by Terhi

Otsikkoon kätkeytyy enemmän tai vähemmän sanatarkasti kysymys, jota minulta on kysytty niin useasti, että olen lopulta alkanut kysyä sitä myös itse itseltäni – ikään kuin vaatiakseni selitystä sille oudolle kaiholle, joka suuren magneetin tavoin vetää minua puoleensa Suomenlahden etelärannalle. Vaikka sitten yli myrskyävän meren ja rannikolta vielä tiettömien taipaleiden päähän, mutta sinne on päästävä. Helsingistä on yhteys maailman jokaiseen kolkkaan, mutta minä valitsen Seutulan sijaan Länsisataman ja Viron, joka jostakin selittämättömästä syystä vain on niin cool.

En ole pakkomielteineni yksin. Meitä Viron-ystäviä on loppujen lopuksi todella paljon – onhan Viro suomalaisten ulkomaanmatkailun ykköskohde, eikä sen tenhoa tunnu mikään horjuttavan. Katsokaa vain mitä tahansa niistä kymmenistä reittivuoroista, jotka päivittäin puskevat Helsingin ja Tallinnan väliä säässä kuin säässä – ne ovat täynnä matteja ja maijoja matkalla etelänaapuriin. Syitä on varmasti yhtä monia kuin ylityksiäkin. Omaa syytäni olen yrittänyt selvittää jo lähemmäs neljä vuotta pystymättä muunlaisiin lopputuloksiin kuin suhteellisen täydelliseen yksiselitteisen ja järkevän syyn puutteeseen. Kieli, ihmiset, tunnelma… Jotain siellä on, jotain selittämätöntä. Joku voisi sanoa, että veljeskansa se siellä vetää puoleensa – tai se surullisenkuuluisa halpa viina. Jos nyt näistä kahdesta täytyy valita, valitsen ehdottomasti ensimmäisen, vaikkei se taatusti kata läheskään kaikkia omista tiedostamattomista motiiveistani.

Silti se jokin saa vatsanpohjani kihelmöimään kuin vastaihastuneella teinillä, ja kun lopulta näen Tallinnan jatkuvasti muuttuvan siluetin ja astun laivasta maankamaralle, tunnen saapuneeni kotiin. Sama toimii myös Tallinnaa toisesta suunnasta lähestyttäessä: aina, kun kotimatkalla saavun muualta Virosta Nõmmen liepeille, tuntuu, että olen jo perillä. Ja vaikka paluumatkan viimeinen suora taittuisikin holtittomasti keinuvan, aivan liian suurten aaltojen päällä kyljeltä toiselle heittelehtivän katamaraanin kyydissä solkenaan oksentavien penkkinaapureiden seurassa, jokin vetää aina takaisin. (Ehkä saan kiittää paljosta myös virolaisia luontaistuotteita, jotka ovat pelastaneet minut liittymästä penkkinaapureideni soraääniseen kuoroon.) Jollei seuraavaa lippua ole kotikynnyksen yli astuessa jo varattu, on olo jotenkin ontto. Vähintään pitää sitten lukea lehtiä ja kuunnella radiota.

* Joku viehätys tässäkin kai piilee… Viron kaunista kesää Leigo-järvellä elokuussa 2005. (Harmi vaan, että jalkoihin vedetyt Apollon muovikassit ovat jääneet kuvan ulkopuolelle.) *

Kotoisa olo saattelee minua kaikkialla Virossa, mutta Tallinnasta ja sittemmin myös Tartosta on tullut minulle erityisen rakkaita ja lisäksi paljon tutumpia kuin yhtä lailla vierailun arvoisista kaupungeista Suomen rajojen sisäpuolella. Kun pohdin saksalaisen ystäväni kuullen, mihin hänet hänen tulevalla Suomen-vierailullaan veisin, tulivat pakollisten entisen ja nykyisen kotikaupungin jälkeen ensimmäisinä mieleen Tallinna ja Tukholma. (Jälkimmäisestä olisin tosin ollut valmis ajanpuutteen vuoksi jopa tinkimään.) Ystäväni katsoi minua ihmetellen ja totesi olevansa tulossa Suomeen. Orastavan epäpatriotismin kanssa painiskellessani aloin pohtia, että voisin toki näyttää ystävälleni niin kutsuttua kotimaatani – tai sitten niitä paikkoja, joissa todella tunnen olevani kotona.

Myönnettäköön, että kotimaanmatkailu on jäänyt viime vuosina vähemmälle. (Ja mistäköhän se syy löytyykään? Jos kotimaa korvattaisiin Virolla, olisin matkaillut paljonkin.) Myönnettäköön myös, että taannoisella Tampereen-vierailullani koin täydellisen kulttuurishokin kaikkine mausteineen. Siellä vaan oli niin erilaista kuin Helsingissä ja Tallinnassa – tosin onhan sinne täältä sata kilometriä pidempi matkakin. Paluumatkalla aloin tosissani pohtia, olisiko Talsinki-kaksoiskaupungissa sittenkin ideaa? Vaikka ajatus channel tunneleineen tuntuukin varsin utopistiselta, paljon utopistisemmalta tuntuisi Helpere, nääs. Mansessa on ihan erilainen kelikin. Siellä ei ikinä tuule, eikä talvisin sada jääneulasia ratikkakiskojen kolinan säestyksellä.

Voisin tietysti pakata laukkuuni ensi kerralla pelkkiä kesähepeneitä ja suunnistaa Seutulan kautta vaikkapa jollekin Tyynenmeren saarista. Epäilen kuitenkin vakaasti, että tulisin takaisin ja kotieteiseen päästyäni alkaisin puuhata seuraavaa lippua Tallinnan-laivaan. Tiikeri ei pääse raidoistaan, eikä senkään tarvitse koskaan osata vastata, että miksi.

Juttu on julkaistu blogissa helmikuussa 2007.