuoroin jäässä, vuoroin pakahtumaisillasi toppatakin alle puskevaan hikeen ja arvaile, mikä reikä juuri tyhjennetyssä säiliössä (joka on jostakin tuntemattomasta syystä tyhjennetty myös kaikista ohjetarroista ja -kylteistä) mahtaisi olla se, johon kauan keräämäsi lasipurkit ja -pullot saa palauttaa. Taivalla sitten kauppaan, jossa et yleensä asioi, huomaa ettei siellä olekaan muovipullonpalautuspistettä ja tunge taarasi takaisin käsilaukkuun. Poikkea matkalla vielä parissa kangaskaupassa tajutaksesi, että olet edelleen todella kipeä, koska et pysty oikeastaan ajatelemaan yhtään mitään muuta kuin että sinun olisi klo 11.30 vain pitänyt kääntää kylkeä ja jatkaa unia.

Vaikka kotimatkalla pääsisikin syömään kerrassaan herkullista kasvisruokaa, saattaa kaikki asianhaarat huomioon ottaen alkaa yhtäkkiä tuntua siltä, että voisiko se toukokuun puoliväli jo olla täällä, kiitos.

- Terhi, joka on tänään ihan kypsä ja loppu

Toissa viikolla minua puraisi kylmästä ilmanalasta huolimatta lenkkeilykärpänen. (Se oli mitä ilmeisimmin talvehtinut jossakin lämpimässä.) Koska en päivystysvelvollisuuksieni vuoksi päässyt tavanomaiseen tapaani kuntosalille, vedin jalkaani ulkolenkkarit ja spurttasin kokeilemaan, miltä juokseminen pitkäksi venyneen tauon jälkeen tuntuisi. Vara on viisautta, totesin ja valmistauduin totaaliseen hengästymiseen jo jossakin Kumun nurkilla. Koska olin ottanut edelliset juoksuaskeleeni Suomessa, olin lisäksi varma, etten hetken hölköteltyäni kerta kaikkiaan enää kykenisi etenemään kuin sadan metrin satseissa. Tällä tavoin valmistautuen en ainakaan putoaisi odotuksineni korkealta, päättelin, mutta eihän se sitten ihan niin mennyt.

Once you pop, you can’t stop, joten virtaa riitti ja askel tikkasi asfalttia varsin kunnioitettavan kiekan verran. Lisääkin olisi tehnyt mieli, mutta kello oli paljon ja kyse todellakin ensimmäisestä lenkistä pitkään aikaan. Parin päivän päästä kiskoin lenkkikamppeet niskaan uudelleen, ja ei kun taas juoksuksi. (Siitä, mitä välittömästi tämän lenkin jälkeen tapahtui, kerroin jo viimeksi.)

Ei kulunut kauaakaan, kun vasenta kantapäätäni alkoi pistää. Pari päivää kärvisteltyäni kinkkasin lääkäriin. Röntgenhoitaja vahvisti lääkärin epäilykset sädetetyn jalkani nähtyään: “Olette kyllä hieman liian nuori tähän vaivaan, mutta teillä on luupiikki.” Se siitä lenkkeilystä siis. Sen sijaan, että viilettäisin jälleen tukka putkella pitkin Tallinnan kujia, askellan rauhallisesti eteenpäin silikoninen kantapohjallinen matalakorkoisessa kengässäni. Ylihuomenna uskallan ehkä pilatekseen. Jiihaa. Mutta toisaalta voin sanoa, että minulla on nyt silikonit, koska kantapohjallisia myytiin kahden kappaleen pakkauksissa.

Siunattu silikoni takasi minulle myös ensimmäisen lukuisista kuuden päivän sisään mahtuneista julkkisbongauksistani (joihin pyydän suhtautumaan kieli riittävän pitkällä poskessa). Vietin nimittäin viime viikon kestiten viisipäiväiselle Tallinnan-visiitille saapunutta äitiäni - tai oikeammin sanoen hän taisi kestitä minua… Itsenäisyyspäivän kunniaksi esimerkiksi unohdin uutukaisen kantapohjalliseni väärään kenkään ja lähetin äidin hakemaan sitä hänen ensin urhoollisesti taivalletuaan ontuvan tyttärensä kanssa lähes bussipysäkille saakka. Nuoremmakseni ja luupiikkiäni säästääkseni jäin hengailemaan lähimpään kadunkulmaan ja siinä näennäisen huolettomasti odotellessani huomasin, että minua lähestyy erittäin karvainen koira - perässään laulaja Maarja-Liis Ilus ja hänen avopuolisonsa Fred Krieger. Selvisi, että he asuvat melkein naapurissani, ja mikäli minulla ei olisi luupiikkiä, olisin asiasta edelleen tyystin tietämätön.

Viime viikko kului äidin seurassa niin mukavasti, että hän saisi vierailla luonani vaikka vähän useamminkin. Shoppasimme uusia kenkiä 50 prosentin alesta (mitäs muuta se luupiikki kaipaisikaan…) ja laskiaistiistaiksi ajoittuneena Viron itsenäisyyspäivänä kiipesin kantaani uhmaten laululavan mäelle laskeakseni sen komeasti alas lainaliukurilla. (Äiti ei nähnyt, sillä hän kadotti minut ihmismassaan ja oli sen jälkeen aivan liian kauhuissaan pelätessään, että vähintäänkin taitan niskani. Kuin rangaistuksena vallattomuudestani pohkeeni oli melkein koko seuraavan päivän päättymättömässä krampissa.)

* Liukuroiva Terhi. Ole tosi tarkka ja huomaa itsenäisyyspäivänväriset rintakoru ja sormikkaat! *

Presidendiball eli paikalliset linnan juhlat juhlittiin tällä erää Jõhvissa. Kotikatsomo oli juhlatiistain kunniaksi virittäytynyt jännittyneeseen tunnelmaan - kerranhan sitä vaan Viron itsenäisyyspäivänjuhlia ensimmäistä kertaa katsotaan! - ja riemastui huomatessaan, että kantava miesääni ilmoitti salin ovelta jokaisen kättelyvuoroon saapuvan kutsuvieraan tittelin, nimen ja sen, kenen kanssa hän saapui. Varsin kätevää! Saavuttiin ainakin abikaasaga, kaaslasega, isaga ja tütrega. (Poliitikko Lauri Laasi saapui seurapiirifiguuri Liis Lassin kanssa ja sen jälkeen ei ole lehdistössä taas muusta puhuttukaan.)

Kuluneeseen viikkoon on mahtunut myös kulttuuria, kuten kerrassaan mahtavia elämyksiä Nukketeatterin Mängurid-esityksen parissa. Lisäksi pääsin lavalle pariin otteeseen itsekin, poliisikuoro lauluineen nimittäin kävi juhlistamassa Viron poliisiin uudelleenperustamispäivää sekä Mustpeade majassa että Glehni lossissa. Ensimmäisessä törmäsin julkkisbongauksieni jatkoksi kohujulkkis-liikemies Jaan Tootsiin, joka pysyi pitkään Kroonikan palstoilla naissotkujensa vuoksi. Käsitykseni mukaan hän on työskennellyt joskus myös poliisissa. Vana-Mustamäellä sijaitsevassa Glehnin linnakkeessa puolestaan opin, että kunniamerkin saanut virkapukuinen poliisi kiittää tunnustuksesta toteamalla: “Teenin Eesti rahvast.” Ja sanomattakin selvää on tietenkin se, että poliisikuoro selvisi laulutehtävistään molemmissa kohteissa erinomaisin arvosanoin, minkä seurauksena myös suosionosoitukset olivat valtaisat.

Eilen kulturelli elämäni jatkui Hendrik Sal-Sallerin ja Mihkel Rauan yhteiskonsertti RaudSallerin merkeissä, eikä yhtään huonossa seurassa: parin penkin päähän nimittäin ilmaantuivat myös julkkisbongausrivini täydelliseksi tekevä presidenttipari Ilves kera turvamiestensä ja pienen tyttärensä. Hienosti näyttivät jo tiistain juhlallisuuksista toipuneen. Konsertin riemastuttavasta rock- ja punkmusiikista nauttiessani sain katsastaa pressaparin lisäksi ensi kertaa myös illan upeina puitteina toimineen Tallinnan venäläisen teatterin. Soittolistalle kuuluivat muiden muassa sellaiset legendaariset laulut kuin RaudSallerin parinkymmenen vuoden takaisen Ba-Bach -yhtyeen “Tahan oma raha tagasi” sekä Dead Kennedysin “Too Drunk to Fuck”. Mihkel Raud myös kertoi olleensa 80-90 -lukujen vaihteessa varsin innoissaan Hendrikin suomalaisesta jääkaapista löytyneistä appelsiinimehusta ja kalifornialaisesta paahtoleivästä. Konserttikuvia pääsee katselemaan vaikkapa tästä, oikein tarkkasilmäinen saattaa ehkä löytää minut kuvagallerian kuvasta 20. (Kertokaa siinä tapauksessa minullekin.)

Lopetukseksi vielä kerrottakoon, että kauan puheena ollut kiva kevätlaukku (kuva alla) on vihdoin adoptoitu uuteen kotiinsa. Lisäksi heräsin tänä aamuna siihen, että olin Terevisioonin musanurkassa, jossa näytettiin pätkä Smilersin tammikuisesta ETV:n konsertista. Että kyllä kelpaa. ;)

- Yllättäen piikikkääksi muuttunut possulaukkuinen Terhi

( = Ei-virolainen talouslaman kynsissä)

Välittömästi viimekertaisen kirjoitukseni jälkeen lähdin lenkille. Tungin takkini taskuun päivystyspuhelimen, pankkikortin, Partner-bonuskortin, henkkarin ja palveluskorttini, mikäli tieni veisikin lenkkipolulta todistelemaan henkilöllisyyttäni päivystyspuhelimeen soittaneille poliiseille. Päädyin kuitenkin alkuperäisten suunnitelmieni mukaan kunnon lenkin kautta naapurin Selveriin ostamaan ruokaa itselleni ja luokseni viikonlopuksi saapuvalle Atelle. Ostin myös mm. sellaisia ei-syötäviä hyödykkeitä, kuten miesten deodoranttia (itselleni, mikä aina järkyttää tiettyjä ystäviäni) sekä Pierce Brosnan -voidetta (ei itselleni, mistä samaiset ystäväni osaavat varmaan olla hyvillään).

Kassalla Partner-korttini ei ottanut ensi alkuun toimiakseen, mutta onneksi kassantäti tiesi, mitä tehdä: kortti läpinäkyvään muovipussiin ja koko komeus lukijasta läpi. Hiljaa mielessäni ajattelin, että kortti oli tainnut kastua hikisessä taskussani. Kun maksun aika koitti, työnsin pankkikorttini kuulijaisesti lukijalaitteeseen. Pin-koodi sisään ja… Tehing ei õnnestunud, võtke kaart! Hiljaa mielessäni jatkoin ajatustyötäni: no olipa todellakin ollut hikinen lenkki! Pyyhkäisin sirua ja laitoin kortin uudelleen lukijaan. Pin koodi ja… Tehing ei õnnestunud, võtke kaart! Kolmas kerta toden sanoo, mutta kun totuus oli se, ettei kortti kerta kaikkiaan toiminut, alkoivat olla vitsit vähissä. Ilmoitin myyjälle käyväni pankkiautomaatilla. Jos se ei vaan jotenkin nyt toimi tässä lukijassa, olin lenkillä ja hikoillut jne. Myyjä katsoi minua yllättävän ymmärtäväisesti. Lupasin palata kahden minuutin päästä.

Automaatilla sain vekslata korttia parikin kertaa sisään ja ulos, kunnes totuus paljastui: Tehing ei õnnestunud. Kaardi päevalimiit on ületatud! Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että kortillani oli joku päivälimiitti, mutta ilmeisesti se oli kenkä- ja rintsikkaostoksilla suurista alennusprosenteista huolimatta ylittynyt. Itse asiassa olin maksanut aamulla pari laskuakin, mutta eivät ne kai kortin limiittiin vaikuta?! Ei auttanut muu kuin palata tyhjin käsin kassalle ja selittää tilanne. Kerroin asuvani ihan naapurissa ja palaavani vartin päästä toisen kortin kanssa. Pakkasimme ostokseni kahteen muovikassiin ja aloin askeltaa ripeästi kotia kohti. Lopulta sain ostokset maksettua, vaikka ne pitikin vielä kertaalleen purkaa kassahihnalle - kuitti kun oli lopetettu käteismaksuun minun häivyttyäni automaatille ja nyt en Suomen kortilla voinutkaan nostaa rahaa seinästä (lue: en viitsinyt maksaa toimenpiteestä törkeitä välityspalkkioita, vaikka minun olisikin ehkä oppirahamielessä kuulunut).

Seuraavan päivän aloitukseksi poikkesin nettipankissa. Kaikki kunnossa, totesin tyytyväisenä. Työpäivän jälkeen tapasin ystäväni S:n ja hänen pienen poikansa J:n, joiden kanssa kävimme kastastamassa Eesti nägu -nimisen taidenäyttelyn. S. kirjoittaa blogissaan näyttelystä kaiken, joten minun ei tarvitse. Klikkaa siis sinäkin tästä. S:n tapaan minäkin sain näyttelystä ei-virolaisuudestani todistavan aanelosen, joka perustui 19 erilaiseen kasvonpiirteen tai muun ominaisuuden mittaukseen. Julkenen kuitenkin epäillä mittauksen todenmukaisuutta, sillä todistukseni mukaan hiukseni ovat ruskeat, silmäni siniset tai harmaat. Toisaalta silmapilude asetus eli silmänreikien asettelu (anteeksi anteeksi hoono soomi, tänään kutsuin myös viinirypäleitä suomalaisvirolaissekakielellä viinimarjoiksi…) on 2,17 eli jotakuinkin horisontaalinen ja siten tismalleen sama kuin keskivertovirolaisella. Todistuksen mukaan minulla on myös pienempi pää sekä korkeampi ja kapeampi nenä kuin keskivertovirolaisella, mutta poskipääni taasen eivät ulkone virolaisiin verrattuna ihan riittävästi. Skeptisyyteni kuitenkin säilyy, kiitos täysin pieleen menneiden silmä- ja hiusarvioiden sekä kenties sen, että olisin kuitenkin halunnut olla virolainen.

Mutta palatakseni vielä lopuksi rahahuoliini, vei matkamme näyttelystä käsityökauppaan ostamaan edelliskerralla mainitsemaani kivaa kevätlaukkua. (En koskaan ehtinyt ruokiksella sinne saakka, vaan minulla oli vähän kiireitä valuttaessani evässalaattini etikkaista salaattikastiketta kalenteripäiväkirjani väliin.) Laukku jäi kuitenkin edelleen kauppaan odottamaan (onneksi sentään nimelleni varattuna), sillä tarvittavaa käteissummaa nostaessani selvisi, että tilini oli lähes tyhjä. Ei sitten ollut tullut huomattua aamulla nettipankissa käydessäni… Onneksi tilisiirto Suomen tililtä kestää vain 3-4 pankkipäivää, joten saatan juuri ja juuri ehtiä lunastamaan laukun ennen ensi viikon torstaita, jolloin lupasin ilmaantua uudelleen paikalle. Voi tätä kahden maan elämän ihanuutta ja maiden väliä viuhuvien tilisiirtojen autuutta. Eikä sitä varten tarvitsekaan kuin vain kolme pankkitiliä. Jes!

Lopuksi toivotetaan kaikille blogini lukijoille mukavaa alkavaa viikkoa kera kuivuvan kalenterini sekä vihdoin täydennetyn kuvagalleria kakkosen.

- Etikkainen Lama-Terhi, joka ei ole virolainen

Viime viikonloppuni kului Helsingissä TT-rumbaa viimeistellen. Urakan loppumetreillä tunsin suurta huojennusta tajutessani, että jään seuraaviksi kahdeksi viikoksi Tallinnaan. Hieman etäisyyttä asiaan, ja toipuisin alta aikayksikön sekä loppurutistuksen aiheuttamasta henkisestä traumasta että olohuoneen lattialta saadusta fyysisestä polvikivusta.

Kului kaksi päivää, ja aloin saada kiitosviestejä kirjan tilanneilta ystäviltäni. TT:n saapuminen postilaatikkoon näytti aiheuttaneen yllättävän monelle flunssa- tai muita sairausoireita. “Kyllä nyt kelpaa potea”, totesi muutama. “Hyvällä omallatunnolla sohvannurkkaan!” Hetken pohdin, oliko joku jossakin vaiheessa ehtinyt saastuttaa kirjat viheliäisillä viruksilla, mutta unohdin pian pähkäilyni huomatessani, että viikonlopun itkut ja hampaankiristelyt olivat yhtäkkiä pyyhkiytyneet pois, eikä harmittanut yhtään, etten saanutkaan unohtaa koko projektia pariksi viikoksi. Kiitokset siis kaikille ihanille kirjatilaajille ja viihdyttäviä lukuhetkiä Stinan seurassa!

Muuten viime postauksen jälkeinen elämäni on ollut suhteellisen tavanomaista. Tosin olen saanut kaksi uutta ystävää ja käynyt kahdesti teatterissa. Ylioppilasteatteri Üllarin Tuhkatriinumängun lisäksi nautiskelin oikein olan takaa Draamateatterin Jõgi voolab läbi linna -näytelmästä. Jaksan edelleen huomautella päinvastaista olettaville tuttavilleni, että minähän en tullut tänne katselemaan suomalaista telkkaria. En kai sitten suomalaista teatteriakaan, mutta Antti Tuurin näytelmää katsomasta itseni kuitenkin suomalaisystäväni S:n kanssa löysin. Väliaikaliköörillä ihmettelimme yhteistuumin, miten suomalaisilta näyttelijät näyttivät ja miten suomalaisia tilanteita (esim. känni-istuminen, saunanlämmitys ja sotajuttuja kertova pappa) saimme lavalta seurata. Tuli melkein kansallisylpeys ja koti-ikävä. Siinä vaiheessa, kun viroksi lauletut Leevi-klassikot maanteiden kuningas Teuvosta ja kotiseudusta Pohjois-Karjalassa kajahtivat ilmoille tulin ajatelleeksi, että jos olisin kauempana kotoa, saattaisin hyvinkin ruveta vaikka itkemään. Mutta ei itketty, ei. Sen sijaan naurettiin, usein kyllä vähän eri kohdissa kuin virolaiset.

Kulttuurielämysten välillä olen ehtinyt huomata myös sen, että Tallinnaan on melkein tullut kevät. Tähän asti olen taivaltanut täällä pääosin pimeydessä, nyt pääsen sekä töihin että sieltä kotiin niin, etteivät katuvalot pala. Jiihaa! (Kyllä voi ihminen olla pienestä onnellinen.) Eräänä päivänä innostuin asiasta niin, että tein kotiin palatessani peräti pienen mutkan. Sieltä mutkasta löysin synagogan ja Moses-nimisen kosherravintolan.

Ja koska on jo melkein kevät ja lempikenkäkaupassani on ale, päätin olla ruokkimatta lamaa ja ostaa uudet kevätpopot. Sitten menin rintsikkakauppaan ja ostin kahdet uudet kevätrintsikat. Alkuviikosta törmäsin kivaan kevätlaukkuun ja pelkään pahoin, että minun on pakko mennä huomenna ruokiksella ostamaan sekin. Kyllä sitten taas passaa kuunnella uutisista, että talous on kuralla. Muusta sieltä ei tätä nykyä oikein kuulekaan.

Eilen sain muuten kirjeen Tallinnan kaupunginjohtaja Edgar Savisaarelta. Hän kysyi, mitä mieltä olen Tallinnan hallintoreformista.  Ilmeisesti sen pitäisi siivittää Tallinna uuteen loistoon ja kukoistukseen. Olisivatkohan uutisetkin sitten vähemmän masentavia?

- Ihan kohta Lasnakan suuntaan lenkkeilevä Terhi

Toissa kerralla mainittu virolainen tv-debyyttini on vihdoin ilmestynyt ETV:n arkistoon seuraaviksi ilmeisesti n. 30 päiväksi. Hyvää musaa voi kuunnella tunnin verran klikkaamalla tästä. Jos kyllästyy seuraamaan, mitä lavalla tapahtuu, voi yrittää paikallistaa minut yleisön joukosta tai juontajan taustalta. (Vihjeet puuhaan löytyvät toissakertaisesta postauksesta nimeltä Karu ja kanneton, pian virolaisen jouluruokalautasen alapuolelta.)

Mitään muuta erikoista ei sitten oikeastaan olekaan tapahtunut, paitsi että olin eilen juhlimassa venäläisbaarissa ja sen jälkeen laulamassa karaokea Viru-hotellissa aamukolmeen. Ainoa syy, miksi olen pitkän illan jälkeen hereillä näin aikaisin, on luokseni kello 9.30:n laivalla saapunut ystäväni P…

- Täna õhtul-Terhi a.k.a. The Karaoke Star

Tanssijatyttö eli tuttavallisemmin TT on vihdoin saatu uunista ulos! Koska aikani on tätä nykyä aina rajallista (ja ehkä koska haluan ihailla aikaansaamiani kirjavuoria Helsingin-kodissani vielä hetken…), voivat kirjan tilanneet odottaa lähetystä kotiinsa parin viikon kuluttua. Samalla vaivannäöllä leviää TT-ilosanoma tuolloin myös kirjastoihin ja kirjakauppoihin. Erinomainen pohjatyö on kuitenkin tänään jo tehty, joten sen pidempiä viivytyksiä ei enää ole tiedossa. Malttakaa siis vielä hetki! (Kerrankin minusta tuntuu, että EN haluaisi viettää ensi viikonloppua Tallinnassa…)

Kirjoja järjestellessäni, niitä tarroittaessani ja laskutusta hoitaessani olen paininut tyypilliseen tapaani taas hyvin ristiriitaisten tuntemusten kanssa. Kun on se vaan niin mahtavan hienoa ja upeeta, että eteisessä voi pistää kätensä mihin tahansa pahvilaatikkoon ja noukkia sieltä sormiinsa ihan oikean, ihan itse kirjoittamansa kirjan! Mutta se sitten ei olekaan niin jees, että vielä oikoluvunkin jälkeen röntgenkatseeni paljastaa kirjan sivuilta neljä ihan väärän mittaista viivaa, kaksi puuttuvaa siennystä, yhden ylimääräisen pisteen ja yhden ison alkukirjaimen, jonka piti olla pieni. SIIS APUA! (Puhdistaakseni maineeni ja sälyttääkseni syyn toisten niskoille ilmoitan näiden vääryyksien tapahtuneen kirjapainossa oikoluvun jälkeen ilman omaa osallisuutani asiaan. Ja tämä on taivahan tosi.)

Päiviteltyäni noin kaksi tuntia tätä hirvittävää virheiden määrää 380-sivuisessa luomuksessani, vakuuteltuani itselleni seuraavat kaksi tuntia, että kaikissa maailman kirjoissa on vastaavia virheitä ja päädyttyäni lopulta siihen tulokseen, ettei kukaan lue kirjaani välimerkin tarkkuudella, päätin olla oikein tyytyväinen siihen, että olen nyt kaksinkertainen kirjailija. Jihuu!

* TT has landed. Eteiseemme. *

Muutoin uutiseni viimeisen parin viikon ajalta ovat maltillisia. Olen kokenut suuria kauhunhetkiä huomatessani, ettei koti-Selverini ehkä enää myykään erikoismaitojuomaani, ja vaeltanut tämän vuoksi reppu selässä Prismaan vain huomatakseni, että aiemmin peräti lehdessä hehkuttamani, sittemmin konkurssiin ajautuneet soijatuotteet ovat heränneet uudelleen henkiin uuden valmistajan taianomaisesta kosketuksesta. Koska erikoismaitojuomanikin palautui sittemmin Selverin hyllyyn, en voi kuin hymyillä. (Toivottavasti hammasväleihini ei ole jäänyt soijaa.)

Viime viikonlopun vietimme Oman Rakkaan kanssa kaksisteen Tallinnassa. Eräässä vaiheessa seuraamme tosin liittyi noin x tuhatta muuta, jotka - ihan kuten mekin - halusivat nähdä rotan vuoden vaihtuvan keltaisen maapuhvelin (suomalaisittain tylsästi härän) vuodeksi. Kiinalainen uudenvuodenjuhla upeine esityksineen oli vertaansa vailla, mutta varpaathan siellä jäätyivät. Kuuman suihkun jälkeen ensiavuksi otettiin hõõgveiniä, joka olikin tyhjään mahaan nautittuna sen verran stydiä, että matka uudenvuodenteemaa jatkavaan kiinalaiseen ravintolaan saattoi kulua hienoisesti hoippuen. Sittemmin olemme molemmat kaikesta huolimatta kärsineet kylmettymisen oireista.

Tiesittekö muuten, että vuohien, kuten minun, on suorastaan vaarallista hoitaa raha-asioita? Tästä syystä heitä kehotetaan keskittymään mieluummin luovaan toimintaan.

- Neuvosta vaarin ottanut kirjailija-Terhi, jonka olikin tosi hankalaa hoitaa sitä laskutusta

Tanssijatytön oikovedos on täällä. Siinä ei ole kansia, mutta teksti on siellä, missä pitääkin. Omaa tekstiä lukiessaan joutuu kuitenkin jatkuvasti hirvittävän hämmennyksen valtaan. No kun välimerkit vihoittelevat: niitä on joko liikaa tai liian vähän tai ne ovat yhtäkkiä jotenkin ihan sopimattomissa paikoissa. Ja kun tuon sanan voisi korjata täksi, tämän lauseen tuoksi ja jos ihan tarkkoja ollaan, voisi koko tarinan kirjoittaa vielä kerran uusiksi. Siis ihan sama juttu kuin viimeksi (rullaa toiseen postaukseen).

* Uusi kanneton päällä, viime kerta alla. *

Kaksi iltaa sitä on kestänyt ja yksi on vielä edessä. Onneksi osasin tällä kertaa jo odottaa tuttuja reaktioita, mutta siitä huolimatta olen tainnut jo ainakin kertaalleen ilmoittaa kotiin, että haluan ehkä sittenkin perua koko jutun.

Ehkä kuitenkaan en. :)

Muuten viikko on sujunut ilman suurempia tunnekuohuja, vaikka kiirettä onkin pitänyt. Haapsalu makasi täsmälleen siellä, minne sen viime reissullani olin jättänyt. Sen ihmeellisempää ohjelmaa viimeviikkoinen Haapsalu-päiväni ei pitänyt sisällään - kunhan kävelin pikkukaupunkia ristiin rastiin ja ihmettelin kaikkea näkemääni, esimerkiksi Tallinnan-residenssini täsmällistä osoitekaimaa Haapsalun vanhan kaupungin ytimessä. Poikkesinpa välillä jonnekin sisällekin, kuten nauttimaan loppiaisen kunniaksi virolaista jouluruokaa sekä hakemaan jälkkäriksi setumaalaista katajanmarjasuklaata. Jälkimmäinen oli sikakallista, mutta sikahyvää. Jouluruokakin oli sikaa (ynnä verimakkaroita, paistettua hapankaalia ja muita “herkkuja”), mutta suoraan sanoen minulle ei tullut suurtakaan mielitekoa vaihtaa ensi vuoden joululaatikoita niiden virolaisiin vastineisiin. Sori vaan.

* Virolainen loppiaislautanen haapsalulaiseen tapaan. (Se siinä keskellä ON ketsuppia, mutta vain siksi, etten estyvyyksiltäni voinut nautiskella spessukastiketta.) *

Kulttuuririntamallekin kuuluu vilkasta. Teatteri NO99:n näyttelijöitä fanittavan ystäväni T:n kanssa olemme viettäneet kaksi kulturellia tiistai-iltaa ensin miehekkään räiskintä-Rambon, sitten värikkään ja aika ajoin jopa räppäävän Bollywood-Perikleksen seurassa. Lisäksi olen tehnyt debyyttini virolaisessa TV:ssä (vaikkakaan unohtaa ei sovi virolaista DVD-debyyttiäni vuodelta 2006).

TV-esiintymiseni ilmestynee ETV:n arkistoon tuota pikaa ja linkki ilmestyy tänne ilman muuta saman tien tai ainakin lähiaikoina. Mainittakoon, että kyseessä on Täna õhtul Smilers -niminen musiikkiohjelma, jossa heilun edestä päin katsottuna lavan vasemmalla reunalla yhdessä ystäväni I:n kanssa. Ihan spotlighteihinkin pääsen muutaman kerran juontaja Vahur Kersnan siivellä. Ja silloin, kun spotlighteissa en ole minä, on siellä sentään tukkani ja musta hiuspantani. :)

Tallinna vaikenee hetkeksi ja keskittyy karunviehättävän ja niin ikään kulturellin oikoluku-urakan viimeiseen rutistukseen.

- T.

Vuosi vaihtui Tallinnassa Russalkan kupeessa, jossa on nyt ihailtu upeaa ilotulitusta ja maisteltu – ei kuohujuomaa, vaan viiman rantaviivalta lennättämää hiekkaa. (Ja sehän narskui mukavasti hampaissa vielä noin tunti kotiinpaluun jälkeenkin…) Muutenkin on syöty hyvin (mm. japanilaisittain, kiinalaisittain ja italialaisittain), samoin levätty. Ja huomenna on taas vapaata, koska Suomessa loppiainen on pyhä. Bussin nokka osoittaakin aamulla kohti Haapsalua siihen aikaan, kun ratikannokka tavallisesti osoittaisi kohti työpaikkaani. Jihuu ja kohti uusia seikkailuja!

Uudenvuodenaattona oli muuten onni matkassa, että saimme tyhjien vatsaparkojemme täytteeksi muutakin kuin Itämeren hiekkaa. Tallinna on nimittäin 31.12. kiinni. Toivottomalta tuntuneella ravintolanetsintämatkalla oli sentään mitä ilmeisimmin oma tarkoituksensa: sen lisäksi, että saimme liikuntaa, suoritimme myös vuoden viimeisen päivän hyvän teon informoimalla paikallisia lainvalvojia hyvin humalaisesta/pöllyisestä kansalaisesta, joka ryhtyi vetelemään sikeitä keskellä jalkakäytävää ja joka sittemmin todistetusti korjattiin putkan lämpöön. Vatsamme pelastukseksi koitui puolestaan siunattu Viru-hotelli suomalaiskansallisine ketjuravintoloineen, josta sai vielä bonuksetkin kaupan päälle. Uudestaan jihuu!

Päivittäiset ulkoiluretkemme sisälsivät mm. tutkimusmatkan kummityttömme Lasnamäellä sijaitsevalle nimikkokadulle sekä viime postauksessa mainitsemalleni sorsalammelle, jonka ympäristö oli kertakaikkisen täynnä pulleita lintuja ja niitä innokkaasti ruokkivia kaupunkilaisia. Hiiteen siis kieltokyltit! Yhtäläinen auktoriteetti (tai paremminkin auktoriteetittomuus), joka oli lintujen ruokkimisen kieltävällä plakaatilla, oli myös sillä, joka kielsi menemästä lammen jäälle: arvatkaa-mikä oli mustanaan luistelun riemusta nauttivia ulkoilijoita. Kyllä se kantoi. Tuli testattua itsekin, tosin ilman teriä. Jestas ja vielä kerran jihuu, mitä kansalaistottelemattomuutta!

* Eräiden kummitytöllä on oma katu ja näin hieno talokin. Kyllä kelpaa. *

- Haapsalua, teatteria, musaelämyksiä ja Tanssijatytön oikovedosta odotteleva Terhi

Joulut on juhlittu. Arki alkoi tänään aamulla klo 6.30, kun herätyskello repi viisi päivää puoleenpäivään sikeitä vedelleen unikeon Klara-kuumavesilehmän hellästä syleilystä. Voih! Ja Terevisioonkin on joululomalla!!

Eilen Tallinnan-kotiin palattuani ihmettelin noin sadannen kerran, minne kaikki aika katoaa - ja sitä etenkin jouluna. Vastahan oli tiistai, pakenin työpaikaltani pari tuntia etuajassa ja puskin pohjoistuulessa ja lumisateessa eteenpäin käydäkseni ruokkimassa sorsia joululeivänjämällä (vaikka se ilmeisesti on kiellettyä, mutta toisaalta kukaan muukaan ei noudata kieltokylttiä, joka on vain lammen sillä puolella, jota kaikki tuntuvat sorsia ruokkimaan mennessään tietoisesti välttelevän). Sitten laiva vei minut Helsinkiin - ja yhtäkkiä olikin jo jouluaatto! Ja yhtä yhtäkkiä oli sunnuntai ja laiva toi minut takaisin Tallinnaan. Siis kamoon hei, pientä rajaa!

Rajanveto olisi tarpeen myös Tallinnan D-terminaalissa, johon verrattuna Länsisataman puoli käytäväkilsaa laivalle päästäkseen on lastenleikkiä. Kun pari viikkoa sitten pistin talvisaapasta toisen eteen Tallinnan päässä julmettua matkatavaramäärääni ja toppatakkiani kiroten, kuvittelin kyseessä olevan vain jokin väliaikainen poikkeus. Little did I know. Näyttää nimittäin pelottavasti siltä, että ainakin sunnuntai-iltainen Star on alkanut rantautua jonnekin hyvin kauas itse terminaalirakennuksesta. Ja käytävät - ne vain jatkuvat. Ja jatkuvat. Ja jatkuvat. Ei siinä muuten mitään, tulee lenkki samaan hintaan, mutta entäs jos sattuisi olemaan vaikka vähän huonompijalkainen tai esimerkiksi raahaamaan puolta omaisuutta muassaan?

Niin että hitaammin liikkuvien puolesta suivaantuneen hyväjalkaisen ex-aerobicohjaajan terkut Tallinkille: Mitä sitä suotta väkeä edes laivaan lastaamaan. Antaa niitten jäätilanteesta riippuen uida/kävellä jo Helsingistä alkaen!

Palatakseni vielä jouluun ja urheiluun, käväisin äsken iltalenkillä näyttäen ehkä ihan oikealta jouluporsaalta. Tungin lenkkitakkini (en halua sano sitä tuulipuvuntakiksi) pienet taskut täyteen sellaisia asioita, kuten päivystyspuhelin, työpaikan avaimet, muutama tarpeellinen muovikortti ja aanelosille monistetut ohjeet, joiden mukaan toimia, jos käsky käy. Sinappihunnun asemesta kuorrutin koko komeuden paksulla hiiumaalaisella villaliivillä, sillä ulkona käy taas kova viima. Kun tulin takaisin, ID-korttini oli märkä. Lienen siis kuluttanut muutaman joulun aikaan nautiskelemistani Wiener Nougateista ja Finlandia-marmeladeista. (Valveutunut Tonttu eli Tontsa muisti minua myös mm. virolaisella musiikilla, virolaissänkyyni sopivilla lakanoilla ja varsin riemastuttavalla, kaikkea muuta kuin virolaisella Riadin tytöt -kirjalla.)

Pate kommentoi pari postausta sitten, että voisin puuttua enemmän siihen, mitä Viron venäläisväestön keskuudessa tapahtuu. Kerrottakoon siis näin ensi alkuun venäläisväestön olevan kivoja esimerkiksi siksi, että heidän olemassaoloonsa vedoten voin ihan pian jatkaa jotenkin keskeneräiseksi jäänyttä joulunjuhlintaani. (Keskeneräisyys johtui kai siitä, ettemme leiponeet pipareita ja joulutorttuja ja kuittasimme joulukortit kaikille yhteisellä joulumeilillä.) Venäläiset nimittäin juhlivat jouluansa uutenavuotena, ja silloinhan minä ja parempi puoliskoni olemme Tallinnassa! (Tosin kolmisin päivystyskännykän kanssa.) Mikä parasta, jotkut venäläiset juhlivat myös loppiaisen tienoilla (esimerkiksi he, jotka muutaman vuoden takaisella Egyptin-matkallamme pitivät meitä koko illan ja yön hereillä ennen kuin Kairon-bussi starttasi hotellin edestä kello 2.30). Lenkillä tämä jouluihminen katselikin asuintalojen joulukoristeltuja ikkunoita suuren odotuksen, ei tavanomaisen “tässäkö-se-nyt-taas-muka-jo-oli” -alakulon vallassa. Jihuu, kohta on taas joulu!

Mainittakoon vielä kaksi luovaan ja itseään toteuttamaan halajavaan mielenlaatuuni kiinteästi sidoksissa olevaa asiaa:

1) Loistelias kuoromme ja kaunis kuorolaulumme sai maailmanensi-iltansa Kosen kunnassa sijaitsevassa Orun kylässä lauantaina juuri ennen joulua. Nettiin on kuulemma tulossa ääni- ja kuvanäyte, jonka ilman muuta linkitän kaikkien ihailtavaksi. (Iltoina ennen esiintymistä ja sen jälkeen hilluin muuten yökerhoissa ihastelemassa Shanonia ja Blackya. Lauantai-iltapäivällä käväisin myös lenkillä Lasnamäellä.)

2) Tanssijatyttö ilmestyy ihan kohta! Pitää huomenna vielä soittaa ja varmistaa, että painokoneet käyvät kuumina a.s.a.p. Siispä kaikki mattimyöhäiset ennakkotilaamaan. Vielä ehtii mukaan ekaan satsiin!

Näin tervehtien,

Joulunjälkeis- ja -etukäteis-Terhi