by Terhi

Viikonloppuna kerrostalokolmiossamme oli hieman tavallista enemmän eloa, sillä hoidettavanamme oli koko joukko nk. “allameetrimehi”, ts. vertikaalisesti rajoittuneita eli keskenkasvuisia kansalaisia. Nämä 7-, 5- ja 1-vuotiaat lapsukaiset kävivät kanssamme naapuritontillamme sijaitsevassa leikkipuistossa, johon mekin pääsimme täten ensimmäistä kertaa, ja ottivat taloyhtiömme saunassa kanssamme “munalöylyjä” eli “munskiksia”. (Älkää kysykö termin taustoja, sillä en tunne niitä, enkä ole päässäni risteilleiden mielikuvien vuoksi enää lainkaan varma, haluanko niitä tunteakaan.) Nuorimmaisen väsähdettyä kaksi vielä hereillä olevaa ylisti mieheni letunheittotaitoja riemusta hihkuen ja muistaen jatkuvasti muistuttaa, että “isi ei osaa ollenkaan heittää lettuja”. Atte on kunkku!

Jotta sain munskisten tainnuttaman 1-vuotiaan lopullisesti untenmaille (kyllähän kaikki tietävät, miten ne maagisesti virkoavat sängyn, tyynyn ja peiton nähdessään), jouduin käyttämään Hercule Poirot’n tapaan pieniä harmaita solujani - tuutulaulujen laulaminen osoittautui nimittäin varsinaiseksi haasteeksi. Näin siitä syystä, että laulettuani Tuiki, tuiki tähtösen sekä laulettuani ynnä sanojen puutteessa osin hyräiltyäni Levon hetki nyt lyön, olivat pikkumiehen silmät edelleen apposen auki ja tanakat jalat alkoivat suorittaa päättäväistä takaperinryömimisliikehdintää. Minun mieleeni ei puolestaan pälkähtänyt enää ainuttakaan tuutulaulua, saati muutakaan lapsille soveltuvaa materiaalia. Täydellinen tyhjiö. Mitä siis tehdä?

Vastaus: Laulaa Smilersia, The Sunia ja Tuberkuloitedia. Pieni sankari lipui unten maille alta aikayksikön, mutta varmuuden vuoksi lurittelin vielä lyhyet pätkät Oasista ja Weezeriä, koska ne vaan tulivat teinivuosilta helposti mieleen. Saa nähdä, kuinka hyvin perustuutilullat tämän jälkeen enää uppoavat. Kun on nähkääs tottunut fileeseen, ei enää edes vilkaise paistisuikaleiden puoleen.

- Laulu-Terhi

Jo vain. Niistä pääsee täällä by Terhissä nauttimaan nyt vielä entistäkin monipuolisemmin. Kuvagallerian yhteyteen on nimittäin avattu kerrassaan vastustamaton virtuallinen valokuvanäyttely “Viisi vuorokautta Virossa”. Taannoisella opintomatkallani kun tuli käyteltyä kameraa suht ahkerasti, minkä lisäksi photoshoppailukin kaipasi käytännön harjoitusta. Klikkaa siis itsesi apajille ja tutustu mielenkiintoisiin, kesäkuussa ikuistamiini virolaisyksityiskohtiin! :)

Ja kun kuvat on koluttu läpi, suosittelen Turkuun matkaaville lämpimästi Turun taidemuseon Punaste lippude all -näyttelyä. Tutustuin siihen itse Paimioon suuntautuneen työmatkani ohessa juuri ennen fotarintäyteistä viikkoa EKA:ssa. Eilen aloin vihdoin selailla myös museokaupasta ostamaani, aiheeseen liittyvää kirjaa, jossa tarjoillaan rautaisannos Viron Stalinin-aikaista historiaa ynnä näyttelyssä esillä olevia teoksia. Mikäli näyttelykokemusta tulisi kuvata yhdellä sanalla, voisin todeta sen olevan vaikuttava. Jos sallitaan vielä kaksi muuta sanaa, ovat ne ajatuksia ja herättävä. Muutoin olen täysin sanaton. (Minä. Sanaton. Repikää siitä.)

Työt kutsuvat taas artikkelinkirjoituspuuhiin. Viime aikoina minua ovat työllistäneet kiitettävästi Suomen kosmetologit, mutta parin vielä jäljellä olevan jutun jälkeen tulevaisuus onkin taas apposen avoinna (lukuun ottamatta syksyn lehtien parissa mahdollisesti putoilevia uusia artikkelitilauksia). Ennen blogiin loggautumistani laitoin kuitenkin hakupaperit vetämään erääseen erittäin mielenkiintoiseen paikkaan - rakkaiden lukijoitteni peukaloita siis jälleen tarvitaan! Mikäli haku tuottaa tulosta, saattaa se poikia mielenkiintoista lisäsisältöä myös tänne…

- Kosmetologien historiaan tuota pikaa syventyvä Terhi