by Terhi

Toissa viikolla minua puraisi kylmästä ilmanalasta huolimatta lenkkeilykärpänen. (Se oli mitä ilmeisimmin talvehtinut jossakin lämpimässä.) Koska en päivystysvelvollisuuksieni vuoksi päässyt tavanomaiseen tapaani kuntosalille, vedin jalkaani ulkolenkkarit ja spurttasin kokeilemaan, miltä juokseminen pitkäksi venyneen tauon jälkeen tuntuisi. Vara on viisautta, totesin ja valmistauduin totaaliseen hengästymiseen jo jossakin Kumun nurkilla. Koska olin ottanut edelliset juoksuaskeleeni Suomessa, olin lisäksi varma, etten hetken hölköteltyäni kerta kaikkiaan enää kykenisi etenemään kuin sadan metrin satseissa. Tällä tavoin valmistautuen en ainakaan putoaisi odotuksineni korkealta, päättelin, mutta eihän se sitten ihan niin mennyt.

Once you pop, you can’t stop, joten virtaa riitti ja askel tikkasi asfalttia varsin kunnioitettavan kiekan verran. Lisääkin olisi tehnyt mieli, mutta kello oli paljon ja kyse todellakin ensimmäisestä lenkistä pitkään aikaan. Parin päivän päästä kiskoin lenkkikamppeet niskaan uudelleen, ja ei kun taas juoksuksi. (Siitä, mitä välittömästi tämän lenkin jälkeen tapahtui, kerroin jo viimeksi.)

Ei kulunut kauaakaan, kun vasenta kantapäätäni alkoi pistää. Pari päivää kärvisteltyäni kinkkasin lääkäriin. Röntgenhoitaja vahvisti lääkärin epäilykset sädetetyn jalkani nähtyään: “Olette kyllä hieman liian nuori tähän vaivaan, mutta teillä on luupiikki.” Se siitä lenkkeilystä siis. Sen sijaan, että viilettäisin jälleen tukka putkella pitkin Tallinnan kujia, askellan rauhallisesti eteenpäin silikoninen kantapohjallinen matalakorkoisessa kengässäni. Ylihuomenna uskallan ehkä pilatekseen. Jiihaa. Mutta toisaalta voin sanoa, että minulla on nyt silikonit, koska kantapohjallisia myytiin kahden kappaleen pakkauksissa.

Siunattu silikoni takasi minulle myös ensimmäisen lukuisista kuuden päivän sisään mahtuneista julkkisbongauksistani (joihin pyydän suhtautumaan kieli riittävän pitkällä poskessa). Vietin nimittäin viime viikon kestiten viisipäiväiselle Tallinnan-visiitille saapunutta äitiäni - tai oikeammin sanoen hän taisi kestitä minua… Itsenäisyyspäivän kunniaksi esimerkiksi unohdin uutukaisen kantapohjalliseni väärään kenkään ja lähetin äidin hakemaan sitä hänen ensin urhoollisesti taivalletuaan ontuvan tyttärensä kanssa lähes bussipysäkille saakka. Nuoremmakseni ja luupiikkiäni säästääkseni jäin hengailemaan lähimpään kadunkulmaan ja siinä näennäisen huolettomasti odotellessani huomasin, että minua lähestyy erittäin karvainen koira - perässään laulaja Maarja-Liis Ilus ja hänen avopuolisonsa Fred Krieger. Selvisi, että he asuvat melkein naapurissani, ja mikäli minulla ei olisi luupiikkiä, olisin asiasta edelleen tyystin tietämätön.

Viime viikko kului äidin seurassa niin mukavasti, että hän saisi vierailla luonani vaikka vähän useamminkin. Shoppasimme uusia kenkiä 50 prosentin alesta (mitäs muuta se luupiikki kaipaisikaan…) ja laskiaistiistaiksi ajoittuneena Viron itsenäisyyspäivänä kiipesin kantaani uhmaten laululavan mäelle laskeakseni sen komeasti alas lainaliukurilla. (Äiti ei nähnyt, sillä hän kadotti minut ihmismassaan ja oli sen jälkeen aivan liian kauhuissaan pelätessään, että vähintäänkin taitan niskani. Kuin rangaistuksena vallattomuudestani pohkeeni oli melkein koko seuraavan päivän päättymättömässä krampissa.)

* Liukuroiva Terhi. Ole tosi tarkka ja huomaa itsenäisyyspäivänväriset rintakoru ja sormikkaat! *

Presidendiball eli paikalliset linnan juhlat juhlittiin tällä erää Jõhvissa. Kotikatsomo oli juhlatiistain kunniaksi virittäytynyt jännittyneeseen tunnelmaan - kerranhan sitä vaan Viron itsenäisyyspäivänjuhlia ensimmäistä kertaa katsotaan! - ja riemastui huomatessaan, että kantava miesääni ilmoitti salin ovelta jokaisen kättelyvuoroon saapuvan kutsuvieraan tittelin, nimen ja sen, kenen kanssa hän saapui. Varsin kätevää! Saavuttiin ainakin abikaasaga, kaaslasega, isaga ja tütrega. (Poliitikko Lauri Laasi saapui seurapiirifiguuri Liis Lassin kanssa ja sen jälkeen ei ole lehdistössä taas muusta puhuttukaan.)

Kuluneeseen viikkoon on mahtunut myös kulttuuria, kuten kerrassaan mahtavia elämyksiä Nukketeatterin Mängurid-esityksen parissa. Lisäksi pääsin lavalle pariin otteeseen itsekin, poliisikuoro lauluineen nimittäin kävi juhlistamassa Viron poliisiin uudelleenperustamispäivää sekä Mustpeade majassa että Glehni lossissa. Ensimmäisessä törmäsin julkkisbongauksieni jatkoksi kohujulkkis-liikemies Jaan Tootsiin, joka pysyi pitkään Kroonikan palstoilla naissotkujensa vuoksi. Käsitykseni mukaan hän on työskennellyt joskus myös poliisissa. Vana-Mustamäellä sijaitsevassa Glehnin linnakkeessa puolestaan opin, että kunniamerkin saanut virkapukuinen poliisi kiittää tunnustuksesta toteamalla: “Teenin Eesti rahvast.” Ja sanomattakin selvää on tietenkin se, että poliisikuoro selvisi laulutehtävistään molemmissa kohteissa erinomaisin arvosanoin, minkä seurauksena myös suosionosoitukset olivat valtaisat.

Eilen kulturelli elämäni jatkui Hendrik Sal-Sallerin ja Mihkel Rauan yhteiskonsertti RaudSallerin merkeissä, eikä yhtään huonossa seurassa: parin penkin päähän nimittäin ilmaantuivat myös julkkisbongausrivini täydelliseksi tekevä presidenttipari Ilves kera turvamiestensä ja pienen tyttärensä. Hienosti näyttivät jo tiistain juhlallisuuksista toipuneen. Konsertin riemastuttavasta rock- ja punkmusiikista nauttiessani sain katsastaa pressaparin lisäksi ensi kertaa myös illan upeina puitteina toimineen Tallinnan venäläisen teatterin. Soittolistalle kuuluivat muiden muassa sellaiset legendaariset laulut kuin RaudSallerin parinkymmenen vuoden takaisen Ba-Bach -yhtyeen “Tahan oma raha tagasi” sekä Dead Kennedysin “Too Drunk to Fuck”. Mihkel Raud myös kertoi olleensa 80-90 -lukujen vaihteessa varsin innoissaan Hendrikin suomalaisesta jääkaapista löytyneistä appelsiinimehusta ja kalifornialaisesta paahtoleivästä. Konserttikuvia pääsee katselemaan vaikkapa tästä, oikein tarkkasilmäinen saattaa ehkä löytää minut kuvagallerian kuvasta 20. (Kertokaa siinä tapauksessa minullekin.)

Lopetukseksi vielä kerrottakoon, että kauan puheena ollut kiva kevätlaukku (kuva alla) on vihdoin adoptoitu uuteen kotiinsa. Lisäksi heräsin tänä aamuna siihen, että olin Terevisioonin musanurkassa, jossa näytettiin pätkä Smilersin tammikuisesta ETV:n konsertista. Että kyllä kelpaa. ;)

- Yllättäen piikikkääksi muuttunut possulaukkuinen Terhi