by Terhi

Saapuessani eilen jälleen kerran Teater NO99:stä, johon kyseisen teatterin näyttelijöitä fanittava ystäväni T. on vienyt minut lyhyen ajan sisällä jo neljästi, odotti minua postilaatikossa yllätys: mikäli haluan, minulla on äänestysoikeus kesäkuisissa europarlamenttivaaleissa - täällä Virossa! Nimi vaan paperiin, ja äänestysoikeuteni siirtyy Suomesta tänne! En ollenkaan tiennyt, että eurovaaleissa voidaan näin toimia, ja ehkäpä silkasta jännityksestä siirrättäisinkin äänioikeuteni Viroon, mikäli minulla olisi täällä vielä 7. kesäkuuta osoite. Kävin kuitenkin eilen irtisanomassa asuntoni, joten se siitä. Jännä ajatus kuitenkin.

NO99:ssä nautiskelimme muuten 2,5-tuntisesta hyvin erikoisesta teatterielämyksestä nimeltä “Kuidas seletada pilte surnud jänesele“. Mustaan froteesukkaan pukeutunut Risto Kübar oli taas kerran käytännöllisesti katsoen alasti, lavalle ilmestyi silloin tällöin kolme suurta jänistä ihmettelemään maailman menoa ja kulttuuriministeri L. Jänestä kyykytettiin mm. tuoppiinpissimiskilpailussa. Aivan älytöntä, aika ajoin jopa turkkamaista, mutta oi niin hauskaa!

Ennen esitystä istuimme Reval Cafessa ja juttelimme niin, että viimeviikkoisen taudin kuormittama, oikeuksistaan vielä tyystin tietämätön ääneni alkoi taas näyttää hiljenemisen merkkejä. Aamulla kurkustani kuului pelkkää pihinää, eikä päivän kulku tuonut asiaan kovinkaan huomattavaa parannusta. Parin viikon pakkopoissaolojen jälkeen päätin kuitenkin vakaasti mennä kuunteluoppilaaksi kuoroharkkoihin, mutta koska sairastusvuoro oli siirtynyt kuoronjohtajalle, vaihtuivat illan suunnitelmat kävelylenkkiin ilta-aurinkoisissa lähiömaisemissa. Aika kiva, kun pimeä tulee vasta seitsemän jälkeen! (Kuukauden päästä nauramme makeasti äskeiselle lauseelle.) Kohta minun pitäisi tavata virtuaalisesti kuorokollegani, ystäväni I., jotta voimme lyödä lukkoon suunnitelmat ylihuomisen huomista Tarton matkaa varten. Edellisestä kerrasta onkin kulunut jo ihan liian kauan!

Muutenkin matkakuumeilen. T:n kanssa suunnittelimme eilen nimittäin kauan ajatuksissamme ollutta Ida-Virumaan matkaa, mikä sinetöisi vierailemikseni joka ikisen Viron maakunnan. Mielenkiintoista olisi poiketa myös Venäjän puolella Jaanilinnassa/Ivangorodissa, mutta saapa nähdä, jääkö suhde Jaanin/Ivanin kanssa vain viattomalle etäältäkatseluasteelle. Venäjän viisumipolitiikka kun ei vaikuta hinta-kesto -suhteeltaan kovinkaan turistiystävälliseltä ottaen huomioon, että viivähtäisimme itänaapurissa todennäköisesti vain pari tuntia. Venäjää tai ei, kutsuvat pian Ida-Virumaan keikan jälkeen jo USA ja Kanada, sen jälkeen laulujuhlat, sitten sukukokous Sortavalassa (niin että tulee se Venäjä kuvioihin joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin). Synttärireissustakin jo haaveilen ja pitäähän nyt ensi vuoden kesäksikin jo olla pari reissusuunnitelmaa hihassa. Puhumattakaan siitä, että Tallinnan hoodeilla tulee todennäköisesti myös Suomeen paluuni jälkeen pyörittyä kiitettävällä frekvenssillä… Tarkemmin ajatellen en taida ehtiä olla ollenkaan kotona.

Palatakseni lopuksi toissapäiväiseen hiustenkiharrinepisodiin, minuun otettiin eilen yhteyttä Selveristä. “Vanhalle kihartimelle ei voida tehdä mitään. Voitte tulla noutamaan meiltä tilalle uuden!” Ensinnäkin olin hyvin yllättynyt siitä, että ekspertiis oli langettanut tuomionsa noin puolessa vuorokaudessa. Toiseksi olin todeta soittajalle, että olisin voinut langettaa ekpertiisin tuomion siltä seisomalta jo kyseiset 12 tuntia aiemmin. Sen sijaan ilmoitin mitä kohteliaimmin, etten enää halua uutta kiharrinta, sillä minun oli jo edellispäivänä pakko sellainen ostaa. “Hyvä on, saatte siis rahanne takaisin.” Oho, sehän kävi lopulta helposti!

Hetken harmittelin itsekseni, että tuli ostettua varman päälle halpiskiharrin - olisin voinut saman tien panostaa muutaman lisäkruunun, kun kuitenkin sisimmässäni tiesin, ettei vanhasta enää saada toimivaa peliä. Nyt kaksi aamua halpiksella käherreltyäni olen kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen. Halpis sopii käteen kuin valettu, sillä saa niskatukkaan kiharoita (varmuuden vuoksi huomautan lukijaa erottamaan termit niskatukka ja takatukka) ja sen mukavan matalalla hiljakseen suriseva ääni säästää omieni lisäksi myös naapureitteni korvia. Lõpp hea, kõik hea! Sitä paitsi kollegani sai siitä eilisen työpäivän aikana hälynkin irti.

- Enää kahden kihartimen loukussa oleva Terhi, joka kantaa froteesukkia matkakuumeisissa jaloissaan suojellakseen ääntänsä ja ehkä oikeuksiaankin

Viime postauksessa potemani lentsu on jo hiljalleen poistumassa elimistöstäni. Kenties se kaikkein ärhäköin osa siitä jäi Helsinkiin, jonne pakenin sairastamaan normaaliviikkoni aikatauluun verrattuna aivan törkeän ennenaikaisesti. Ennen pakomatkaani poikkesin kuitenkin tutulla lääkäriasemalla, jossa olen aiemmin käynyt hoidattamassa nyt jo yllättävän vaisuna ja olemattomana pysyttelevää luupiikkiäni sekä pistättämässä itseeni yhteensä kuusi ampullia hepatiitti- ja punkkirokotteita. Tällä kertaa olin vältellyt lääkäriin menoa viimeiseen asti, sillä Suomessa flunssainen terveyskeskusreissu tarkoittaa lähes poikkeuksetta antibioottikuuria, joka ei varmuuden vuoksi syötynä olekaan ihan niin hyvä juttu kuin joskus on ehkä luultu.

Sen sijaan, että täkäläisen lääkäriaseman hoitajatäti olisi oitis ryhtynyt kirjoittamaan lääkereseptiä, määräsi hän minut kuitenkin verikokeeseen. (Olen tainnut poistua kyseiseltä asemalta vain kerran niin, ettei minuun olisi pistelty reikiä.) Analyysi osoitti kiistattomasti, etteivät vereni tulehdusarvot edes hätyytelleet ylärajaa. Niinpä sain hoito-ohjeiksi antibioottikuurin sijaan syödä hunajaa, valkosipulia ja sitruunaa, juoda teetä ja ottaa jalkakylpyjä. No vot, minähän tein samalla sitten pedikyyrinkin!

Varpaita myöten uudistuneena kelpasikin jälkeen palata Tallinnaan ja pukeutua pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen uuteen, ompelijalla korjauksessa olleeseen mokkatoppikseeni. Joku oli nimittäin keksinyt yhdistää muuten pieneen ja sievään takkiin kylän suurimman kauluksen, enkä minäkään aleostoshuumaltani asiaa tajunnut ennen kuin kaulus jatkuvasti häälyi näköpiirini rajamailla ja tuhriintui meikkiin kolmessa viikossa. Kiitos kaulusepisodin solmin kuitenkin asiakassuhteen Tallinnan ihanimpaan ompelijaan, Annaan, joka pienensi kauluksen järkevän kokoiseksi ja jolta tein saman tien pari muutakin tilausta.

Tänään töistä palatessani huomasin kuitenkin Annan luona havaitun ja jo korjatuksi luullun vian nostavan uudelleen päätään: ilmeisesti se sama älykkö, joka päätti kylän suurimman kauluksen mittasuhteista, myös jätti takin joka toisen tikkauksen päättelemättä. Olin jo vanhana reklamoijana ottamassa harkittua askelsarjaa kohti ovea ja Kaubamajaa, mutta koska takki tuntui puhuttelevan minua (”En ole täydellinen, mutta katso, miten söpö olen itse virkkaamissasi kukkakoristeissa. Sitä paitsi olemme kulkeneet jo riittävän pitkän matkan yhdessä kiintyäksemme toisiimme.”), otin käteeni neulan ja langan ja istuin käsityöni ääressä seuraavat kaksi tuntia. Tosin mikäli olisin pulittanut takista ovh-hinnan mukaiset 4 000 kruunnua, olisin hilpaissut vuodattamaan perusteltua valitusvirttäni alta aikayksikön, mutta koska takki kustansi minulle vain vajaan neljänneksen ovh:staan, minkä edestä oletan sen kestävän jäljelläolevan ja tulevan talven, päädyin päättelemään langanpäät niin hyvin, ettei koko Virossa ole huolellisempaa työtä nähty. Jos käsityöihmiseltä menee hommaan kaksi tuntia, niin se jos mikä on tae laadusta!

Reklamoinnin makuun pääsin kuitenkin illan Selver-reissullani. Samaisesta tavaratalosta viattomien lasten päivänä ostamani ilmakiharrin nimittäin alkoi aamutuimaan syöstä sisuksistaan harmaata, käryävää savua - onneksi kylläkin vasta siinä vaiheessa, kun tukka oli työpäivän tarpeiksi jo riittävässä kuosissa. Iltani ratoksi siis kiikutin kihartimen infotiskille olettaen, että saan rahani takaisin tai ainakin oikeuden vaihtaa romu toiseen kihartimeen. Mutta ei. “Lähetämme tämän ekspertiisiin“, minulle kerrottiin ja sehän olisi kiva, sillä saisin saman kihartimen mahdollisesti korjattuna takaisin. Hetken aikaa levittelin käsiäni ja kysyin, miten ihmeessä kuositan kuontaloni huomenaamulla, sillä jos saan vanhan savukoneen korjattuna takaisin ja minulla on jo yksi priimakuntoinen vehje valmiina Helsingissä, en millään haluaisi ostaa kolmatta, joka ekpertiisin korjaajankykyihin luottaen olisi kertakaikkiaan ylimääräinen. (Ai niin, minullahan on Helsingissä lisäksi vielä fööni ja suoristusrauta. Jihuu.) Ei kuitenkaan auttanut muu kuin marssia Selverin kakkoskerrokseen, ryhtyä ostoksille ja murahdella hyllyjen välissä itsekseen, että voisiko se toukokuun puoliväli edelleen jo olla täällä, kiitos.

Nyt pidänkin enää salaa ja pahansuovasti kihertäen peukkuja, että ekspertiisin sedillä on omat peukalonsa keskellä kämmeniä, ja toivon samalla hartaasti, että eräällä työkaluja omistavalla kollegallani olisi huomenna sormet siellä missä pitääkin, jotta hän voisi irrottaa kiharrinkokoelmani uusimman helmen johtoon unohtuneen hälyn, sillä minähän EN enää mene kiharrinasioissa Selveriin jäljelle jääneinä Tallinnan-kuukausinani.

* Piip piip, sanoo häly (paitsi Selverin ovella). Kur*t ja perk*le, kiroaa kihartimista kyllikseen saanut Terhi. *

Huomisen työpäivän jälkeen lähden (toivottavasti hälytön kiharrin laukussani) irtisanomaan Tallinnan-kotiani. Nyyh. Mutten tiedä, tuleeko se toukokuun puoliväli sittenkään tarpeeksi nopeasti, sillä kielipääni on alkanut näyttää sekoamisen merkkejä. Ensin luulin ja toivoin johtuvan vain puolikuntoisesta olostani, että puhkesin pariin otteeseen puhumaan suomea silloin, kun suustani olisi pitänyt kuulua viroa. Mutta tänään se oli tapahtua kolmannen kerran, joka olisi sanonut toden. Suomenkielisen toden. Toisaalta asiassa on se valoisa puoli, että suomenkieliset lipsautukseni ehkä paljastavat minun suhtautuvan myönteisesti tulevaan elämänmuutokseeni.

- Terhi, jolla on kohta varmaan ihan sikahyvin kiharrettu kampaus

Parin viime viikon aikana on käynyt ilmi, että päiväni Tallinnassa alkavat olla luetut. Minulle nimittäin tehtiin Helsingistä työtarjous, josta oli mahdoton kieltäytyä. Toukokuun puolivälin tienoilla karistan siis Tallinnan pölyt tennareistani ja ryhdyn viettämään taas enemmän aikaa aavan meren tuolla puolen. Toisaalta olen ihan tolkuttoman innoissani, toisaalta haluaisin roikkua kaksin käsin D-terminaalin rakenteissa laivani tehdessä lähtöä ja karjua, että minua ette saa. Parhaillaan teen myös surutyötä siltä varalta, että joudun sanomaan hyvästit Tallinnan-kodilleni. Tallinnalle ja Virolle en hyvästejä kuitenkaan lupaile, siihen ei anna mahdollisuutta uusi työnkuvakaan.

Lopun alkua kuuluttelee myös joskus niin rautainen terveyteni. Hädin tuskin on luupiikistä päästy, niin jo iskevät muut hädät ja vaivat. Tämänkertainen kylmettymissairauteni ilmoitti itsestään ensi kerran jo viikko sitten. Ei auttanut parin päivän saikku, eivät kauniit ajatukset. Perjantainen työpäivä oli virhe ja sen virheen seurauksia makselen tänään jo neljättä päivää. Viideskin tulee aivan varmasti. Bronhiiditee alkaa loppua, kärsivällisyyteni myös. Onneksi ETV:n arkistossa on jäljellä vielä yksi näkemätön jakso poliisisarjasta “Ohtlik lend”. (Ärsyttää vaan, kun arkistosedät olivat ahkeruuksissaan jo alkaneet poistaa vanhimpia jaksoja. Nyt en saa ehkä koskaan tietää, miten rikostutkija Andres Västrik alun alkaen päätyi Tallinnasta Pärnuun. Pahus.)

Loppunut on myös eilinen kevät. Kävin lintujenruokinta- ja kauppareissullakin jo kevättakissa - tosin murehtien, etten ehkä saakaan enää käyttää ompelijalla korjauksessa olevaa kivaa talvimokkatakkiani. Tänään näyttää kuitenkin siltä, että murheeni oli ennenaikainen. Aurinko on kuollut ja taivaalta on paiskonut koko päivän räntää. Kadut lainehtivat kurasta ja loskasta, autot ja räystäät kastelevat ohikulkijansa. Kerrassaan oivallinen ilma sairastaa ja tehdä kakkoskodista luopumiseen liittyvää ennakoivaa surutyötä. Aurinkoisena päivänä, kuten eilen, tekee sen sijaan aina vain mieli ostaa keltaisia tulppaaneja.

Masentavasta kelistä ja puolikuntoisesta olostani huolimatta yritin hoitaa tänään myös pari pientä, hetkellistä kotoa poistumista vaativaa askaretta, mutta eihän niistä mitään tullut. Kirottu lajittelupiste oli sinne saakka päästyäni taas jotakin niin raivostuttavaa, että meinasin ruveta parkumaan. Seiso loskassa ja rännässä, ole vuoroin jäässä, vuoroin pakahtumaisillasi toppatakin alle puskevaan hikeen ja arvaile, mikä reikä juuri tyhjennetyssä säiliössä (joka on jostakin tuntemattomasta syystä tyhjennetty myös kaikista ohjetarroista ja -kylteistä) mahtaisi olla se, johon kauan keräämäsi lasipurkit ja -pullot saa palauttaa. Taivalla sitten kauppaan, jossa et yleensä asioi, huomaa ettei siellä olekaan muovipullonpalautuspistettä ja tunge taarasi takaisin käsilaukkuun. Poikkea matkalla vielä parissa kangaskaupassa tajutaksesi, että olet edelleen todella kipeä, koska et pysty oikeastaan ajatelemaan yhtään mitään muuta kuin että sinun olisi klo 11.30 vain pitänyt kääntää kylkeä ja jatkaa unia.

Vaikka kotimatkalla pääsisikin syömään kerrassaan herkullista kasvisruokaa, saattaa kaikki asianhaarat huomioon ottaen alkaa yhtäkkiä tuntua siltä, että voisiko se toukokuun puoliväli jo olla täällä, kiitos.

- Terhi, joka on tänään ihan kypsä ja loppu

Toissa viikolla minua puraisi kylmästä ilmanalasta huolimatta lenkkeilykärpänen. (Se oli mitä ilmeisimmin talvehtinut jossakin lämpimässä.) Koska en päivystysvelvollisuuksieni vuoksi päässyt tavanomaiseen tapaani kuntosalille, vedin jalkaani ulkolenkkarit ja spurttasin kokeilemaan, miltä juokseminen pitkäksi venyneen tauon jälkeen tuntuisi. Vara on viisautta, totesin ja valmistauduin totaaliseen hengästymiseen jo jossakin Kumun nurkilla. Koska olin ottanut edelliset juoksuaskeleeni Suomessa, olin lisäksi varma, etten hetken hölköteltyäni kerta kaikkiaan enää kykenisi etenemään kuin sadan metrin satseissa. Tällä tavoin valmistautuen en ainakaan putoaisi odotuksineni korkealta, päättelin, mutta eihän se sitten ihan niin mennyt.

Once you pop, you can’t stop, joten virtaa riitti ja askel tikkasi asfalttia varsin kunnioitettavan kiekan verran. Lisääkin olisi tehnyt mieli, mutta kello oli paljon ja kyse todellakin ensimmäisestä lenkistä pitkään aikaan. Parin päivän päästä kiskoin lenkkikamppeet niskaan uudelleen, ja ei kun taas juoksuksi. (Siitä, mitä välittömästi tämän lenkin jälkeen tapahtui, kerroin jo viimeksi.)

Ei kulunut kauaakaan, kun vasenta kantapäätäni alkoi pistää. Pari päivää kärvisteltyäni kinkkasin lääkäriin. Röntgenhoitaja vahvisti lääkärin epäilykset sädetetyn jalkani nähtyään: “Olette kyllä hieman liian nuori tähän vaivaan, mutta teillä on luupiikki.” Se siitä lenkkeilystä siis. Sen sijaan, että viilettäisin jälleen tukka putkella pitkin Tallinnan kujia, askellan rauhallisesti eteenpäin silikoninen kantapohjallinen matalakorkoisessa kengässäni. Ylihuomenna uskallan ehkä pilatekseen. Jiihaa. Mutta toisaalta voin sanoa, että minulla on nyt silikonit, koska kantapohjallisia myytiin kahden kappaleen pakkauksissa.

Siunattu silikoni takasi minulle myös ensimmäisen lukuisista kuuden päivän sisään mahtuneista julkkisbongauksistani (joihin pyydän suhtautumaan kieli riittävän pitkällä poskessa). Vietin nimittäin viime viikon kestiten viisipäiväiselle Tallinnan-visiitille saapunutta äitiäni - tai oikeammin sanoen hän taisi kestitä minua… Itsenäisyyspäivän kunniaksi esimerkiksi unohdin uutukaisen kantapohjalliseni väärään kenkään ja lähetin äidin hakemaan sitä hänen ensin urhoollisesti taivalletuaan ontuvan tyttärensä kanssa lähes bussipysäkille saakka. Nuoremmakseni ja luupiikkiäni säästääkseni jäin hengailemaan lähimpään kadunkulmaan ja siinä näennäisen huolettomasti odotellessani huomasin, että minua lähestyy erittäin karvainen koira - perässään laulaja Maarja-Liis Ilus ja hänen avopuolisonsa Fred Krieger. Selvisi, että he asuvat melkein naapurissani, ja mikäli minulla ei olisi luupiikkiä, olisin asiasta edelleen tyystin tietämätön.

Viime viikko kului äidin seurassa niin mukavasti, että hän saisi vierailla luonani vaikka vähän useamminkin. Shoppasimme uusia kenkiä 50 prosentin alesta (mitäs muuta se luupiikki kaipaisikaan…) ja laskiaistiistaiksi ajoittuneena Viron itsenäisyyspäivänä kiipesin kantaani uhmaten laululavan mäelle laskeakseni sen komeasti alas lainaliukurilla. (Äiti ei nähnyt, sillä hän kadotti minut ihmismassaan ja oli sen jälkeen aivan liian kauhuissaan pelätessään, että vähintäänkin taitan niskani. Kuin rangaistuksena vallattomuudestani pohkeeni oli melkein koko seuraavan päivän päättymättömässä krampissa.)

* Liukuroiva Terhi. Ole tosi tarkka ja huomaa itsenäisyyspäivänväriset rintakoru ja sormikkaat! *

Presidendiball eli paikalliset linnan juhlat juhlittiin tällä erää Jõhvissa. Kotikatsomo oli juhlatiistain kunniaksi virittäytynyt jännittyneeseen tunnelmaan - kerranhan sitä vaan Viron itsenäisyyspäivänjuhlia ensimmäistä kertaa katsotaan! - ja riemastui huomatessaan, että kantava miesääni ilmoitti salin ovelta jokaisen kättelyvuoroon saapuvan kutsuvieraan tittelin, nimen ja sen, kenen kanssa hän saapui. Varsin kätevää! Saavuttiin ainakin abikaasaga, kaaslasega, isaga ja tütrega. (Poliitikko Lauri Laasi saapui seurapiirifiguuri Liis Lassin kanssa ja sen jälkeen ei ole lehdistössä taas muusta puhuttukaan.)

Kuluneeseen viikkoon on mahtunut myös kulttuuria, kuten kerrassaan mahtavia elämyksiä Nukketeatterin Mängurid-esityksen parissa. Lisäksi pääsin lavalle pariin otteeseen itsekin, poliisikuoro lauluineen nimittäin kävi juhlistamassa Viron poliisiin uudelleenperustamispäivää sekä Mustpeade majassa että Glehni lossissa. Ensimmäisessä törmäsin julkkisbongauksieni jatkoksi kohujulkkis-liikemies Jaan Tootsiin, joka pysyi pitkään Kroonikan palstoilla naissotkujensa vuoksi. Käsitykseni mukaan hän on työskennellyt joskus myös poliisissa. Vana-Mustamäellä sijaitsevassa Glehnin linnakkeessa puolestaan opin, että kunniamerkin saanut virkapukuinen poliisi kiittää tunnustuksesta toteamalla: “Teenin Eesti rahvast.” Ja sanomattakin selvää on tietenkin se, että poliisikuoro selvisi laulutehtävistään molemmissa kohteissa erinomaisin arvosanoin, minkä seurauksena myös suosionosoitukset olivat valtaisat.

Eilen kulturelli elämäni jatkui Hendrik Sal-Sallerin ja Mihkel Rauan yhteiskonsertti RaudSallerin merkeissä, eikä yhtään huonossa seurassa: parin penkin päähän nimittäin ilmaantuivat myös julkkisbongausrivini täydelliseksi tekevä presidenttipari Ilves kera turvamiestensä ja pienen tyttärensä. Hienosti näyttivät jo tiistain juhlallisuuksista toipuneen. Konsertin riemastuttavasta rock- ja punkmusiikista nauttiessani sain katsastaa pressaparin lisäksi ensi kertaa myös illan upeina puitteina toimineen Tallinnan venäläisen teatterin. Soittolistalle kuuluivat muiden muassa sellaiset legendaariset laulut kuin RaudSallerin parinkymmenen vuoden takaisen Ba-Bach -yhtyeen “Tahan oma raha tagasi” sekä Dead Kennedysin “Too Drunk to Fuck”. Mihkel Raud myös kertoi olleensa 80-90 -lukujen vaihteessa varsin innoissaan Hendrikin suomalaisesta jääkaapista löytyneistä appelsiinimehusta ja kalifornialaisesta paahtoleivästä. Konserttikuvia pääsee katselemaan vaikkapa tästä, oikein tarkkasilmäinen saattaa ehkä löytää minut kuvagallerian kuvasta 20. (Kertokaa siinä tapauksessa minullekin.)

Lopetukseksi vielä kerrottakoon, että kauan puheena ollut kiva kevätlaukku (kuva alla) on vihdoin adoptoitu uuteen kotiinsa. Lisäksi heräsin tänä aamuna siihen, että olin Terevisioonin musanurkassa, jossa näytettiin pätkä Smilersin tammikuisesta ETV:n konsertista. Että kyllä kelpaa. ;)

- Yllättäen piikikkääksi muuttunut possulaukkuinen Terhi