by Terhi

Eräs entinen kollegani kyseli kerran minulta, muutaman vuoden vanhemmalta ja iäisyyden vakaassa parisuhteessa viettäneeltä, että mistä sen oikein tietää, kun on tavannut Sen Oikean. ”Sen vaan tietää,” vastasin tovin mietittyäni ja tajusin, että maailmassani oli taas yksi selittämätön asia enemmän.

Vähän samalla tavalla minulle kävi vironkin kanssa. Mutta sen sijaan, että kyse olisi ollut rakkaudesta ensi silmäyksellä, voidaan kai puhua kiinnostuksen heräämisestä, joka syveni salamarakkaudeksi vasta vähän myöhemmin. Tälle intohimoiselle suhteelle aika oli oikea keväällä 2003 ja kuten kaikki iäisyyden kestävät vakaat parisuhteet, sekin aina vaan mennä porskuttaa eteenpäin koirien haukunnasta huolimatta.

Häpeän myöntää, että ennen Viron uudelleenitsenäistymistä olin ollut täysin tietämätön koko maan olemassaolosta. Se oli Neuvostoliittoa, sitä isoa ja epämääräistä massaa, joka koulussakin sivuutettiin siirtämällä katse suvereenisti vähän lännemmäs. (Lieneekö poskeni punoittamaan saava tietämättömyys siis sittenkään omaa syytäni?) Konkreettisen ensi kosketuksen uusvanhaan etelänaapuriimme sain yläasteella syksyllä 1992, jolloin meille jaettiin vironkieliset taskukalenterit. En tiedä, mikä instanssi sinivihreäkantisten almanakkojen taustalla vaikutti, mutta opettelin viikonpäivät viroksi, vaikken kalenteria muuten käyttänytkään. Luokallemme ilmestyi myös kaksi virolaista oppilasta, mutta he olivat poikia, joten tuttavuuden hierominen jäi vähemmälle. Toisen en koskaan edes kuullut puhuvan, minkä olen vasta myöhemmin oivaltanut johtuneen kielimuurista. Silloin reilut kymmenen vuotta sitten pidin häntä vain vähän omituisena.

Ensimmäisen kerran laskin jalkani Viron maaperälle 90-luvun puolivälissä. Päivä Tallinnassa -risteilyllä tutustuin kaupunkiin, josta oli sittemmin tuleva lempikaupunkini, ja innostuin kielestä, josta muistin edelleen ne viikonpäivät ja jolla osasin sanoa päivää. Silmäilin innoissani Guiden pientä tärkeiden ilmausten listaa ja muistan, kuinka jossakin sivunnurkassa annettiin soitto-ohjeita koti-ikävästä kärsiville otsikolla ”Helista õigesti”. Matkalta palattuani marssin silloisen kotikaupunkini Hämeenlinnan pääkirjastoon ja etsin käsiini talon ainoan viron kielen oppikirjan. Selailin sitä kotona, kirjoitinpa jotain muistiinkin, mutta viisi vierasta kieltä olisi ollut liikaa jo kaltaiselleni perfektionistillekin. Opus päätyi takaisin toisten lainattavaksi ja asia unohtui nostaakseen kuitenkin päätään aina Tallinnaan eksyttyäni. Napsin sanoja kauppojen ikkunoista ja limupullojen kyljistä. Joku kutitteli vatsanpohjaani. Rakkaus teki tuloaan.

Anno Domini 2003 lähdin muutaman kurssikaverini kanssa viisipäiväiselle opintomatkalle Tarton yliopistoon. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Viroa myös Tallinnan rajojen (ja Muugan sataman, tuon Viking Cinderellan ammoisten bileristeilyjen määränpään) ulkopuolella. Ja viimeinen kerta, kun pahaa aavistamatta skannailin sanoja ympäristöstäni. Pood, luki Statoilin mainosmajakassa, avatud iga päev. Lauantai-iltapäiväksi oli varattu massaaž, mutta sitä ennen piti mennä Kaubamajaan ja ostaa toukokuun koleuden yllättämänä villast kindad. Ne muuten haettiin varastosta, kun esillä oli vain kesähepeniä.

Kunniakkaassa yliopistokaupungissa kohtasin käsittämättömän monta ihmistä, joiden kanssa minulla ei ollut yhteistä kieltä. Niinpä tyhjensin noiden päivien aikana koko kovalevyni keskusteluun ja sekoittelin sen sisällöstä suloisia suomensekaisia koktaileja. Kuuntelin saamiani vastauksia ja otin opiksi, käytin mainoslehtisestä pari minuuttia aiemmin bongaamaani ilmausta ja luotin sokeasti kielikorvaani. Eipä aikaakaan, kun jo hätistelin takiaisenkaltaista ihailijaa ystävättäreni kimpusta miehen omalla äidinkielellä, puhua pulputin kosmetologille kummitätini olevan niin ikään kauneusalalla ja pokkasin Atlantiksen yöstä voittamani litran rommipullon haltuuni luonnollisesti vain viroksi tapahtuneen arvonnan jälkeen. (Sille, joka tässä vaiheessa ihmettelee, voin vaikka vannoa, että ihan oikeasti kävin myös siellä yliopistolla.)

Kun Tallinnaan palattuamme vielä kyselin pizzakokilta satamaan vievän ratikan numeroa ja siihen ratikkaan (number kaks) päädyttyämme neuvottelin kuskin kanssa ryhmämme oikeudesta matkustaa pummilla, koska tällä ei ollut myydä meille kuutta kertalippua, kaverini alkoivat syyttää minua valehtelijaksi. ”Miten niin et oo muka ikinä opiskellut viroa?” kuului niin monesta suusta, että tajusin jotakin peruuttamatonta tapahtuneen. ”Det sa bara klick!” olisi Kaarle Kustaa asian ilmaissut, joten pakkohan sinne alkeiskurssille oli syksyn saapuessa mennä. Olisi muuten ollut vähän sama kuin että olisi tieten tahtoen vetänyt jotakin arvokasta vessasta alas, enkä totta puhuen voinut enää kuvitellakaan elämää ilman uutta rakastettuani. Kesäkin oli ollut yhtä odotuksen piinaa ja eron aiheuttamaa, räydyttävää tuskaa.

* Ratikassa numero kaksi. Neuvottelun lopputulos: luvan kanssa pummilla. *

Sittemmin ympärilläni kaikuvat ”Miten niin?” –kysymykset vaihtuivat kummastelevaan ”Miksi?”-muotoon. Olkoonkin, että tuntemani ihmiset ovat aina luokitelleet minut kielellisesti lahjakkaaksi, tuntui viron kielen opiskeluni aiheuttavan ensi alkuun paitsi suurta ihmetystä, myös tuovan esille samanlaisia reaktioita kuin paraskin kielletty rakkaus. ”Miksi sä viroa opiskelet?” –utelua jatkettiin usein kysymällä: ”Mitä hyötyä sulle siitä on?”, minkä jälkeen saatettiin vielä kaikkitietävään sävyyn todeta: ”Kaikkihan siellä puhuu suomea tai englantia. (Niinhän minäkin luulin!) Opiskelisit sitten mieluummin vaikka venäjää.” Yhtäkkiä olin altavastaajan asemassa, eikä tilannetta suinkaan parantanut se, että perustelin sydämeni valintaa toteamalla vain pitäväni siitä ja sen olevan kivaa. Vastaukseksi sain katseita, jotka oli tulkittavissa verbaalisesti muotoon no-eipä-taida-tuo-tyttö-todellakaan-tietää-mitä-elämällään-tekisi.

On totta, että nyky-yhteiskunta arvostaa hyödyllisyyttä yli kaiken. Hyötykäsite liitetään useimmiten uratikkailla etenemiseen ja oman arvon kasvattamiseen työelämässä, ja jos vaikkapa mukavalta puuhastelulta tuntuva patalapun virkkaus tai palapelin kokoaminen ei näitä hyveitä tarjoa, ei moiselle ajanhaaskuulle ole tilaa suorittamisen majatalossa. Itse olen kai sen verran humanisti, että moinen bisneskeskeinen ajattelu on minulle suorastaan vastenmielistä. Ihan jees, jos vironkielentaidostani on joskus hyötyä pätkäisessä työelämässäni, mutta todelliset elämänarvoni ovat kuitenkin toimiston seinien ulkopuolella.

Olen jäänyt pohtimaan myös sitä, olisiko ääni muuttunut muutamassa kellossa, mikäli olisin kertonut ryhtyneeni opiskelemaan vaikkapa italiaa tai espanjaa. Ehkä sellaisen olisi katsottu olevan sosiaalisesti hyväksyttävämpää – iso, vanha, arvostettu maa ja kieli, jolla on paljon puhujia (ja josta on siten hyötyä myös siinä uraputkessa). Ja jestas sentään, olisihan se kai nyt ihan eri juttu juosta harva se viikko Roomassa tai Madridissa, joissa on lämmintä ja eksoottista, kuin että jurruutan jäissä eteenpäin puskevalla laivalla pyryisen Helsingin ja tuiskuisen Tallinnan väliä.

Soraäänien lisäksi rakkauteni on herättänyt kuitenkin myös paljon positiivista mielenkiintoa, ja mitä vahvemmaksi siteeni viron (ja Viron) kanssa havaitaan, sitä vähemmän se saa enää kritiikkiä osakseen. ”Ei onnistunut, mennyttä kalua”, saattaa se viimeinenkin vastarannankiiski todeta kertoessani innosta puhkuen, miten mahtavia ovikransseja taas kerran löysin aina niin tunnelmalliselta Tallinnan joulutorilta, ja myöntää siipiään luimistellen tappionsa elämää väkevämmän kiintymyksen edessä. Viron-seikkailujani onkin kuunneltu suurimmalta osin antaumuksellisesti huokaillen, ja olenpa varmasti paisuttanut myös laivayhtiöiden kukkaroja hääriessäni taustapiruna jokusen Viron-matkapäätöksen taustalla. (Provikat tililleni, jonka numeron saa jättämällä pyynnön kommentteihin. Kiitos!) Yhtenä viimeisimmistä hyvistä teoistani on äitini houkutteleminen viron alkeiskurssille Hattulaan. Virolainen ystäväni olikin vilpittömästi ihmeissään, kun hän lapsuudenkodissani vieraillessaan saattoi keskustella äidinkielellään ei vain minun, vaan myös äitini kanssa, ja kuunnella siinä sivussa, kuinka isäni tohkeissaan selosti parin päivän takaisen Tallinnan-matkansa tapahtumia. Kun hän kuuli vielä enoni ja tätinikin kuuluvan sukumme Viro-fanittajien joukkoon, hän sanoi jotakin, jota en enää sanatarkasti muista, mutta joka kieli täydellisestä hämmästyksestä. Epäilemättä hän oli myös hyvillään.

Sen lisäksi, että viro on kivaa ja tykkään siitä, koen siitä olleen näiden vuosien aikana myös sitä paljon perättyä hyötyä. Olen oppinut kokonaan uuden kielen, mikä on aina suuri rikkaus. Harrastukseni ansiosta olen myös saanut tutustua uusiin mukaviin ihmisiin Suomenlahden molemmin puolin ja matkustella paikoissa, joita en muuten olisi ehkä koskaan tullut nähneeksi. (Ollaanpa rehellisiä. Kuinka moni tavissuomalainen voi leveillä käyneensä vaikkapa Varbusessa, Ristissä, Jänedalla tai Obinitsassa?)

Lisäksi olen saanut tutustua kokonaan uuteen kulttuuriin, joka jostakin selittämättömästä syystä tuntuu päivä päivältä yhä kotoisammalta, vaikka luulin, ettei sellainen enää tietyn pisteen jälkeen olisi mahdollista. En tiedä miksi, mutta tunnen olevani paljon enemmän kotona Tallinnan laululavalla, kun hoilaan Tanel Padarin ja muutaman (kymmenen)tuhannen virolaisen kanssa sydämeni pohjasta ”Ma elan Eestimaal”, kuin ihmetellessäni Lordia Heinolassa tai kieppuessani ruotsalaisteinien kanssa Gröna Lundin tivolivempaimissa. Ehkä se on se pinnan alla kytevä slaavilaisuus. Että kun ruotsalaiset ovat aina niin iloisia ja tyytyväisiä, niin suomalais-ugrilainen melankolia on se meidän ja virolaisten yhteinen juttu, joka Lordiltakin on jäänyt hoksaamatta.

Tai sitten se on se rakkaus, jonka vaan tietää sen enempiä selittelemättä.

Juttu on julkaistu blogissa helmikuussa 2007.