by Terhi

Veljeskansojahan tässä ollaan, kuten on tälläkin sivustolla jo moneen otteeseen todettu. Viimeisimpänä Tallinnan-viikonloppunani törmäsin kuitenkin jälleen tukkuun pieniä yksityiskohtia, jotka todistavat eroista suomalaisten ja virolaisten välillä. Vastapainoksi löysin myös vähintään saman verran yhtäläisyyksiä ja onnistuinpa liittämään laskelmiini jopa ylenkatsotut vironvenäläisetkin.

Asia, jota tätä kirjoitettaessa (lokakuussa 2007) ei yksinkertaisesti voi Virossa oleskellessaan olla huomaamatta, on juuri lanseerattu lehtiuutuus nimeltä Playboy Eesti. Ensimmäiset mainokset tervehtivät majapaikkaansa rientävää Suomi-tyttöä jo sataman liepeillä – oli pupu-logoa ja metrien korkuista puolipaljasta malli Beatricea. Eivätkä kummatkaan suinkaan rajoittuneet vain satamaan, vaan niitä oli joka puolella kaupunkia. Todennäköisesti joka puolella Viroa. Maa ylpeileekin olevansa ainoa pohjoismaa, jolla on oma painoksensa tästä kaikkien tuntemasta kulttuurijulkaisusta. Maassa, jossa asukkaita on kyllä vähän, mutta jossa miehet arvostavat mahdollisimman uutta BMW:tä ja mahdollisimman tyhmää ja laihaa tyttöystävää (nämä ovat virolaisen tuttavani sanoja), ilmiö onkin peräti ymmärrettävä. Epäilen vahvasti, että lehden sivuille riittää lukijoiden/katselijoiden ohella myös poseeraajia ihan omasta takaa. (Ehkä heidät täten saataisiin pois perhelehtien sivuilta?) Mielenkiintoisena kuriositeettina muuten vielä mainittakoon, että tulipa minunkin sähköpostiini taannoin ilmoitus Playboy Eestin olemassaolosta, mikä herätti jälleen kysymyksen siitä, minne kaikkialle olenkaan yhteystietojani Viro-vuosieni aikana jaellut.

Puolipaljaita kaunottaria on kirjoituksissani käsitelty jo aiemminkin. Samoin ruokaa, josta luulinkin jo tietäväni lähes kaiken. No, olin väärässä, minkä seurauksena onnistuin kokemaan jälleen kaksi, jollen kolmekin kulinaristista kulttuurishokkia.

Shokki yksi: Tiesittekö, että Tallinnaan on juuri avattu Viron ensimmäinen turkkilainen ravintola? Minä en. Ensivierailullani kyseinen, kuulemma mediassakin esillä ollut ravintola paljastui kuitenkin tuiki tavalliseksi kebabpaikaksi, jossa oli kolme loosia ja niiden lisäksi pari pöytää eteisessä. Olen ehkä ollut tyhmä eläessäni siinä luulossa, että kebabia saa kaikkialta, mutta kuka minua voi siitä syyttää? Saahan sitä sentään joka niemennotkosta, saarelmasta täällä koti-Suomessa. Ei niin pientä kylää, ettei vähintään yhtä kebabkioskia. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan turkkilaisten rantautumista Viroon. Koska esimerkiksi Jõgevaan tai Tõrvaan avataan ensimmäinen 24h-kebabkeidas?

Porukkamme lauantaisen illanvieton viimeinen etappi ennen paikallista snagaria (Shokki kaksi: Tiesittekö, että hodariin laitetaan nakin lisäksi juustoa, kurkkua ja tomaattia?!) oli neukkuromantiikkaa huokuva Valli baar. Baarin kuuluisat Millimallikkaat kurkkuihimme kumottuamme tarjosin seurueellemme – shokki kolme – salmiakkipurkkaa. Tässä välissä mainittakoon, että seurueemme sekoitussuhde oli 1 osa suomalaisia, 3 osaa virolaisia. ”Mitä tämä on?” kuului ensimmäinen kysymys ojentaessani metallista purkkaboksiani pahaa-aavistamattomien uhrieni eteen. He pälyilivät minua epäillen ja suostuivat nappaamaan purukumityynyt yhtä epäileväisiin sormiinsa vasta, kun olin noin sadannen kerran kehottanut, että ottakaa nyt, se on ihan tavallista purkkaa ja se on hyvää.

Tiedättekö sen ilmeen, kun joku maistaa jotakin pahaa, muttei kohteliaisuuksissaan kehtaa mainita asiasta, vaan urheasti jatkaa pureskelemista? Minä tiedän sen viimeistään nyt. ”Se on salmiakkipurkkaa”, ehätin selittelemään. ”Onpa suolaista”, kuuluivat kommentit. ”No, te suomalaiset syötte kyllä aina sitä lakritsia.” Olin pudottaa korvat päästäni. Mitä kummaa? Virolaiset puhuvat minulle suolaisesta ruuasta! Minulle, joka olen viettänyt kauhunsekaisia hetkiä korventaen kitalakeni päällisin puolin viattomalta näyttävän ruoka-annoksen suosiollisella avustuksella ja tarkkaillut sen jälkeen maailmaa turvonneiden silmäparkojeni välistä hirvittävää janoani epätoivoisesti sammuttaen! (Viittaan aikaisempiin kulinaria-aiheisiin kirjoituksiini.)

Mutta ei eroja niin ettei yhtäläisyyksiäkin. Yksi jälkimmäisistä on selvästi kansojemme yhtäläinen rakkaus kaikenlaisia alennusmyyntejä kohtaan. Olin haaveillut suosikkiyhtyeeni Sõpruse puiesteen uudesta levystä jo jonkin aikaa, joten päätin heti matkani aluksi poiketa Kaubamajan musiikkiosastolla. Astuin sisään – ja halusin saman tien pois. OSTURALLI! Joka puolella oli pinkkejä plakaatteja, supertarjouksia ja ostohuumassa tungeksivia ihmisiä paksuissa syystakeissaan. Halu nähdä levy omassa cd-soittimessani voitti takaraivossa painajaismaisina jyskimään alkaneet muistot erinäisistä Hulluista päivistä, joille minut on pakotettu tekemään ostoksia toisella paikkakunnalla asuville lähimmäisilleni, jotka eivät ole itse vaivautuneet paikalle (”koska sinähän joka tapauksessa kuljet siitä ohi”, paitsi että en kulje) ja jotka ehkä juuri nyt tuntevat aiheellisen piston sydämessään. Saatuani levyn ostettua pakenin pähkinäostoksille Keskustorille. Sieltä palatessani vanhat kauhukuvat heitettiin jälleen Stockmannin nurkalla silmieni eteen: HULLUD PÄEVAD! Ja ei kun taas rivakasti töppöstä toisen eteen.

Keskustori eli Keskturg on pääasiassa vironvenäläisten valtakuntaa. Vaikka virolaiset ja vironvenäläiset pyörivätkin pääosin omissa ympyröissään, huomasin parjaamani Playboy Eestin yhdistävän heitäkin. Sunnuntaisella kulttuurimatkallani venäläisvaltaiselle Lasnamäelle kuulin sielläkin puhuttavan kyseisestä laatujulkaisusta – viroksi vieläpä. Ehkä lehtitulokkaasta tuleekin se kauan kaivattu yhdistävä tekijä, joka parantaa näiden kahden kansanosan keskinäistä yhteenkuuluvuudentunnetta.

Mutta mitä ihmettä tein Lasnamäellä? Syy löytyy Veiko Õunpuun kiitellystä, Lasnamäelle sijoittuvasta Sügisball-elokuvasta, jonka kävin yhdessä tallinnalaisen ystäväni kanssa katsastamassa, ja totta kai autenttiselle tapahtumapaikalle oli pakko päästä pällistelemään. Elokuvan ansioiksi luettakoon Venetsian filmifestivaaleilla saadun palkinnon lisäksi myös sen antama panos tähän kirjoitukseeni: virolaiset ja suomalaiset muistuttavat toisiaan myös elokuvailmaisussaan. Ainakin Õunpuu oli luottanut teoksessaan samanlaiseen minimalistiseen ilmaisuun kuin põhjanaaber Kaurismäki. Siinä ei paljon sanoja tarvittu, kun kaikkialla tuuli, satoi tai oli muuten vain ankeaa. Kenelläkään ei mennyt hyvin, ei edes narikanhoitaja Theolla, jota esittäneen Taavi Eelmaan varsin suurikokoinen ja painovoimaa uhmaava varustus oli ensimmäinen puheenaiheemme kyetessämme elokuvan jälkeen jälleen normaaliin sanalliseen ilmaisuun. Lieneekö sellainen valkokankaalla mahdollista? kyselimme toisiltamme. Lieneekö sellainen ylipäänsäkään mahdollista? Sittemmin selvisi, että vastaus myös jälkimmäiseen kysymykseen oli myönteinen.

Yli 100 000 asukkaan Lasnamäkeä voi kuitenkin myös ilman narikanhoitajiaan pitää melkoisena extreme-kokemuksena. Neuvostostandardien mukaan 70- ja 80-luvuilla rakennetut, jopa 16- ja 24-kerroksiset elementtitalot ovat paikoin varsin hurjaa katseltavaa. Osaa huonokuntoisista elementtitaloista on kuitenkin jo remontoitu ja aikoinaan keskeneräiseksi jäänyttä aluetta on tarkoitus lähivuosien aikana kehittää edelleen. Aikanaan Lasnamäkeä olivat rakentamassa suomalaiset urakoitsijat. Nyt on sen sijaan virolaisten vuoro rakentaa Suomea, minkä tajusin täysin ennen kokemattomassa mittakaavassa sunnuntai-iltaisella paluumatkallani Helsinkiin. Turisteille puoli yhdeksän ja puoli yhdentoista väliin sijoittuva ajankohta oli ilmeisesti jo liian myöhäinen, sillä heitä näkyi laivalla vain kourallinen. Heidän sijaansa laiva oli lastattu virolaisilla rakennustyömiehillä, jotka urheilukassit olallaan puhuivat suomalaisista kännykkänumeroistaan ja söivät laivan ravintolassa piirakkaa. Heidän laadukkaan kädenjälkensä tietäen minua alkoi Lasnamäkeä ajatellessani hieman hävettää.

* Lasnamäellä yhdessä ystäväni lasten kanssa (kyllä, heitä on kuvassa kaksi) *

Juttu on julkaistu blogissa lokakuussa 2007.