by Terhi

Eräs epäuskoinen tohti jokunen päivä sitten udella, miten aiomme viedä tarvitsemani tavarat Tallinnaan. Vastasin, että Fiestalla tietysti, ja ihmettelin hieman, että moista tarvitsee edes kysyä. Uskollisen pikku perheenjäsenemme lähes yliluonnollisia kuutiomääriä hätyyttelevä tilavuus oli minulle sellainen itsestäänselvyys, että vasta sen kyseenalaistaminen sai minut hetkellisesti pohtimaan, imeekö auto sittenkään sisäänsä kaiken, jonka olin sen sokeasti olettanut imevän. Olin jo valmistanut alustavan hätätilannesuunnitelmankin: rullaluistimet voi tarvittaessa jättää pois, koska en kuitenkaan ehdi käyttää niitä ensimmäisellä viikolla.

Tuntekoon nyt epäilijä alla olevaa kuvaa katsoessaan piston sydämessään. Eikä tehnyt edes tiukkaa! Rullaluistimetkin mahtuivat. Ne ovat punaisessa Adidas-kassissa. Sitä paitsi apukuskin jalkatilaan mahtuu vielä mainiosti lentolaukku, takakontin tyhjään rakoon mehu-, hillo- ja sämpyläkassi, jos se vaan muistetaan ottaa aamulla mukaan.

Kun Fiestasta joskus aika jättää, itken. Kerran mieheni sanoi, että pitäisi ehkä jossain välissä ostaa isompi auto. Minä kysyin, että miten niin.

Fiestalla on meidät muutettu jo kahdesti, siinä välissä eräs ystäväni yhdesti. Huomenaamulla lähtee kuorma Tallinnaan, ja aikanaan auton edellinen omistaja, nyt jo edesmennyt rakas tätini osti Askosta suuren laiskanlinnan ja kuljetti sen suit sait kotiin takakontissa. Silloinkin muistan jonkun ihmetelleen.

Sen lisäksi, että Fiesta on oiva muuttoauto, se on muutenkin kiitettävää laatua. Kahdeksan elinvuotensa aikana sen pakoputki on kerran alkanut pöröttää, peruutuspeili jäänyt käteeni talvipakkasella ja sivupeili roikkunut kuukauden verran vaijereidensa varassa. Jälkimmäinen tapahtui itse asiassa niihin aikoihin, kun ystäväni kaipasi muuttoapua. Lisäksi yksi pölykapseli on lentänyt tiehensä, mutta mielestäni moinen raihnaisuus antaa autolle vain hieman peroonallisuutta. Pelkääjän puolen pepunlämmitinkin toimii, vaikka termospulloni vuoti penkille perjantaina kolmastoista kesäkuuta. Sen seurauksena penkissä on nyt puoli litraa kuivunutta earl gray -maitoteetä ja insidenssistä muistuttava väriero. Persoonallisuutta sekin.

Varmuuden vuoksi koputan puuta ja sylkäisisin myös kolmesti olkani yli, mutta kun olen sisällä, enkä ole varma, kumman olan yli, tyydyn vain ensiksi mainittuun.

Kauan eläköön Fiesta!

- Terhi, Muuttopalvelu Fiesta OÜ

Koska kaikki jännä tapahtuu aina samaan aikaan, saadaan Viron-kuulumisteni ohella kuulla tämän vuoden puolella lisää myös Silminnäkijässä seikkailleesta Stinasta. Kirja kerrallaan -kirjapainon tämänpäiväisessä Omakirja 7 vuotta -juhlassa julkaistiin kokoelma “omakirjailijoiden” tekstejä, joukossa myös Silminnäkijän jatko-osan, Tanssijatytön prologi.

Jos ei ihan kummia tapahdu, niin viimeistään vuodenvaihteen paikkeilla saavat kaikki halukkaat nauttia Stinan vauhdikkaan elämän uusista käänteistä. Odotellessa kannattaa vilkaista vaikkapa tänne.

- Kirjailja-Terhi

Edelleen lahden väärällä puolen. Hienot oli suunnitelmat, mutta eihän kenellekään tietenkään tullut mieleen, ettei vanhan kaupungin väliaikaisasuntoni välttämättä vapaudu juuri silloin, kun me oletamme sen vapautuvan… Täten laiva lähtee kohti Tallinnaa vasta sunnuntaina, ja tämän viikon viimeisiksi arkipäiviksi suunniteltu käytännön asioiden hoito (mm. aina yhtä ihastuttava virastoissa jonottaminen) siirtyy ihka ensimmäisten työpäivien päätteeksi yhdessä tavaroiden sisään- ja sisällä ympäriinsäroudauksen kanssa. Toiminnantäyteiset (lue: kaoottiset) ensimmäiset päivät siis tiedossa, mutta mitäpä tuosta - tähän saakka kaikki on kuitenkin sujunut just eikä melkein. Eipä ainakaan pitäisi käydä ajan pitkäksi, paitsi ehkä ensimmäisiksi päiviksi mukaan tulevalla muuttomiehelläni, joka sitten ummikkona odottelee minua töistä Tallinnan-kotiin. Hmm, hänhän voisi vaikka siivota…

No, onni onnettomuudessa kuitenkin, sillä nyt minulla on ollut loistavasti aikaa lisätä blogiin uusimmassa viro.nytissä julkaistut artikkelini (klik), ja huomenna pääsen kirjapainoni pippaloihin, jotka muuten olisivat jääneet väliin. Niiden tiimoilta onkin vähän myöhemmin tiedossa tuoreita kirjauutisia!

- Terhi, jonka olohuone on täynnä sekä omien, vanhempien että ystävien kaappien kätköistä kaivettuja, meijeripakkauspoolilta anastettuihin maitolaatikoihin ynnä kaiken maailman nyssäköihin pakattuja tavaroita

Asioiden hoidon ohella työstä käy myös shoppailu. En muista, koska olisi viimeksi Visa tähän malliin vinkunut (paitsi että se ei ole Visa, vaan MasterCard), mutta kun ihminen tarvitsee uuden garderobin, ihminen tarvitsee uuden garderobin, ja vaikka shoppailu kuinka kiristäisi hermoja, on sitä sen uuden garderobin hankkimiseksi pakko harrastaa. Mieluummin sitten pitkän kaavan mukaan ja kertarysäyksellä, niin se on taas pitkäksi aikaa poissa päiväjärjestyksestä. Ja vielä mieluummin yhdessä hyvän ystävän kanssa, koska hyvän ystävän läsnäolo taittaa shoppailusta sen kaikkein terävimmän ärsytyskärjen.

Masteri ulvahteli tänä lauantaipäivänä Herran vuonna 2008 neljän neuleen, kahden T-paidan, kahden topin, housujen, hameen, kuusien pikkuhousujen, kaksien rintsikoiden (joista toiset kaupan päälle), neljän kasvovoiteen (joista yksi eurolla, yksi kokonaan kaupan päälle) ja yhden silmänympärysvoiteen sekä kaupanpäällisiksi saatujen ripsivärin, suihkusaippuan, kasvojenkuorinta-aineen, kangaskassin ja muistikirjan verran. Sitten mentiin hampurilaisille ja ystävän kisakunto sanoi so long. (Jotkut juhlat kuulemma. Uskokoon, ken tahtoo…) Minä urhea soturi jatkoin vielä pattereilla toimivan sähköhammasharjan ja kaksien kenkien ostoon. Kun olin kotona, kello löi kuusi. *) Kun tapasin ystäväni, se oli juuri lyönyt varttia vaille yksi. Haluan ajatella, että olimme tehokkaita ja aikaansaavia. Ja sen sijaan, että rohkenisin ajatella, kuinka paljon luottokunta tulee kuukauden päästä veloittamaan talouttamme, ajattelen mieluummin saamieni kaupanpäällisten ja lukuisten eri etukortein ja alekupongein saamieni prosenttialennusten ilahduttavan suurta määrää. Työtä, juu, mutta on se sitten toisaalta myös helppoa, kun sen osaa! Ja kivaa on myös se, kun huomaa jonkun onnettoman myyjäparan joskus rastittaneen CityShoppari-kortista vaatekaupan sijaan käytetyksi sellaisen kirjakaupan alennuksen, jossa ei koskaan eläissään ole asioinut. Siinähän saa 25 prosentin alet kaksi kertaa juuri sieltä, mistä pitääkin. Ja kun nyt vuorossa oleva myyjä vielä antaa halvempien sijaan ilmaiseksi juuri ne kallimmat rintsikat, voi alkaa puhua jo melkein täydellisestä päivästä.

* Raskas työ, raskaat huvit. Piretin kanssa Carrolsissa tankkaamassa. *

* Menin, näin, ostin. *

Aivan kuin muslimiksi ei oikeaoppisesti käännytä, vaan palataan, voisin minäkin puhua Viroon, tuon oikean ja ilmeisesti kai jotenkin alkuperäisen lähteille palaamisesta. Hyvä, että voin suorittaa paluuni nyt kunnollisesti vaatetettuna. Paluun kynnyksellä olen kuitenkin alkanut epäröidä, mahdanko sittenkään olla täysissä sielun ja ruumiin voimissa. On nähkääs niin, että ihan kuin joka puolella puhuttaisiin viroa. Eilen olisin voinut bussissa istuessani lyödä vaikka pääni pantiksi, että kuski kuunteli virolaista radiokanavaa. Asian oikea laita ei ehtinyt koskaan selvitä, sillä pysäkkini saapui kyseisellä vieraalla linjalla nopeammin kuin olin osannut kuvitellakaan. Ehkä minulla juuri siksi on vielä pää. Tullessani kotiin avasin radion ja ihmettelin, mistä lähtien Groove FM on alkanut soitta virolaista musiikkia. Korvien höristäminen ja askeleiden suuntaaminen lähemmäs radiovastaanotinta kuitenkin paljastivat, että ei mistään, vaan että se oli englantia. Tänään raahautuessani ostoskasseineni naapurikerrostalon pihan poikki talon grillipaikalla istui joukko miehiä seurassaan yksi hyvin runsaasti savuava grilli. Kuulosti siltä kuin miehet olisivat puhuneet viroa. Viimeinen havaintoni saattaisikin jopa pitää paikkansa, sillä naapuritalon parkkipaikalla seisoo paljon virolaisia autoja. Ihan kuin kotiinsa olisi tullut. (Teknisesti ottaen tulinkin.)

Lopuksi kerrottakoon, että minut on yllättänyt ihmisten halu pitää minulle läksiäisiä. Anoppini kuullessa työpaikastani hänen noin kolmas lauseensa oli: “Mutta meidänhän pitää pitää sulle sitten läksiäiset!” Keskiviikkona (Viron uudelleenitsenäistymisen päivänä, muuten!) ne pidettiinkin, eilen olin sillä virolaisradioisella bussilla matkalla toisiin. Hauskaa, mutta hieman outoa. Pidettäisiinkö minulle tähän tahtiin läksiäisiä, jos lähtisin töihin Tampereelle (joka on muuten paaaaljon kauempana kuin Tallinna)? En kuitenkaan valita, sillä aidossa 70-lukulaisessa retro-Finca-grillissä paistetut voileivät ovat hyviä ja salaattiinkin löytyi Prismasta uutta kivaa maustetta, minkä lisäksi myös minua lasityökurssilla kaipaamaan jäävien lasitätien tarjoamat juhannussalaatti, jätski ja valkkari maistuvat. Ja lämmittäähän se aina mieltä, että kaivataan - vaikka sitten tulisikin aina viikonlopuiksi takaisin.

- Terhi, who shopped, dropped and lisäilee pikapuoliin sivuille myös uusia viro.nytin artikkeleita

PS. *) Blogin kello näemmä heittää reippaasti. Enpä ole tuotakaan aiemmin tullut huomanneeksi.

Kyllä tämä asioiden hoito työstä käy. Uusi viikko on alkanut samanmoisella työhuoneessa tatittamisella kuin mihin vanha loppui. Kohta laitan sentään liikettä niveliin ja pyöräilen Kelaan.

Viikonlopun aikana tapahtui kuitenkin juuri toivotunlaista edistystä: olen löytänyt itselleni asunnon Tallinnasta! Käytännössähän alan ensi kuun alussa noudattaa paitsi kahden kännykän myös kahden kodin politiikkaa. Jälkimmäinen pätee myös mieheeni niinä viikonoppuina, kun minä pysyn töiden takia Tallinnassa. Ystäväni A. totesi jo työhaastattelunjälkeisessä jännityksessä ja epävarmuudessa tuskaillessani, että älä ressaa, eihän se sitten ole sen kummempaa kuin että teillä on koti kummallakin rannalla. Niinpä. Asiat ovat loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisia, kunhan niistä ei väkisin väännä monimutkaisia häkkyröitä, mitä usein ensipaniikissani tuppaan tekemään. Kyllä vain, se ihastuttavasti poissa pysynyt paniikki on saapunut keskuuteemme, mutta onneksi vain silloin tällöin ja maltillisissa annoksissa.

Lauantainen asuntojenkatsastuskierroksemme sumupilvisessä Tallinnassa oli sanalla sanoen kiintoisa. Meitä asunnonkatsastajia oli kolme kuin musekttisotureita ikään - minä, mieheni ja tallinnalainen ystäväni T., jolle vielä kerran haluan lausua suuret kiitokset mukanaolosta! Katsastettavia kohteitakin oli kolme, jokainen tyystin erilainen. Ensimmäinen asunto oli ihastuttava, kotoisa ja suhteellisen hyväkuntoinen yksiö vanhassa, ulkoapäin vähemmän hyväkuntoisessa, mutta suloisesti ränsisyneessä puutalossa Tondi-kadulla. Olisin ollut valmis vaikka saman tien solmimaan vuokrasopimuksen sydämellisen vuokraemännän kanssa, sillä minulla ja miehelläni on ollut tapana iskeä kiinni aina ensimmäiseen tarjokkaaseen periaatteella “mitä sitä suotta etsimään, jos hyvä on jo löytynyt”. Tämä tarjokas todella tuntui kodilta ja vuokrakin oli kohdallaan, mutta etukäteissuunnitelmien mukaan jatkoimme silti matkaa seuraavaan kohteeseen.

Se olikin sitten jotain ihan muuta: hirvittävä mörskä, jonka nähdessäni olisin ollut valmis saman tien pakenemaan paikalta - tiedättehän, siihen tyyliin, että kipinät sinkoilevat kengänkoroista, kädet huitovat ilmassa ja suusta purkautuu epämääräistä, kauhunsekaista kirkunaa. Koska olemme kuitenkin kohteliaita ihmisiä, päätimme katsastaa tarjonnan - jos ei muuten, niin silkasta uteliaisuudesta, jonka voisinkin kyseisen kokemuksen jälkeen kirota vaikkapa alimpaan manalaan. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä järkytystä ja miltei fyysistä pahoinvointia, jonka keskustan tuntumassa sijainnut puutalo meissä kolmessa synnytti. Epäilyttävänoloinen vuokranantaja esitteli meille kolmea vuokralle annettavaa pikkuasuntoa, jotka olivat toinen toistaan kammottavammassa kunnossa. Remppamiehet röökasivat käytävässä ja ikkunat olivat… no, kolminkertaisiin tottuneena en ehkä edes sanoisi niitä ikkunoiksi. Joka puolella oli pinttynyttä likaa, pihalla seisoi roskis, jonka veroista en ole nähnyt toista, ja ullakon lasiton ikkuna ympäristöineen näytti kärsineen jonkinasteisista hyvän rengin, mutta huonon isännän aiheuttamista hiiltymisvaurioista. Poistuimme paikalta tietäen, ettemme palaa hoodeille enää kuuna päivänä.

Kotimatkalla mieheni paljasti seikan, jonka oli viisaasti pitänyt siihen saakka omana tietonaan. Istuessamme ystäväni autossa matkalla kohti kolmatta kohdetta oli hän huomannut “suurehkon koppakuoriaisen” kiipeilevät ylös pitkin housunpunttiaan. Hän oli tarttunut elukkaan ja heittänyt sen vähin äänin ulos ikkunasta. Pyysin häntä tarkentamaan, miltä koppakuoriainen oli näyttänyt ja päädyin kuvailun kuullessani siihen lopputuloksen, että torakkahan se! Yhdeksänvuotisen yhdessäolomme aikana mieheni lienee kuitenkin oppinut, ettei minulle pidä puhua tällaisista asioista auton kaltaisissa suljetuissa, liikkuvissa tiloissa - ties minne takapenkillä kanssani kököttäneet lasten turvaistuimet olisivat asiasta kuullessani lentäneet.

Kolmas kerta toden sanoo. Kadriorgin kaupunginosasta löytyi parhaillaan remontissa oleva näpsäkkä kortteri, joka lopulta syrjäytti Tondin kotoisan idyllin ja sai ajatuksemme (edes hetkeksi) pois hirvittävästä torakkainpesäkokemuksestamme. Remontti valmistuu kuukauden päästä, minkä jälkeen saan asettautua taloksi kyseiselle suomalais-ugrilaisten kielten tutkijan nimeä kantavalle kadulle. Siihen saakka asustan saman vuokranantajan toisessa huoneistossa aivan vanhan kaupungin sydämessä. Täten voin ystäväni P:n sanoin tehdä hyvillä mielin yhteenvedon lauantaiseikkailujemme lopputuloksesta: “Kurat, vedas!”

* Prinsessa ja puoli valtakuntaa *

Yksi huoli on siis poissa päiväjärjestyksestä. Sitten toisten kimppuun, vaikkapa seuraavien räppipätkien säestyksellä:

A-Rühm feat Rockin da North, Skandaali, Yor123 & Jaise: Tallsinki
Kuvastaako tämä sitten tulevaa pendelöintiäni kahden kaupungin välillä?

A-Rühm: Loterii ja
Musiikkia maagiselta päivältä 080808, jolloin rakennettiin perustukset tulevalle Tallinnan-oleskelulleni. Elämä on arpajaiset!

- Näköjään Räppi-Terhi (JOU MÄÄN!)

PS. Pääskülaan käyköön taas tienne, klik.

Eli nopeasti, mutta kuitenkin niin tuskastuttavan hitaasti. Minulla on outo tunne kuin en olisi viimeiseen neljään päivään lainkaan poistunut sähköpostin, internetin ja kännykän kolmiyhteydestä. Olen istunut koneella kuin tatti ja hamuillut toisella kädellä alati soivaa puhelinta. Ja kun se ei ole soinut, minä olen soittanut. En edes uskalla ajatella, kuinka suuri puhelinlasku minua odottaa. Varmaan aika suuri, koska viidessä päivässä voi todistetusti puhua kalliin laskun Tallinnasta Helsinkiin sanomatta oikeastaan muuta kuin moi, miten on mennyt ja rakastan sua. Viro on kuitenkin esimerkillinen e-valtio, minkä ansiosta asuntojen etsiskely on sujunut varsin mallikkaasti omasta työhuoneesta käsin.

Ai niin, kyllä minä eilen siivosin vaatekaapit ja tajusin tuntevani erään jumppaa pumppaavan toimittajanretkun, joka kaipaa kipeästi menolippua vaatekauppaan ennen syyskuun ensimmäistä. Jaoin turhat garderobintäytteet neljään pinoon: energiajae (=roskis), UFF, käsityömateriaali ja minua pienempilanteiset ystävät. Huomasin myös vyötärölinjan todella laskeneen viime vuosina, sillä niinhän ei voi olla, että minä olisin levinnyt. Mutta ihan oikeasti, napaa kutittelevat housut ahdistavat (plus että ne hinkkaavat yhä paranemisvaiheessa olevaa napakorua).

Tänään sain asunnonvuokrauspuuhien ohella kuulla uudelta pomoltani myös sen, ettei minulla ole rikosrekisteriä. Turvaselvitykseni oli kuulemma valmistunut. Ei siinä tietenkään mitään yllättävää ollut, tuntui vain hieman oudolta kuulla jonkun puhuvan minusta ja rikosrekisteristä samassa lauseessa. Täytynee siis pysyä kaidalla polulla jatkossakin - vai nytkös sitä voisikin sitten pistää ranttaliksi, tokkopa rekistereitä kuitenkaan enää uudestaan tarkastetaan… Lakimiesmies voisi sitten selittää avopuolisonsa toilailut arvokkaissa juristipiireissä toteamalla, että siellä se on toisessa maassa, kuka lie.

Huomenna minä ja lakimiesmies olemme kuitenkin yhdessä toisessa maassa, sillä täytyyhän niitä vuokratarjouksia mennä katsomaan ihan livenäkin. Muutama potentiaalinen vaihtoehto tuntuu ainakin näin etäältä tarkasteltuna kypsältä poimittavaksi ja ehkä saan huomenna kiinni myös minua tänään mallikkaasti vältelleen kiinteistövälittäjäherran. Peukut lienevät kuitenkin tarpeen, joten tiedätte, mitä tehdä. Ukkovarpaitakin voisi ehkä hieman kohotella.

Kertokaapa kuitenkin lopuksi tyhmällä sommille, kuinka ihmisen oletetaan huolehtivan henkilökohtaisesta hygieniastaan, jos asuntoilmoituksessa ilmoitetaan, että “korteris külm vesi, pesemine puudub” ? Missä ja millä hän siis peseytyy? Kylmällä vedellä keittiön lavuaarissa? Uimahallissa? (Eikö tulisi kuitenkin pidemmän päälle yhtä hintavaksi rakentaa se suihku ja boileri?) Kaikkein hirvittävin päähäni pälkähtäneistä vaihtoehdoista oli se, että ehkä hän ei peseydy lainkaan. Se tuntuu sangen vieraalta ajatukselta, sillä itse olen käynyt tänään jo kertaalleen suihkussa ja nyt lähden saunaan.

- Vaatteeton, mutta puhdashipiäinen Terhi

Vaikken erityisemmin olekaan täällä blogissani työasioitani puinut, lienee ainakin jollekulle tullut selväksi, ettei vakituisemmanpuoleisen, sisällöltään edes jotakuinkin järkevän ja koulutustani vastaavan työpaikan löytäminen ole ollut tälle maisterisnaiselle lainkaan piece-of-cake -tyylistä vasemman käden hommaa. Loppuviikolla poikkesin kuitenkin Tallinnassa näyttäytymässä eräässä hyvin potentiaalisessa työpaikassa ja kas, eilen sain puhelun, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi kyseisen instanssin palvelukseen. (JESJESJESJESJES!!!!!) Sen jälkeen vietinkin koko loppupäivän tietokoneen ääressä alati soivaa puhelintani toisella kädelläni hamuillen. Aikaa käytännön asioiden järjestämiseen on ruhtinaalliset kaksi ja puoli viikkoa, ja koska en vielä ole joutunut ylitsevuotavaan paniikkiin, en ole tainnut kaikkea vielä todeksi ymmärtääkään.

Jottei paniikki iskisi jatkossakaan, otan erittäin mielelläni vastaan lukijoideni, heidän tuttaviensa, tuttaviensa tuttavien jne. mahdollisia vuokra-asuntovinkkejä ja -tarjouksia à la pieni yksiö Tallinnassa hyvien kulkuyhteyksien varrella. Yhteyden minuun ynnä lisätietoja saapi täältä.

Jopas on huimaa! :)

- Jännä-Terhi

Toivuttuani pitkästä, jotakuinkin karmaisevasta kesäflunssasta (joka kesti tietenkin päivälleen yhtä kauan kuin tämän kesän helteet) olen jälleen ainakin melkein täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Olen myös leiponut leipää, mikä ei sinänsä ole minut tunteville mikään uutinen - olenhan varsinainen leipäahmatti ja vankkumaton 80-luvun turhakkeeksi ristityn leipäkoneen kannattaja. Uutiskynnyksen leivänleivontani ylittää siksi, että prosessi kesti kokonaiset neljä päivää. Ei siis mitään kiireisen nykyihmisen hommaa, vaan vaivannäköä vanhojen hyvien aikojen malliin. ;)

Ohje oli tietenkin virolainen ja lopputulos niin maukas, ettei jäljellä ole enää murustakaan, vaikka ensi alkuun virheellisesti elättelin toiveita siitä, että kilosta jauhoja saisi muutaman limpun myös pakkaseen. Se, että pakkaseen päätyi eilen kuitenkin vain Prismasta ostettua leipää, voi johtua vain neljästä vaihtoehtoisesta syystä: 1) Olen syönyt paljon; 2) Olen uusavuton, joka ei ymmärrä mitään jauhojen määrästä suhteessa valmiin leivän määrään; 3) Olen uusavuton, joka epäonnistui leivän nostatusprosessissa; 4) Olin muuten vain väärässä.

Koska jaettu ilo on kuitenkin aina kaksinkertainen ilo, tässä blogini lukija Mirkun minulle välittämä (KIITOS!) peenleivan ohje kaikille niille, jotka esimerkkini innoittamina haluavat ryhtyä monipäiväiseen leivänleivontaprojekiin (joka totuuden nimissä ei ollut ollenkaan vaivalloista):

Vaalea virolainen hapanleipä eli PEENLEIB
(Resepti Ellen Roosmen kirjasta “Virolainen keittokirja”)

Tee ensin taikinajuuri:

2 dl ruisjauhoa
2 dl vettä
½ tl sokeria
½ tl hiivaa
½ rkl piimää

Lämmitä vesi melko kuumaksi (niin, että kättä voi pitää vedessä, mutta se tuntuu kuumalta) ja sekoita kaikki ainekset. Anna seistä lämpimässä paikassa välillä sekoittaen. Noin 20 tunnissa juuri on hapanta.

* Taikinajuuri ready to rock! *

Taikina:

n. 1 kg sihtiruisjauhoa
6-7 dl vettä
taikinajuuri
1 dl piimää
2 tl suolaa
1 rkl kuminaa
1 dl sokeria
1 sitruunan mehu

Keitä vesi. Sekoita 5 dl sihtiruisjauhoa kiehuvaan veteen. Sekoita, kunnes taikina on sileää ja vaaleaa. Lisää jäähtyneeseen taikinaan taikinajuuri ja piimä. Katso, että kaikki ainekset ovat huoneenlämpöisiä - ei mitään jääkaappikylmää! Lisää 3-4 dl jauhoja ja vaivaa voimalla, kunnes taikina alkaa kuplia. Raavi taikina kulhon reunoilta, tasoita pinta, ripottele päälle jauhoja ja peitä leivinliinalla. Anna hapattua lämpimässä pari päivää. Vaivaa pari, kolme kertaa päivässä.

Kolmantena päivänä taikina on hapattunut tarpeeksi ja on aika paistaa leipä. Lisää suola, kumina, sokeri ja sitruunamehu. Lisää taikinaan loput jauhot ja vaivaa, kunnes taikina irtoaa kulhon reunoista. Anna kohota vielä 2-3 tuntia.

* Kohonnut taikina ennen leipomista. *

Voitele leipävuoat tai pelti ja leivo taikina limpuiksi. Leipominen käy helpommin, jos kastelet kätesi lämpimällä vedellä. Anna limppujen kohota kaksinkertaisiksi. Voitele vedellä ja paista n. 1 h 20 min. Alkulämpö 190 asteetta, vähennä 175 asteeseen 25 minuutin paiston jälkeen. Jos haluat pehmeän kuoren, peitä leipä märällä leivinpaperilla 40 minuutin jälkeen.

Kun leipä on valmis, voitele se vedellä ja kääri leipäliinaan. Anna levätä seuraavaan päivään. Leipä pysyy hyvänä viikon.

* Kaksi kolmesta valmiista leivästä. Vedellä voitelu jäi, samoin odottelu seuraavaan päivään… *

Sellainen leipätarina. Nyt kun maku on saatu suuhun, onkin hyvä siirtyä pakkaamaan (jos saisi sen kerrankin ajoissa alta pois) ja suunnistaa huomenaamulla klo 7.30 kohti Tallinnaa. Vot nii!

- Leipä-Terhi