by Terhi

Parin viime viikon aikana on käynyt ilmi, että päiväni Tallinnassa alkavat olla luetut. Minulle nimittäin tehtiin Helsingistä työtarjous, josta oli mahdoton kieltäytyä. Toukokuun puolivälin tienoilla karistan siis Tallinnan pölyt tennareistani ja ryhdyn viettämään taas enemmän aikaa aavan meren tuolla puolen. Toisaalta olen ihan tolkuttoman innoissani, toisaalta haluaisin roikkua kaksin käsin D-terminaalin rakenteissa laivani tehdessä lähtöä ja karjua, että minua ette saa. Parhaillaan teen myös surutyötä siltä varalta, että joudun sanomaan hyvästit Tallinnan-kodilleni. Tallinnalle ja Virolle en hyvästejä kuitenkaan lupaile, siihen ei anna mahdollisuutta uusi työnkuvakaan.

Lopun alkua kuuluttelee myös joskus niin rautainen terveyteni. Hädin tuskin on luupiikistä päästy, niin jo iskevät muut hädät ja vaivat. Tämänkertainen kylmettymissairauteni ilmoitti itsestään ensi kerran jo viikko sitten. Ei auttanut parin päivän saikku, eivät kauniit ajatukset. Perjantainen työpäivä oli virhe ja sen virheen seurauksia makselen tänään jo neljättä päivää. Viideskin tulee aivan varmasti. Bronhiiditee alkaa loppua, kärsivällisyyteni myös. Onneksi ETV:n arkistossa on jäljellä vielä yksi näkemätön jakso poliisisarjasta “Ohtlik lend”. (Ärsyttää vaan, kun arkistosedät olivat ahkeruuksissaan jo alkaneet poistaa vanhimpia jaksoja. Nyt en saa ehkä koskaan tietää, miten rikostutkija Andres Västrik alun alkaen päätyi Tallinnasta Pärnuun. Pahus.)

Loppunut on myös eilinen kevät. Kävin lintujenruokinta- ja kauppareissullakin jo kevättakissa - tosin murehtien, etten ehkä saakaan enää käyttää ompelijalla korjauksessa olevaa kivaa talvimokkatakkiani. Tänään näyttää kuitenkin siltä, että murheeni oli ennenaikainen. Aurinko on kuollut ja taivaalta on paiskonut koko päivän räntää. Kadut lainehtivat kurasta ja loskasta, autot ja räystäät kastelevat ohikulkijansa. Kerrassaan oivallinen ilma sairastaa ja tehdä kakkoskodista luopumiseen liittyvää ennakoivaa surutyötä. Aurinkoisena päivänä, kuten eilen, tekee sen sijaan aina vain mieli ostaa keltaisia tulppaaneja.

Masentavasta kelistä ja puolikuntoisesta olostani huolimatta yritin hoitaa tänään myös pari pientä, hetkellistä kotoa poistumista vaativaa askaretta, mutta eihän niistä mitään tullut. Kirottu lajittelupiste oli sinne saakka päästyäni taas jotakin niin raivostuttavaa, että meinasin ruveta parkumaan. Seiso loskassa ja rännässä, ole vuoroin jäässä, vuoroin pakahtumaisillasi toppatakin alle puskevaan hikeen ja arvaile, mikä reikä juuri tyhjennetyssä säiliössä (joka on jostakin tuntemattomasta syystä tyhjennetty myös kaikista ohjetarroista ja -kylteistä) mahtaisi olla se, johon kauan keräämäsi lasipurkit ja -pullot saa palauttaa. Taivalla sitten kauppaan, jossa et yleensä asioi, huomaa ettei siellä olekaan muovipullonpalautuspistettä ja tunge taarasi takaisin käsilaukkuun. Poikkea matkalla vielä parissa kangaskaupassa tajutaksesi, että olet edelleen todella kipeä, koska et pysty oikeastaan ajatelemaan yhtään mitään muuta kuin että sinun olisi klo 11.30 vain pitänyt kääntää kylkeä ja jatkaa unia.

Vaikka kotimatkalla pääsisikin syömään kerrassaan herkullista kasvisruokaa, saattaa kaikki asianhaarat huomioon ottaen alkaa yhtäkkiä tuntua siltä, että voisiko se toukokuun puoliväli jo olla täällä, kiitos.

- Terhi, joka on tänään ihan kypsä ja loppu