by Terhi

Tammikuisella Tallinnan-vierailullani kohtasin jälleen kerran ilmiön, jota olin viimeiset kuukaudet onnistunut välttelemään niin kiitettävästi, että olin jo – taivaan kiitos! – unohtanut sen olemassaolon lähes kokonaan. Näin jälkeenpäin ajatellen toivon, että suloinen hyväuskoisuuteni olisi vielä saanut jatkua hamaan tulevaisuuteen tai ettei sitä ainakaan olisi survottu routaiseen maanrakoon aivan yhtä väkivaltaisin sorkin. Mutta minkäs teet: boys are back in town ja minä, joka olin jo luullut tehneeni taiteenlajin suomalaisten kaljaturistien karttamisesta, löysin itseni keskeltä huojuvia päkkikärryjään kohti D-terminaalia nykivää porotokkaa. Jummal jummal, tulge appi!

Tallinna on täynnä suomalaisturisteja, saattaa joku tässä vaiheessa huomauttaa. Totta. Asianlaidan todistavat oikeaksi paitsi niin kutsuttu näppituntuma myös erinäiset tilastot, joiden mukaan Viro todellakin on suomalaisten ulkomaanmatkakohde numero yksi. Kuinka siis on mahdollista olla kohtaamatta näitä torit ja turut vallanneita, hapuillen matkaansa taittavia sarvipäitä, jotka kovaan ääneen kailottavat turhanpäiväisistä huomioistaan puolelle Eestinmaalle ja ostavat kaikki liiketoimintaa harjoittavat yritykset tyhjiksi mistä tahansa nestemäisestä, jonka valmistamiseen on käytetty riittävä prosenttimäärä alkoholia? Vastaus: helposti. Tallinnaan matkustaessani ja siellä liikkuessani noudatan tavallisesti seuraavia yksinkertaisia periaatteita:

- Saavun satamaan viime tipassa, jottei minun tarvitse taivastella käytöstaidottomien maanmiesteni (ja –naisteni) toilailuja tai seurata sitä, kuinka he aamulla kello 7.00 kiskovat jo noin kolmatta ylihintaista tuoppiaan sataman kahvilassa.

- Laivalla ollessani istun mahdollisimman kaukana baareista ja muista anniskelualueista, mieluiten nenä kiinni jonkinlaisessa lukumateriaalissa ja mp-kolmosen kuulokkeet korvilla. Mikäli jostakin syystä joudun ohittamaan perusporoja kuhisevan saarekkeen, teen kaikkeni näyttääkseni mahdollisimman vihaiselta ja luotaantyöntävältä, sillä muuten kanssani ryhdytään poikkeuksetta virittelemään keskustelua (pätee ennen kaikkea urospuolisiin lajin edustajiin).

- Välttelen viimeiseen saakka myös laivan myymälöitä (joista en muutenkaan koskaan tarvitse mitään). Mikäli minun kuitenkin tulee tehdä ostoksia, teen ne silloin, kun myymälässä on mahdollisimman vähän muita asiakkaita – ja siten myös mahdollisimman vähän juopuneita asiakkaita.

- Potentiaaliset laivaruokailuni ajoitan niin ikään mahdollisimman ruuhkattomaan kellonaikaan. Höyryävien ruokapatojen äärellä riski kohdata humalikkoja on tosin huomattavasti pienempi, he kun nauttivat matkoillaan pääasiallisesti nestemäistä ravintoa.

- Tallinnaan päästyäni yritän suoriutua mahdollisimman nopeasti ulos terminaalirakennuksesta ja sen välittömästä ympäristöstä. Tästä seuraa, etten villeimmissä unelmissanikaan asioi satama-alueen ”ostosparatiiseissa”, kuten Merekeskuksessa tai SadaMarketissa. (Sori yrittäjät, mutta olen nopea oppimaan.) Norde Centrum on kuitenkin eri juttu, koska sen asiakaskunta on suurimmaksi osaksi paikallista.

- Keskikaupungilla ollessani välttelen viimeiseen saakka Viru väravan kulmia, johon asti toikkaroituaan poro toteaa tyytyväisenä käyneensä vanhassa kaupungissa. Lisäksi samoilla nurkilla sijaitsee R-alko.

- Viru-keskusta ei voi välttää parhaalla tahdollakaan, mutta siellä sijaitsevia anniskelupaikkoja kyllä. Lisäksi yritän kaiken kaikkiaan näyttää hyvin paikalliselta ja tarpeen tullen edelleen mahdollisimman vihaiselta ja luotaantyöntävältä.

- Ruokailen ja teen ostokseni tallinnalaisten itsensä suosimissa osoitteissa. Sama periaate pätee myös muuhun ajanviettoon. Sitä paitsi kaljaturistit ovat poikkeuksetta kiinnostuneita eri asioista kuin minä – vai kuka voi sanoa nähneensä heitä yhdessäkään museossa, virolaisten yhtyeiden keikoilla tai kirjakaupoissa etsimässä vironkielistä materiaalia?

- Yövyn siellä, minne porot eivät löydä edes Petterin punakuonon loisteessa. (Oman viihtyvyyteni takaamiseksi myös jatkossa en valitettavasti voi kertoa, missä.)

* Ettevaatust: porosid! (Kuultokuvan postikortti) *

Eräänä tammikuisena viikonloppuna poroista köyhtynyt ihannemaailmani kuitenkin luhistui. Kivulias prosessi alkoi majoittumisella sinänsä moitteettomaan, Viru-keskuksen naapurissa sijaitsevaan Hotell Tallinkiin. Epäilin pahaa jo respan jonossa, jossa jokainen asiakas kuului hoitavan asiansa suomen kielellä. Ehkä he ovat kuitenkin ihan fiksuja, ajattelin sinisilmäisesti, mutta ensimmäinen viipale raakaa totuutta paiskattiin silmilleni illalla yhdentoista maissa, kun palasin hotellihuoneelleni ja kuulin käytävään, kuinka viskibassomainen naisääni kävi naapurissa kiivasta, varsin yksipuolista keskustelua ilmeisen sammuneen seuralaisensa kanssa: ”Mää varotin sua! Kaljastakin mää varotin sua!!” Myönnettävä on, että seisoin tovin käytävässä kuuntelemassa. Matkaseurana toimineen äitinikin pyysin todistamaan poroisaa sarvienkalistelua. Ja vaikka itsekin tarpeen niin vaatiessa kuljen verkkareissa ja tukka joka suuntaan hapsottaen, julkenen todeta tunnistaneeni vyölaukkuun pukeutuneen naapurinrouvan seuraavana aamuna hänen marssiessaan aamiaissaliin ovella päivystävälle henkilökunnalle hyviä huomenia toivottamatta, naama kurtussa ja askel hieman haparoiden. Oh ja ah tätä suomalaisuuden juhlaa!

Mutta kesyähän tämä vielä oli. Varsinainen jackpottien jackpot osui kohdalle paluumatkalla, kun meidät autottomat matkustajat ahdettiin bussiin, joka ajoi meidät ”kätevästi” putkia pitkin tavoittamattoman laivan autokannelle. Tämä tosin vasta sen jälkeen, kun olimme odottaneet parikymmentä minuuttia kuin sillit ja kaljalaatikot suolassa, sillä matkustajalistat eivät täsmänneet todellisuuden kanssa. Ja kas, lopulta täpötäyteen bussiin suoriutuivat myös ryhmämme kadonneet lampaat, samat Juomakerho-paidoin puetut punertavasilmäiset herrat, joiden puoleen olin luonut myötähäpeävän katseen jo terminaalissa. (Hieman sitä ennen olin bongannut yhden poronruhon retkottamassa penkillä kerrosta alempana.) Juomakerholaiset selostivat eksyneensä – voi ihmettä, kas kummaa! – Ruotsin-laivaan, johon vievä käytävä haarautui oikeasta harvinaisen selkeiden opasteiden kuvitteellisten silmien alla. Kiesus, anna mun kaikki kestää! Sen sijaan, että miehet olisivat pahoitelleet aiheuttamaansa viivästystä, he kuittasivat tapahtuneen kysymällä bussilastilliselta heitä odottaneita matkustajia: ”V***ttaako?” Kyllä itse asiassa vähän v***tti.

Mutta farssi, tämä porojen marssi, oli muuttumassa vielä paremmaksi. Bussin saavutettua autokannen takanani seissyt, hikikarpaloiden peittämä mies alkoi sammaltaen pyydellä apua kaljakärryjensä kanssa, joissa nopean vilkaisun perusteella lepäsi vinksin vonksin ja heikun keikun ainakin neljä laatikollista mitä erilaisimpia alkoholijuomia. ”Voisko joku auttaa mua näitten mun kärryjen kanssa? Kun nää on hajonnu jo ainakin viis kertaa.” Pohjimmiltani olen hyväntahtoinen ja myötätuntoinen ihminen, mutta jossakin kulkee raja, minkä lisäksi kärsin ajoittain hyvin kivuliaasta tenniskyynärpäästä. Niinpä livahdin omatunto tippaakaan kolkuttamatta miehen edestä ulos autokannelle. Ilmeisesti joku kuitenkin heltyi (voi tätä yhteistyön, avunannon ja samassa veneessä –mentaliteetin juhlaa!) ja mies suoriutui bussista alta aikayksikön pahaenteisesti huojuvine kuormineen. Sihdatessaan kuljetustaan sisään laivan ovesta tapahtui kuitenkin se, mitä varmasti jokainen sivusta seurannut oli pelännyt, ja pahvikuoristaan yllättäen vapauteen pullahtaneet tölkit vierivät iloisesti pitkin autokantta perisuomalaisten voimasanojen saattelemina. Minä pujahdin sisään vähin äänin, päätäni pyöritellen.

Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Kuin parhaimmankin helppoheikin tarjoamiksi kaupanpäällisiksi sain kotimatkani ratoksi mm. seurata miehen yrityksiä haalia itselleen kolmea muovikassia, ”kun mun kaljat levis tonne autokannelle”. Jostakin pussit lopulta löytyivät, mutta eipä niitä tietenkään ollut pilattu turhalla laadukkuudella. Järjestäytyessämme Helsingin päässä jälleen bussiin, tällä kertaa uloskuljetusta varten, mies alkoi totta kai pungeta kallista kuormaansa sisään linja-auton peräovesta. Yhtäkkiä kuulosti siltä kuin jokin olisi ratkennut – ja kilin, kolin, klik ja klak! – tölkit tekivät jo toistamiseen tuttavuutta autokannen betonilattian kanssa. Tuota pikaa niitä alkoikin jo lennellä yksi kerrallaan bussin käytävälle asiaankuuluvan kielenkäytön (#!@*!!) ryydittämänä. Joku laupias kanssamatkustaja ryntäsi jälleen apuun (tällä kertaa ehkä jo silkasta säälistä) ja mies kaljoineen saatiin kuin saatiinkin lopulta bussin kyytiin. Herran myöhemmistä vaiheista minulla ei ole tietoa, sillä kuunneltuani bussissa hänen sekä kanssamatkustajille että puhelinlinjan toisessa päässä kuuntelevalle tuttavalle osoittamaansa värikästä kertomusta siitä, kuinka hirvittävän vaivan hän on joutunut näkemään ”näiden pe***leen juomien takia”, katsoin viisaimmaksi jälleen kerran paeta paikalta mahdollisimman ripeään tahtiin. (Ja kukaanhan ei tietenkään ollut kuullut sanaakaan kaljakärryihin ja nestemäisiin tuliaisiin liittyvästä vapaaehtoisuudesta?)

Ennen ensimmäistäkään näistä surkuhupaisista tapahtumista istuin yhdessä äitini ja tallinnalaisen ystäväni kanssa tunnelmallisessa ravintolassa, jossa porot eivät asioi, ja keskustelin heidän kanssaan pahaa aavistamatta – poroista! Ystäväni kysyi, onko suomalaisilla olemassa virolaisista jotakin poron tapaista, negatiivissävytteistä sanaa. Mietin pääni puhki, samoin mietti äitini, emmekä keksineet yhtäkään muuta ilmausta kuin ”virolaiset”. Onhan meillä toki hurrit ja ryssät, mutta virolaiset ovat virolaisia. Kun ystäväni jo lähdettyä yhä pohdimme äitini kanssa asiaa, tulimme siihen lopputulokseen, että ilmeisesti me suomalaiset olemme aina olleet hyvin myötämielisiä veljeskansaamme kohtaan. Ehkä he eivät myöskään ole aiheuttaneet omalla maaperällämme sellaista silminnähtävää ja korvinkuultavaa pahennusta kuin Tallinnan tänavia tallaavat põdrad tai Viru-keskuksen suomalaisomisteisessa ketjuravintolassa asioivat ”kaatokännissä olevat ja epämiellyttävät pohjoisnaapurit”, joihin erään virolaisen naistenlehden ravintola-arvostelussakin hiljattain viitattiin. ”Paljon riippuu siitä, keitä saat pöytänaapureiksesi”, ruokakriitikot totesivat ilmeisen todenmukaisesti ja kehuivat paikan menun taivaisiin.

Matkan rasituksista jotakuinkin toivuttuani selailin kirjakaupasta löytämääni heräteostosta, Priit Vesilinnun valokuvakirjaa Eesti aastal 1979. Ja jopas jotakin – jo synnyinvuotenani ”Viru oli täynnä suomalaisia ja venäläisiä vodkaturisteja”. Ajatus niin pitkän perinteen katkaisemisesta tuntuu mahdottomalta, mutta ehkäpä kaltaiseni Viro-entusiastit ja valtaosa muistakin suomalaisturisteista vievät eteenpäin edes hieman modernimpaa, sivistyneempää ja kuivempaa Suomi-kuvaa. Suurin osa meistä vähemmän poroista pohjoisnaapureista käyttäytyykin matkoillaan moitteettomasti, mutta tuntuu silti kaikessa hiljaisessa kunnollisuudessaan jäävän välillä liiankin näkymättömäksi paukkujaan ja kärryjään kovaäänisesti kiskovien maanmiestensä rinnalla.

Mutta ei syytä epätoivoon, sillä huonomminkin voisi olla. Erästä kreikkalaista kaiken nähnyttä baarimikkoa lainatakseni: ”Mutta kaikkein pahimpia ovat britit. Sillä jossakin vaiheessa iltaa ne alkavat aina puhua jalkapallosta, ja silloin menee tappeluksi.”

Juttu on julkaistu blogissa helmikuussa 2007.