by Terhi

Ei ole, ei. Näin siksi, että tulin ratkaisseeksi sen viime perjantaina (totesi hän korvinkuultavaa vaatimattomuutta äänessään).

Borjomi, tuo Georgian lahja maailmalle, tuli minulle tutuksi azerbaidzhanilaisessa ravintolassa Tallinnan Gonsiori-kadulla, jossa tilasin sitä pullollisen saslõkkini seuraksi. Lyhyesti (ja varsin tyhjentävästi) kuvailtuna Borjomi on suolaista vissyä. Siitä tuli erehdyttävästi mieleen Hartwallin 0,3:n lasipullossa majaillut Vichy, jota sain joskus lapsena Sokoksen kahviossa maistaa.

En tiedä, mitä Hartwallin Vichystä on mahdettu sanoa, mutta Borjomin sanotaan puhdistavan elimistöä. Perjantai-iltana suoritettu ihmiskoe todistaa väitteen, mutta asettaa erään aspektin kyseenalaiseksi: suorittaako elimistön puhdistamisen kalliilla maahan rahdattu Borjomi vai sittenkin pelkkä Tallinnan raanavesi, jota Borjomin suolapitoisuus pakottaa veden väitetystä radioaktiivisuudesta huolimatta nauttimaan seuraavan vuorokauden aikana noin muutamia litroja? Minä väitän ihmiskokeen perusteella jälkimmäistä. Täten Borjomin salaisuutta ei enää ole.

Antakaa anteeksi, Sossi Klubin baarimikot, mutta säästin vain jalkojanne salakuljettaessani vesilasini vessaan ja käyttäessäni tarjoilujen suhteen oman käden oikeutta. Kiitos myös siitä, ettei teillä ole kädenlämpöistä vettä sylkeviä automaattihanoja, kuten Rotermanni kaubamajassa, jonka naistenhuoneessa meinasin seuraavana päivänä menehtyä nestehukkaan.

Seuraavaksi haluan hälventää tuttavapiirissäni herännyttä huolta Smilersin kuolemaa koskevista huhuista, jotka ovat suuresti liioiteltuja. Yhtye veti loistokeikan Sossi Klubin lavalla, naureskeli päättäneensä hajota ja ilmoitti ennen encorea saaneensa juuri tiedon, että palaakin suvetuurin ajaksi jälleen yhteen. Go Smilers ja suured tänud vahva esinemise eest! Ja kun nyt kiittämään on ruvettu, niin kiitän kovasti myös matkaseuraani Annelia sekä ystävääni Ingaa – oli tore sinuga viimaks ometi kokku saada!

* Smilers Sossi Klubin lavalla viime perjantaina. *

Borjomin ja Smilersin lisäksi kaksipäiväiseen Tallinnan-kyläilyyn kuului mm. Ultima Thulen (feat. Tõnis Mägi) keikka Riigikogun sisäpihalla kyseisen instanssin 90-vuotisjuhlan kunniaksi. Alkuperäisiin suunnitelmiin kuulunutta taidetta harjoitin musiikkitaiteen sujuvan kuuntelemisen lisäksi räpsimällä tiuhaan tahtiin taidekuvia, jotka ovat esillä kuvagalleriassa yhdessä muutaman muun, osin kauankin odotetun otoksen ohella. Mene ja tiedä laukaisiko kuvanottovimman Eve Kasken ja Signe Kivin loistava valokuvakirja Viron 1 545 bussiputkasta. Oli miten oli, kyseinen kirja löytyy tätä nykyä myös minun henkilökohtaisesta arkistostani.

Hauskaa vappua! :o)

- Terhi

Huomenna koittaa noin 100 000 000. reissuni Tallinnaan, mutta aina se on vaan yhtä mukavaa. (Jostakin mystisestä syystä matkatavaroiden pakkaaminen ei kuitenkaan koskaan muutu helpommaksi.) Tiedossa on ainakin taidetta ja Smilersia, vaikka Tallinna jo sinälläänkin tarjoaisi varsin mukavasti elämyksiä.

Joista puheen ollen: Nyt tarkkana kuin porkkanat! Minua on viime aikoina siunattu haastatteluelämyksillä - ja kerrankin niin päin, että minä en ole haastatellut. Koska kaikenlaiset asiat aina tuppaavat kasaantumaan, on tarkkasilmäisille lehdenlukijoille lähiaikoina tiedossa kokonaista kolme Silminnäkijä-pläjäystä eri julkaisuissa. Siispä antennit sojoon, jos kuulut Aamulehden, Helsingin Uutisten tai Hälläpyörän lukijakuntaan!

Tallinnasta kotiuduttuani tiedossa päivityksiä mm. julkaistuihin juttuihin ja kuvagalleriaan - tulossa vihdoin myös kauan odotettu vandaaliotos Tallinnan julkista rakennuskantaa turmelevasta bloginpitäjästänne. Sitä odotellessa. ;)

- Terhi, joka lähtee Viron Stadiin

Ystävästäni Liisasta on sukeutunut maanmainio kekkerikumppani Viro-aiheisiin kissanristiäisiin. Pari kuukautta sitten kunnioitimme läsnäolollamme Viron 90-vuotisjuhlaseminaaria (muistia virkistävä irvistys löytyy täältä), maanantaina istuimme nätisti Finlandia-talossa kuuntelemassa Viron 90-vuotisjuhlakonserttia. (Ok, kissanristiäiset oli huono sanavalinta kuvaamaan näin arvovaltaista ohjelmistoa, mutta ymmärtänette, mitä ajan takaa.)

Tallinnan Kamariorkesterin ja kapellimestari Eri Klasin ”Musiikkilahja musikaaliselta maalta” oli hieman eri maata kuin olimme odottaneet. Luulimme menevämme jotakuinkin klassiseen konserttiin, mutta löysimme itsemme kuuntelemasta … hmmm … itselleni tuli moneen otteeseen mieleen psykologisen trillerin soundtrack.

Itse asiassa en aiemmin tiennytkään, että jousisoittimista saa ulos sellaisia ääniä. Luulin aina, että ne tehdään tietokoneella. Eräs paikalla ollut viulunsoiton saloihin perehtynyt tuttavani varasti ajatukseni epäilemällä, oliko sävellyksissä aika ajoin lainkaan rytmiä. Minä kummastelin, miten soittajat kykenevät soittamaan epämelodisia kappaleita, joita ei voi hyräillä päässään, sillä minun musisoinnissani hyräiltävyys on elinehto sille, että soinnut ylipäänsä irtoavat kulloisestakin soittopelistä. Liisa puolestaan totesi, että kaksi esitetyistä teoksista sai tilaisuudessa kantaesityksensä ja koska kukaan yleisöstä ei ole koskaan aiemmin kuullut niitä, ei kukaan myöskään tiedä, vaikka soitto soisikin vain vähän sinne päin.

Mielenkiintoinen olisi kenties oikein sana kuvaamaan maanantai-illan musiikkielämystämme. Missään nimessä se ei ollut huono – erikoinen ja erilainen vain. Mikä tärkeintä, se ei ollut mitään verrattuna Lahden Torijazziin kesällä 1997. Vaikka musiikinystävä olenkin, huomasin tuolloin rajani kulkevan modernissa jazzissa, jossa ei ollut rytmiä, melodiaa tai ylipäänsä minkään muunkaanlaista päätä tai häntää. Kun sukulaisyksivuotiaamme seuraavan kerran korvia raastavasti tapailee pianon koskettimia (tai bassoa, trumpettia, saksofonia, rumpuja tai kaikkia yhtä aikaa) voin tyynesti todeta hänen vain soittavan modernia jazzia.

Oli miten oli, Finlandia-talon konsertissa sai uuden merkityksen myös seinälle heijastettu Viron 90-vuotisjuhlavuoden logo, jossa olin siihen saakka tulkinnut kasvavan kauniin, pelkistetyn verson. (Logo sivustolta www.eesti90.ee.) Kesken konsertin Liisa kumartui puoleeni ja totesi: ”Ei oo totta. Mä tajusin vasta nyt, ettei se ookaan vaan tommonen kasvi. Siinähän on ysi ja nolla!” Tämän jälkeen tajusin asianlaidan minäkin, ja kaunis, pelkistetty verso katosi näkyvistä. Sen tilalle piirtyvät harvinaisen epämuodostuneet yhdeksikkö ja nolla, ja siinä ne ovat edelleenkin. Että kiitti vaan Liisa!

(Oikeasti olen sitä mieltä, että logo muuttui hämäläisittäin hitaan oivalluksen myötä vain entistä onnistuneemmaksi.)

Lopuksi vielä katsaus kutsuvierastilaisuuden tarjoiluihin. Jostakin syystä en kehdannut kartuttaa kuvagalleriaa Mina ja kuulsus -otoksella yhdessä Eri Klasin kanssa. Rajansa kaikella, kuten totesin myös nautittuani oikeanpuoleisen viinilasin vahvahkon sisällön.

* Huomaa leipäsessä (sanotaanko niitä leipäsiksi?) liehuva Viron lippu sekä Kalevin hieno sinimustavalkoinen suklaakonvehti (josta muuten ei mennyt maha sekaisin, vaikka söin niitä kohtaloa uhmaten peräti kaksi)! *

- Pitkäjohtoinen Terhi Finlandian Hämeestä

On se kumma, miten hankalaa on löytää oman alansa työtä. Ja on se vielä kummempaa, miten vielä hankalampaa on löytää oman alansa työtä, josta peräti maksettaisiin rahallista korvausta. Ainakaan toistaiseksi en ole onnistunut ymmärtämään, mistä pelottavan monet työntarjoajat ovat saaneet harhakuvitelmansa, jonka mukaan työnhakija syö, maksaa laskunsa ja lyhentää vanhan miljoonan markan asuntolainansa pelkällä työnteon riemulla ja suurella kiitollisuudella. Jos joku tietää vastauksen, kertokoon sen minulle. Siihen saakka sanon palkattomia puuhasteluja harrastuksiksi ja toivon, että muutkin oppivat kutsumaan asioita niiden oikeilla nimillä. Jostakin mystisestä syystä nimeän työhakemukseni nimenomaan työhakemuksiksi.

Kuten toissakertaisessa postauksessani oli puhetta, saa allekirjoittaneelle siis edelleen tarjota työtä. Bloginpidon kautta on löytynyt koko joukko uusia tuttavia (Terveisiä vaan kaikille itsensä tunnistaville!), joten eiköhän täältä yksi työpaikkakin voisi ilmaantua!? Toimittajaa, tiedottajaa, sisällöntuottajaa, oikolukijaa, tekstin editoijaa, viron kääntäjää, etelänaapurin kielen ja kulttuurin tuntijaa ja mitä vielä etsivälle saattaisi nimittäin hyvinkin käydä niin kuin sille kuuluisalle kolkuttajalle, jolle avataan. Yhteydenottoja odotellessa…

Myönnettäköön, että työnhaun pohjattomassa suossa tarpeeksi tarponeena alkavat jalat hiljalleen väsyä ja mieleen kohoaa mitä kummallisimpia ajatuksia. Kuten se, johon jo otsikossakin viitataan: jos ei ala hommia löytyä, niin lähden lätkimään. (Haluaisin vielä niin kovasti lisätä, että omapahan on sitten itse kunkin menetys ja turha on ruikuttaa takaisin.) Kyseiseen säärten tekemisen ilmaukseen törmäsin aiemmin mainitsemassani Oskar Lutsin Suvi-romaanissa, jossa päähenkilö Toots Eesti-soome sõnaraamatun mukaan lähti käpälämäkeen / pötki pakoon, ja sitä vielä niin useaan otteeseen, että idiomi jätti väkisinkin muistijäljen lukijansa aivoihin. (Haluaisin taas vielä niin kovasti lisätä, että olen kyllä sanakirjan kanssa hieman eri mieltä Tootsin säärten tekemisen vivahteesta, joka useimmiten oli mielestäni varsin neutraali lähteminen. Asialla saattaa toki olla yhteytensä myös romaanin noin 90 vuoden takaiseen julkaisuajankohtaan. Informoitakoon minua tästäkin, jos joku tietää vastauksen.)

Toissa viikon Kroonikassa oli niin ikään juttua sääristä. En tiedä, kuka oli saanut kunnian mitata Viron eturivin kaunottarien jalkojen pituuksia, mutta tuloksia komeili lehdessä kuvien ja kommenttien kera muutaman aukeaman verran. (Onkohan niillä pulaa aiheista?) Jos oikein hyvä säkä käy, jutun nettiversio löytyy vielä ehkä jonkin aikaa täältä.

Koska olen vannonut turvautuvani yskähtelevässä työnhakuprosessissani tästä lähtien tavallisten keinojen lisäksi myös radikaaleihin toimenpiteisiin (engl. drastic measures; kuulostaa jotenkin uskottavammalta), lyön peliin sen (oikeammin ne), mitä (joita) pitkin olen kuullut joidenkin ovien saattavan avautua:

Head lugejad ja võimalikud tulevased tööandjad: TERHI SÄÄRED!

* Tallinnassa kesällä 2007 käsi paketissa ja hohtava vartaloemulsio sukkahousujenkorvikkeena. (Minulla ja ystävälläni oli periaatteellinen väittely sukkahousujen hyödyllisyydestä. Kiista päättyi tasapeliin sukkisten ja vartaloemulsion välillä, tosin väitän edelleen jälkimmäisen käyttömukavuuden olevan parempi.) *

Terhin pituus: 173 cm

Terhin säärten pituus: 98-99 cm (Emme päässeet mittauspuuhissa auttaneen mieheni kanssa täydelliseen yhteisymmärrykseen siitä, missä kohtaa säären päätepisteenä pidetty puusakont tarkalleen ottaen sijaitsee.)

Terhin säärikommentti: ”Olen harvinaisen tyytyväinen lihaksikkaisiin sääriini, vaikka olenkin niiden muodokkuuden vuoksi joutunut sivuuttamaan sekä pillifarkkutrendin että saman muodin mukaisen tavan pukea pitkävartiset saapikkaat lahkeiden päälle. Tosin muoti lienee leventänyt saapikkaiden ympärysmittaa, minkä ansiosta olen ensimmäistä kertaa elämässäni löytänyt jalkineet, joiden vetoketju ei kieltäydy yhteistyöstä viisi senttiä nilkan yläpuolella.”

Näihin syvällisiin kuviin ja tunnelmiin.

Kunnioittaen,
Säärekäs työnhakija

PS. Kuvagalleriaan on lisätty muutama viime kerralla odoteltu foto. :)

… Tanel on tavattu, hakupaperit toimitettu ja uuden viikon alkaessa antanee kylkenikin jo periksi liikunnallisten harrasteiden uudelleen aloittamisen. Kyseistä ilon aikaa silmällä pitäen latasin (lue: kiltti mieheni latasi) mp3-soittimeeni uutta virolaista musiikkia. Johan taas kelpaa tossujen syödä asfalttia!

Treffit Tanelin kanssa poikivat ensi kuussa julkaistavan lehtijutun lisäksi myös kirjoituksen Pääskülan tekstien joukkoon. Ja koska kummassakaan ei sanota halaistua sanaa illan keikasta Tavastialla, todettakoon tässä yhteydessä sen olleen vertaansa vailla. Kaikenlaista kuvallista todistetta liitetään blogiin hieman myöhemmin, kunhan kuvaajatar ensin ehtii tyhjentää kameransa. Siihen saakka ainakin minä voin opetella tuttujen rallien vähemmän tuttuja englanninkielisiä sanoja The Sunin uudelta Here comes The Sun -albumilta, pukeutua The Sun -paitaan ja tuulettaa The Sun -rintamerkkiä laukkuni kyljessä minne ikinä menenkin. (Innostuin vähän, myönnetään, mutta vanhojen saksan kirjojen alla suoristumassa oleva The Sun -juliste minulle annettiin kaupan päälle ihan pyytämättä.)

Viron opintoihin liittyvästä hakuprosessista voin kai paljastaa huonoa onnea pelkäämättä sen verran, että haen erillistä opinto-oikeutta vanhaan opinahjooni Helsingin yliopistoon, jossa mieleni tekisi vielä vähän syventää kieli- ja kulttuuriosaamistani. Katsotaan, miten käy ja toivotaan, että hyvin – eihän siellä olekaan vietetty kuin vasta muutama vuosi sitten millenniumintaitteen. ;) Onneksi jännittävää odotusta ei ole tiedossa kuin kuukauden päivät, ja jos onni potkii, saan aloittaa opinnot elo-syyskuun vaihteessa. Jos kurssit jaetaan opinto-oikeuden kattavaan kahden vuoden periodiin, ei niistä pitäisi koitua sen suurempaa vaivaa kuin vuosi sitten suorittamistani avoimen yliopiston opinnoista. No, eipähän ainakaan tarvitse pähkäillä, millaisella toiminnalla sitä liialliset vapaailtansa täyttäisi…

Jep jep. Kuvia odotellessa ja niin pois päin.

- Haastis-Terhi