by Terhi

Tämänpäiväisen tragedian varjossa tuntuu hyvin mitättömältä istua koneen ääressä ja kirjoittaa siitä, mitä minulle kuuluu. Tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on ei-voi-käsittää. Ei vaan voi. Ja että taas.

Töissä tuijotimme päitämme pudistellen ylimääräisiä uutisia Suomen tv:stä. Kauhajoen tapahtumat ovat pääuutisena myös virolaisessa mediassa. Niistä kirjoittavat nettilehdet ja raportoivat radiouutiset. Tv:tä en vielä näe, mutta ei ole vaikea arvata, mistä sielläkin parhaillaan puhutaan.

Koska joudun olosuhteiden pakosta vielä hetken kirjoittamaan silloin, julkaisemaan tällöin, oli minulla nytkin nettikahvilaan tullessani viime päivien kuulumiset jo valmiina takataskussa. Mietin pitkään, julkaisenko ne blogissa tänään vai vasta myöhemmin. Ei niin, että niiden joukossa olisi mitään sen ihmeellisempää, on vaan kaiken kaikkiaan niin kumma olo. Tässä ne kuitenkin tulevat. Vaikka sitten muistutuksena siitä, että tähän iltapäivään saakka kaikki tuntui vielä ihan tavalliselta.

Viime kirjoituksen jälkeen elämääni on kuulunut pääasiassa kolme asiaa: tauti, musiikki ja vatsavaivat. Vietin myös ensimmäisen työviikonloppuni Tallinnassa. Työnkuvaani kuuluu aika ajoin jäädä viikonlopuksi paikan päälle, vähän niin kuin varuiksi. Ensimmäinen rupeama sujui ehkä jopa liiankin rauhallisesti, eikä kerrassaan kukaan kaivannut minua tai palveluksiani. Positiivista asiassa oli se, että minulla oli hyvin aikaa kierrättää seurakseni saapunutta Attea ainakin teksasilaisessa ravintolassa, Prismassa, Mööblimajassa ja pienellä kävelyllä tulevan kotikaupunginosani maisemissa.

Sään osalta mennyttä viikkoa voi luonnehtia viime aikoina yllättävän paljon lainaamani A-Rühman Palmisaar-nimisen laulun sanoin:

”aga kuradi külm on, kuradi külm on
kuradi külm on, kuradi kuradi külm, hei
kuradi külm on, kuradi kuradi külm, huhh
kuradi külm on, kuradi kuradi külm!”

Taivastellessani asiaa minua, syvällä mantereella syntynyttä, valistettiin asianlaidasta, että meren rannalla tavallinen tuulen suunta on mereltä päin. Helsingissä se tarkoittaa etelätuulta, Tallinnassa pohjoistuulta. Etelätuuli on lämmin, pohjoistuuli kylmä. Silti taivasteluissani oli perää: kalenteri näytti vasta syyskuun puoltaväliä.

Ehkä juuri siksi, ettei mieleeni tullut laittaa pattereita päälle jo syyskuussa (Helsingissä aloitamme lämmityksen tavallisesti jouluna, jos silloinkaan), sain vaivoikseni pienen, mutta pippurisen nuha-yskä-korvienkutinan (vasta noin sadatta kertaa kuluvan vuoden aikana). Palellessani luita ja ytimiä myöten viestitin Atelle Helsinkiin, että hänen olisi parasta tuoda mukanaan yksi kappale talvitakkeja. Hän toi, ja katso: aurinko alkoi paistaa! Talvitakki roikkuu nyt turhan panttina koristamassa eteistäni ja tekee sitä todennäköisesti marraskuun loppuun saakka. Mutta sehän on selvää, että jos takki olisi jäänyt matkasta, olisi varmaan jo satanut lunta. Jatkoa ajatellen toivon, että jatkuva lentsuiluni vaihtuisi rautaiseen terveyteen. Niin oli joskus. Nämä terveydet ja sairaudet vaan menevät minulla ilmeisesti jonkinlaisissa sykleissä.

Viime torstain koleudessa minun piti myös mennä keskustelemaan vakuutusyhtiöön siitä, mistä siellä nyt yleensäkin keskustellaan. Olin lykännyt tapaamista jo kertaalleen, eikä tieto ollut silloin tietenkään välittynyt puhelinkeskuksesta eteenpäin, vaan minua oli odoteltu sovitussa paikassa sovittuun aikaan yhtä turhan panttina kuin talvitakkini. Torstainen yritys päättyi puolestaan siihen, että minulle tehtiin oharit. En ehtinyt asiaa kuitenkaan kauaa ihmetellä, sillä ystäväni lähetti minulle tekstiviestin. Vajaan tunnin kuluttua olin kuoroharjoituksissa. Tulevana torstaina menen taas.

Eilen eli maanantaina elämääni sulostutti myös toinen musiikkipitoinen tapahtuma: näin ensi kertaa livenä yhden suurimmista suosikkiyhtyeistäni, Sõpruse Puiesteen! Onnistuin näkemään heidät vihdoin ja viimein samasta syystä, joka oli aiemmin pitänyt minut heistä erossa, heillä nimittäin on tapana esiintyä keskellä viikkoa mitä kummallisimmissa paikoissa mitä kummallisimpiin kellonaikoihin. Tätä nykyä arkipäivä, klo 18 ja teltta keskellä Tammsaaren puistoa on minulle ihanne, jota toivon muidenkin suosikkiyhtyeitteni alkavan välittömästi noudattaa!

* Jee! Allan ja kaverit! *

Keikan jälkeen löysin itseni Apollosta pitelemästä Sõpruse Puiesteen lauluja sisältävää nuottikirjaa. Kirjan kanssa kämpille päästyäni minut puolestaan valtasi pakottava tarve ryhtyä musisoimaan, mutta milläs musisoit, kun vehkeet ovat aina siellä missä ei pitäisi eli Suomessa! Onneksi olen jo aikaa sitten päättänyt kiikututtaa kitaran luokseni varsinaiseen Tallinnan-asuntooni. Odotuksen tuska on hirvittävä, mutta onneksi sain tänään tietää, että tukikohtani vaihto tapahtuu ensi viikon aikana. Kuten serkuntyttöni olisi asian muutama vuosi sitten ilmaissut: jipii jipii jipii, buhahahahaaaa! (Älkää kysykö. En tiedä vastausta.)

Lopuksi ote laktoosivaivaisen ruokaseikkailuista, jotka lähes liioittelevista kyselyistäni ja niiden mm. juustosertifikaatteja sisältävistä vastauksista huolimatta aina vaan jatkuvat: Kun pakki on kolmen viikon sisällä kolmatta kertaa niin totaalisen sekaisin, että apuun täytyy ottaa hevoskuuri ensiapuluontaistuotteita, on aika ryhtyä toimenpiteisiin. Tähän saakka olen suosinut lounastunneillani lähiravintoloiden monipuolisia, mutta silti edullisia päevapraad-tarjouksia. Tänään mittani tuli kuitenkin ainakin hetkellisesti täyteen. Viikonloppuna alkanut kokkaaminen jatkui ja huomenna kiikutan töihin omat erikoisruokani. Plääh, mutta vatsani varmaan kiittää.

- T. joka on alussa mainitusta syystä hyvin :(

Kantapaikakseni muodostunut vesipiippukaffila pani ovensa kiinni tänään eli keskiviikkona luokattoman aikaisin – jo kello 23! Niinpä istun väliaikaiskämpillä kirjoittamassa tietämättä lainkaan, koska hengentuotokseni päätyy blogiin. Päivämäärästähän sen jälkikäteen voi sitten tarkastaa, eikös juu.

Viikkooni on tätä kirjoitettaessa kuluneina kolmena päivänä mahtunut viimeksi mainitun ID-kortin saamisen lisäksi paljon muitakin jännittäviä hetkiä. Maanantaina trollailin (eli johdinautoilin) Prismaan ja huomasin, että kello 17 on kyseistä toimintaa silmällä pitäen niin väärä aika kuin olla ja voi. Troll seisoi jokaisissa valoissa, eikä pysähdykseen useimmiten tarvittu niitä valojakaan. Istumaan ei tietenkään päässyt, mutta ajattelin taas positiivisesti ja mantrailin mielessäni, että istumatyöläisen on hyvä välillä myös seistä pönöttää, vaikka äkkijarrutuksen tullen heikommin hauiksin varustettu seisoskelija voikin hyvin lentää päin kulkuneuvon seiniä. Todistetusti minun hauiksistani on vielä jotakin jäljellä.

Prisman naapurissa sijaitsi kauppa, joka valikoimansa puolesta näytti vähän Tiimarilta. Poikkesin kurkkaamaan ja ihmettelin, miten oloni oli niin kumma. Sitten syttyi lamppu: ei sanaakaan viroa! Pakkausten päällä komeilivat suomenkieliset selosteet ja melkein jokaisen myyntiartikkelin maahantuoja sijaitsi Tampereella. En tiedä, kuka tuotteet oli sitten tampereeltatuonut Viroon, saati kuinka suomenkielentaidottomat ostajat tiesivät, mitä ostivat. Ehkä he eivät tienneetkään.

Prismassa minua puolestaan kohtasi kulttuurishokki nimeltä ”en-osaa-käyttäytyä-hypermarketissa”. Itse asiassa minulle on edelleen hieman epäselvää, kuka ei osannut käyttäytyä – minä vaiko kaikki muut. Joka tapauksessa olin jyrätä ostoskärryjeni alle yhden jos toisenkin vastaantulijan. He ryntäilivät ympäriinsä kuin päättömät kanat, pysähtelivät ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta mitä kummallisimpiin paikkoihin (yleisimmin juuri minun ja vinhaa vauhtia liikkuvien kärryjeni eteen) ja kuppasivat keskellä käytäviä estäen sulavat ohitukset sekä vasemmalta että oikealta (mikä on aikamoinen saavutus ottaen huomioon Prisman ilmeisen standardoidut käytävänleveydet).

Lopulta seisoin hirvittävän kauan hirvittävän pitkässä kassajonossa, jossa juuri ennen minua oli tietenkin unohdettu punnita hapankurkut. Vuoroni vihdoin saapuessa säälin takanani jonottavia niin paljon, etten alkanut kysellä, voisinko bonusten höyläämisen lisäksi mahdollisesti myös maksaa ostokset S-Etukortillani, minkä periaatteessa kuulemma pitäisi onnistua. Näin jälkeenpäin ajatellen olin kai liian hellämielinen: eihän kukaan säälinyt minuakaan, kun hapankurkkuja alettiin kiikuttaa diagonaalissa kohti vihannesosastolla sijaitsevaa itsepalveluvaakaa.

Tiistai-iltani kului ystäväni K:n kanssa Mööblimajassa huonekalukaupoilla. Olen sopinut vuokraavani varsinaisen asuntoni kalustettuna, ja koska kalusteita ei vielä ole, saan valita ne itse. Ei paha. Kamerakännykkä lauloi ikuistaessani kaupan valikoimaa, lainakynät suihkivat muistiinpanoja, ja nyt odotellaan enää vuokraisännän hyväksyntää (tai vaihtoehtoisesti täystyrmäystä).

Yhden hengen virolaistalouteeni muutti huonekalukeikan jälkimainingeissa myös pieni porsas. Olin ihastunut siihen jo kaksi ja puoli viikkoa sitten nähdessäni sen Gonsiori-kadulla sijaitsevan kioskin ikkunassa. Possu sen kun poltteli mielessä, joten ei kun trollipysäkiltä jalkaa toisen eteen ja kiskalle, joka on muuten sikälikin mainitsemisen arvoinen, että ainakin sen Narvan mnt:n puoleinen ikkuna on poikkeuksetta tupaten täynnä hyvin suurikokoisia pehmoleluja. Lelukiskaksi ristimäni putkan ensi kertaa nähdessäni epäilin, myydäänkö siellä ollenkaan mitään muuta. Ennen possun adoptoimista olen kuitenkin ostanut sieltä muistaakseni ainakin bussilippuja, joten vastaus puljun valikoimaa koskevaan pohdintaan on myönteinen.

Ristin mustaan jätesäkkiin kotimatkan ajaksi pakatun pehmoeläimen virolais-suomalaisittain Põssuksi ja käytin sen pitkulaista ruumiinrakennetta heti hyväkseni tyynynä, joksi se onkin pohjimmiltaan tarkoitettu. Hyvin nukutti ja niska kiitti. (Oikeasti!) Ehkä silti toivoisin synttärilahjaksi ergonomisesti muotoiltua, NASA:n kehittelemästä erikoismateriaalista valmistettua Tempur-tyynyä. Matkamalli, kiitos.

* Palun saage tuttavaks: Põssu, joka loikoilee tällä haavaa vielä epäergonomisen, niskat jumittavan Not-So-Tempurin päällä. *

Tänään eli keskiviikkona harrastin puolestaan ihan oikeaa ulkoilua ja liikuntaa. Köröttelin bussin takapenkillä 40 minuuttia aivan Tallinnan etelärajalle, sillä halusin kävelylle Nõmmella sijaitsevaan Pääskülan kaupunginosaan. Bussin piti mennä Pääskülan asemalle, mutta en minä itseäni sieltä kuitenkaan löytänyt. Ennen kuin repaleisen kartan suosiollisella avustuksella toimiva sisäinen navigaattorini niin sanotusti otti yhteyden suuntavaistoni satelliittiin, tuli minun pissahätä. Onneksi olin suunnistanut muutaman sata metriä väärään suuntaan ja edessäni paistoi metsikkö. Mitäs siinä sitten enää muuta kuin jalkakäytävältä riittävän syvälle pensaikkoon ja housut kinttuihin. Paluumatkalla sivistyksen pariin söin yhden puolukan sekä sinisen marjan, jota luulin mustikaksi. En edelleenkään tiedä, mikä se oli, mutta vaikuttaa siltä, ettei se ainakaan ollut myrkyllinen.

Kun sitten paikallistin itseni kartalta, huomasin seisovani Tallinnan ja Sauen rajalla. Mikäli olen oikeassa, merkkaamani pusikko sijaitsi vielä juuri ja juuri Tallinnan puolella. Hyvä niin. Olisi nimittäin noloa sanoa käyneensä Sauessa kerran – pissalla. Ei niin, että puskapissassa olisi mielestäni mitään tuomittavaa, hätä kun ei tunnetusti lue lakia. Diskreetisti vaan ohikulkijoiden katseiden ulottumattomiin ja vot! Toisin on sen sijaan porttikonkipissan kanssa, sillä kaikkihan tietävät, mitä sitten tapahtuu. Ilmiön hajuhaitoista johtuen nimitän Helsingissä sijaitsevaa Itäistä teatterikujaa Vessaksi ja hengitän siellä kulkiessani poikkeuksetta suun kautta.

Pääsin muuten lopulta sinne Pääskülaankin ja huomasin nimikkokatuni muuttuneen aika lailla sitten edellisen vierailuni. Blogini Pääsküla-logoon ikuistettua kylttiä ei enää ollut, mikä sai minut toivomaan, että olisin ollut paikalla sen mahdollisesti lojuessa maassa, sillä silloinhan minä eli löytäjä olisin saanut pitää sen! Kylttiä kannatellut aitakin oli uusittu, puhumattakaan seudun vallanneista tietöistä, joiden seurauksena uusitaan mitä ilmeisimmin jotain muutakin.

Savupiipuista kuitenkin levisi yhä se ihana tuoksu, jota Helsingissä ei ole, ja koirat haukkuivat pihoissa. Helsingissä ne eivät a) ole pihalla, b) hauku, koska joku naapuri kuitenkin nostaisi siitä vielä kovemman mekkalan. Ja miehet, ne kuumad eesti kutid, joita niin toivon pääseväni katsomaan ensi viikolla teatteriin, nikkaroivat joko samoilla pihoilla niiden haukkuvien koirien kanssa tai sisätiloissa, joissa heidän pitkätukkaiset nuoret emäntänsä hääräsivät keittiössä. Ja ei, minähän siis EN KOSKAAN katsele ihmisille sisään.

Lopetukseksi vielä tämänhetkinen suosikkilauluni YouTuben välittämänä, klik.

- Seikkailija nimeltä Terhi

No en. Sitä paitsi eilisestä lähtien virnuilelluni on ylipäänsäkin asetettu hyvin tiukat rajat: virallisissa tilanteissa se ei enää vaan kerta kaikkiaan käy laatuun.

Jo perjantaina sähköpostilaatikkooni oli ilmaantunut viesti, joka ilmoitti virolaisen henkilöllisyyskorttini olevan valmis noudettavaksi. Hämmästyin vallan - olihan hakemus jätetty vasta muutamaa päivää aiemmin ja korttia lupailtu alustavasti ensi kuun puolivälin tienoille. Tämäpä hyvä, totesin aina vaan tyytyväisempänä, ja marssin eilen työpäiväni päätteeksi Kodakondsus- ja Migratsiooniametiin vastaanottamaan kortin, joka on oleva avain kaikkeen, mihin e-riikin asukas vain voi kuvitella avainta tarvitsevansa. Sillä voi mm. ostaa alennetun bussikortin, loggautua sisään nettipankkiin, raapustaa sähköisen allekirjoituksen ja äänestää (olettaen, että e-riikin asukkaalla on äänioikeus kyseisessä maassa). Voi tätä sirujen aikaansaamaa kehityksen riemuvoittoa! Olen ihan oikeasti aika hämilläni. Kulttuurishokin välttämiseksi jätin ID-korttini käyttöohjeen lukemisen suosiolla tuonnemmaksi.

Ainoa miinuspuoli uuden uutukaisessa, minut seuraavalle virolaisuuden tasolle nostaneessa kortissa on sen silminnähtävä vakavuus. Lukuisten turvaelementtien lisäksi korttiin on painettu kuvani, joka on niin vakava, että hyvä kun tunnistan siitä itsekään itseni. Kuvaustilanteessa kuvaajatäti vielä huomautti, että nyt teiltä jäivät huulet vähän auki.

Ajokortissani ja passissani minä hymyilen. Naamani on siitä syystä ainakin puolet leveämpi kuin ID-kortissa. Pyöreillä poskillani on ID-kortin alkavien lommojen sijaan hymykuopat ja silmieni alla hymypussit (koska minullahan ei ole silmäpusseja). Huuleni ovat auki (eivätkä muuten edes ihan niin vähää), ja mikä kammottavinta: hampaani näkyvät! Kyllä nyt olisi jo korkea aika kavahtaa! Sitä paitsi värityskin on vanhoissa papereissa ihan toista. ID-kortti sentään noudattaa kunnon kalventavaa “printtaa harmaasävyt mustana” -koulukuntaa. Nenän allekaan ei enää jää varjoa, minkä vuoksi näyttää siltä kuin olisin käynyt viimeisen kolmen vuoden aikana visiitillä professori Nordströmin luona.

Kaikkea ei selvästikään voi saada. Ilmeisesti samasta syystä kamerani johto lepäilee parhaillaan Helsingissä. Niinpä tarjoilen teille suuren työn ja tuskan (ei kai sentään?) takana olleen vertailevan otoksen ajalta ennen ja jälkeen uusien passikuvasäädösten. Erittäin pakottavista käytännön syistä - 1) se johto jäi Suomeen, 2) annoin passini hetkellisesti pois tietämättä oikeastaan, minne se lähetetään ja miksi - se tarjoillaan tällä erää spesiaalisti kameran ruudulta kännykkäkameralla ikuistettuna. (Ajatelkaamme positiivisesti: eipähän tarvitse ainakaan pikselöidä arkaluontoisia tietoja.)

- Terhi, joka saa nyt oleskella Virossa syksyyn 2013

Muutama kirjoitus sitten raportoin uuvuttavasta, mutta löytöjensä suhteen hyvinkin ansiokkaasta ostosreissustani Helsingin vaatekaupoissa. Aikaa raportista on kulunut noin kaksi ja puoli viikkoa.

Ostosteni joukossa olivat myös kalliimmanpuoleiset mustat farkut, jotka istuivat päälleni nagu valatult eli suomeksi sanottuna täydellisesti. Uudet suosikkifarkut tilanteeseen kuin tilanteeseen! Sijoituskohde oli selvä.

Viime viikolla käytin uusia suosikkifarkkujani puolitoista työpäivää. Jälkimmäisen päivän ruokiksella tunsin pakottavaa tarvetta poiketa kämpillä ja vaihtaa housut tiukempiin. Roikkuivat, mokomat. Persiistä lököttävät kottpüksid, ihan niin kuin juopoilla. Eihän semmoinen käy laatuun.

Tulin siihen lopputulokseen, että pöksyt ovat venyneet puolentoista työpäivän aikana muodottomiksi. Koska olen arvoni ja oikeuteni tunteva kuluttaja, pakkasin housut vetolaukkuun ja rullasin ne takaisin Helsinkiin. Eilen vein ne koulutuspäivän jälkimainingeissa takaisin kauppaan. Totesin olevani tyytymätön niiden laatuun ja haluavani tehdä reklamaation.

Myyjät ihmettelivät. Heillä on ollut samanlaisia housuja myynnissä maailman sivu, eivätkä yhdetkään ole koskaan tulleet takaisin. Mittailivat ja vertailivat. Eivät vaikuttaneet lainkaan venyneiltä.

Siispä sovituskoppiin todistamaan asianlaita. Roikkuivat ja lököttivät, melkein putosivat lanteilta polviin nappia avaamatta. Enhän minä nyt tällaisia olisi ostanut. Kotonakin vielä tyytyväisenä peilin edessä mallailin, niin että varmasti olin ottanut mukaani oikean koon. Ystäväni oli sitä paitsi omin silmin todistanut, etteivät numeroa pienemmät menneet lainkaan kiinni.

Sain sovitettavakseni samankokoisen, mutta täysin iskemättömän parin. Samanlaiset hopparihousut. Edellä mainittu todistusaineisto huomioon ottaen olin ihmeissäni. Kokeilin pienempiä. Menivät kiinni niin, että sujahti. Alavatsan ja vyötärönauhan väliin jäi paaaaljon tyhjää. Taas pienempi koko kehiin. Näyttivät päälläni samalta kuin kaksi numeroa suuremmat kaksi ja puoli viikkoa aiemmin.

Päätin, että ilmi tulleet faktat ylittävät ymmärrykseni, sillä en ole voinut laihtua kahdessa ja puolessa viikossa kahta kokonumeroa harrastamatta lainkaan liikuntaa ja noudattamalla samanaikaisesti virolaista ruokavaliota täydentäen sitä joka käänteessä suklaalla. Myyjät kysyivät, tarvitaankohan meillä töissä lisää väkeä, kun hekin haluaisivat pudottaa muutaman kilon. Pahoittelivat myös, etteivät voi käytettyjä housuja tällaisessa tapauksessa vaihtaa, sillä eivät ne nyt selvästikään olleet venyneet. Ymmärsin. Syyhän oli minun ja maagisesti vähentyneen olemukseni. Soitto käsityönope-anopille, joka lupasi pikapuoliin ryhtyä vaativiksi kaavailemiinsa kavennustoimenpiteisiin.

Ihmeiden aika ei muutenkaan ole ohi. Istun parhaillaan samassa vesipiipuntuoksuisessa kahvilassa kuin maanantaina ja käytän wifiä. Jalassani minulla on farkut, joiden luulin jääneen lopullisesti pieniksi noin puolitoista vuotta sitten. Onneksi olin kaukaa viisas ja siirsin ne vaatekaapin ylähyllysäilytykseen odottelemaan parempia aikoja. Ne ajat ovat näköjään nyt.

- Terhi, jolla on taas nälkä. Miten jatkuvasti syömällä muka laihtuu?
EI YMMÄRRÄ!!

Minä en pidä wifistä. En, koska se ei toimi. Atte osaa kaikenlaista, muttei vastaa puhelimeen, kun wifi ei toimi. Niinpä minä istun väliaikaiskotini naapurissa vesipiipuntuoksuisessa kahvilassa tietokone auki ihan turhaan. Saa siitä sentään valoa, niin on hyvä kirjoittaa postikortteja, lukea lehtiä ja ryystää vissyä. Mutta nettiin en pääse, eikä kukaan osaa auttaa, vaikka Viro on langattomien nettiyhteyksien luvattu maa. Kurat! Nettipankissakin pitäisi käydä.

Minä en varmuuden vuoksi pidä myöskään kannettavasta tietokoneestani, sillä epäilen, että yhteys ei toimi juuri sen takia. Suomessa se ei välillä edes käynnistynyt, vaan ryhtyi tavan ja puun takaa italialaistyyliseen yleislakkoon.

Ehkä minun ei pitäisi pitää myöskään minusta, sillä kun Atte oli täällä, langaton netti toimi, vaikkei sitä oikeastaan edes ollut. Nyt olen vain minä ja netti on kokonaan kuollut. Olgu muld talle kerge.

Minä pidän luonnosta, vaikka olenkin pohjimmiltani maaseudulla mökkeilyä karsastava kaupunki-ihminen. Ja koska pidän luonnosta, pidän myös jätteiden lajittelusta. Minä en kuitenkaan pidä siitä, että minun pitää väliaikaiskodissani dumpata seka-, bio-, paperi- ja ties mitkä roskat samaan roskikseen. Yhden metallitölkin aion viedä huomenna Suomeen. Pakotin Aten jo viemään yhden pariston.

Minä en pidä myöskään siitä, että kun eilen palasin Tallinnaan, rappukäytävän valot eivät ollenkaan syttyneet. Silloin alkaa nimittäin helposti kuvitella, että pimeissä nurkissa vaanii mörköjä tai murhanhimoisia mustapartaisia miehiä. Minä kuitenkin ylitin itseni, enkä kaivanut taskulamppua vetolaukustani. Yritin tosin, mutten löytänyt sitä, koska se oli tietenkin kaikkein alimmaisena. Niinpä taivalsin asuntoni ovelle kännykän näytön aavistuksenomaisessa valossa ja totesin, että olen kuin olenkin Virossa. Hieman aiemmin olin nähnyt suihkulähteen, josta pursusi saippuavaahtoa, ja asfaltinraon, josta suihkusi tielle vettä.

En tiedä, ihmettelenkö enää mitään.

Jos tämä juttu päätyy blogiin tiistaina 9.9., en koskaan päässyt nettiin silloin, kun olisi pitänyt. Kämpille olen kuitenkin päässyt, pimeässä tai sitten ei.

- Terhi, jolla on tätä nykyä myös virolainen sosiaaliturvatunnus, vaikkei se liitykään tähän mitenkään, sillä sen saamisprosessissa ei ollut kuin yksi pieni ongelma ja sekin johtui siitä, että kyselin liian paljon ja virkailijaparka meni sekaisin, minkä vuoksi minäkin menin sekaisin ja jouduin palaamaan paikalle seuraavana päivänä uudestaan, mutta sitten kaikki meni hyvin ja nyt on jo ID-korttikin tulossa, vaikken olekaan sitä varten otettuun passikuvaani ihan tyytyväinen, mutta onneksi kuva on korttiin päädyttyään pieni ja mustavalkoinen, niin hapsottava tukka ei ehkä näy, eikä ehkä se omituinen raitakaan, jonka löysin kuvaan ikuistetusta poskestani tänään, mutta silti edelleen ihmettelen, miksei passikuvissa saa nykyään enää hymyillä, koska hymykuvat olisivat paljon nätimpiä, enkä minä sitä paitsi juuri koskaan en-hymyile, paitsi nyt, kun wifi ei toimi.

Fiesta kuormineen ynnä niiden keskelle kirjaimellisesti ahtautuneine matkustajineen rantautui viikko sitten turvallisesti perille Tallinnan D-terminaaliin ja avasi samalla ahkeran ja ties kuinka pitkälle tulevaisuuteen kestävän, jatkuvasti ajankohtaisen lahdenylityskautemme. Itse tulen suorittamaan ensimmäisen kaksiviikkoiskauteni aikana komeat kuusi ylitystä, kiitos ensi viikolla Helsingissä järjestettävän koulutuksen. Kolmas on edessä tänä iltana kello 22.00.

Ensimmäinen Tallinnan-viikkoni sujui varsin mallikkaasti. Sunnuntai-iltana kannoimme tavarani väliaikaisasuntoon ja hurautimmepa päivän päätteeksi vielä Prismaankin, koska kämppä ei ollut vielä aivan niin ummessa kuin se olisi voinut olla. Kärry oli täynnä (sekä ostos- että Fiesta), kuitti oli pitkä ja taloudellinen tilanteemmekin jo melkein huolestutti, mutta vertailun vuoksi ja huolestuksen hävittämiseksi todettakoon, että kun eilen kävimme helsinkiläisprismassa, oli lasku samaa luokkaa, mutta kärryt ja kuitti vasta puolillaan, eikä edes mielin määrin kahvii ja tupakkaa…

* Sikupillin Prismasta lunastettiin täysi kärryllinen ja kuitillinen hyödykkeitä. *

Atte-kulta viihtyi seuranani Tallinnassa keskiviikkoaamuun. Olihan se kiva palata uudelta työpaikalta oman rakkaan kainaloon ja suunnistaa siinä tukat putkella milloin minkäkinmoiseen bürooseen, jotka poikkeuksetta menevät kiinni hyvin pian oman työpäiväni päättymisen jälkeen. Nyt on kuitenkin kännykkäliittymä olemassa, vuokrasopimus allekirjoitettu, pankkitili avattu ja Virossa majailuni rekisteröity. Ensi viikolla jatketaan, sillä tarvitsen virolaiset henkkarit sekä tietenkin pankkikortin, joka kuulemma jo odotteleekin  Nordean tiskillä kärsimättömästi uutta kotiaan.

Sen verran aktiivista menoa ensimmäinen Tallinnan-viikko fyysisestikin oli, että vaikken varsinaisesti muka harrastuntkaan liikuntaa, sain yöseurakseni heti Aten lähdön jälkeen oiken mojovan pohjekrampin. Tosin osasyyllisenä voitaneen pitää myös varsin porraspainotteista työmatkaani. Hmm, näinköhän minun tarvitseekaan ruveta käymään kuntosalilla? Ehkä voin jättää ainakin step-aerobicit hyvillä mielin vähemmälle.

Olosuhteiden pakosta olen opetellut elämään myös ilman televisiota ja nettiyhteyttä. Kummasti illat ovat silti täyttyneet, kiitos ennen kaikkea ahkerasti luonani vierailleiden ystävien. Yksi piipahti jo Suomesta saakka, tosin myönnettäköön, ettei aivan pelkästään minun takiani. Oli miten oli, odotan kuitenkin jo innolla pääsyä varsinaiseen asuntooni erinäisten näyttöpäätteiden turvalliseen lämpöön, sillä haluaisin niin kovasti jo mesettää ja katsella virolaisia tv-ohjelmia.

Onnen täyttymystä odotellessani olen kuitenkin repinyt huumoria mm. ahkerasti käytössä olleesta radiosta ja siellä halvalla pannusta keihäänheittäjä Andrus V:stä ja hänen uusimmasta, lukioikäisestä valloituksestaan, joista tietysti olin jo ehtinyt informoida itseäni uunituoreesta Kroonikasta (jonka senkin saan nykyisin hyppysiini kolme päivää aiempaa nopeammin - jihuu!). “Tule katsomaan keihästäni”, oli Andrus vääräleukojen mukaan todennut. Tyttö oli mennyt ja nk. keihäänheiton jälkeen oli Andrus väitettävästi varastanut tytön kellon. Mitäpä siinä sitten enää sen kummempia kuin tyttö bikinikuviin ja Kroonikan kansien väliin. Näin se homma etenee.

Andruksen lisäksi viihdyttämisestäni ovat pitäneet huolen myös erinäiset jännitysmomentit, joiden kenties vähäisempään kastiin ovat uuden työn alkamisen ohella kuuluneet mm. Nordean virolainen nettipankki sekä koko talon torstai-iltana pimentänyt sähkökatkos. Ei kun kynttilät esiin ja sulakkeita katselemaan kiroten samalla, etten ollut tullut lainkaan ajatelleeksi pakata niitä Fiestaan - paitsi että sähkökaappi oli oletettujen sulakkeiden sijasta täynnä omituisia vipuja, joista vierailulla ollut tallinnalaisystävänikään ei ymmärtänyt mitään. Asia ratkaistiin poistumalla hetkeksi paikalliseen. Kun palasin, oli asuntoni jo täydessä valaistuksessa.

Helsinkiin ehdittyäni heitin matkalaukkuuni ainokaisen taskulamppumme sekä teenkeittimen johdon, joka oli traagistesti joutunut eroon nyt jo tallinnalaistuneesta emostaan. Niillä on ollut kuluneen viikon aikana kovin kova ikävä toisiaan. Vatsani on myös ikävöinyt Valion laktoositonta maustamatonta jugurttia, raejuustoa, fetaa ja rahkaa. Nekin pääsevät tänä iltana Viroon. Paitsi että fetaa ei saa enää sanoa fetaksi ja kylmälaukussanikin on Fazerin lakupojan kuva. Lienen siis poliittisesti pöyristyttävän epäkorrekti.

Otsikossa mainituista hapankurkuista lopuksi sen verran, että olin jo ostaa niitä viikko sitten Prismasta. Minä, joka olen perinteisesti tilannut jopa BigMacini ilman suolakurkkuja! Jätin kurkut kuitenkin (ehkä vielä toistaiseksi?) hyllyyn ja kirmasin seuraana päivänä lounaalle eli päiväpraelle syömään punajuuriraastetta. Minä, joka olen perinteisesti karttanut säilöttyä punajuurta kuin ruttoa! Mitäköhän tästäkin vielä seuraa?

- Tallinna-Terhi