Samoin tulla jolkotteli lentokone (jos ne nyt ylipäänsä jolkottelevat) ja toi minut ja armaan mieheni joulukuisesta, lumettomasta Wienistä takaisin yhtä lumettomaan Helsinkiin. (Niin että kyllä minä muuallakin reissaan kuin Virossa.) Nyt on siis Punschit, Glühweinit, Maronit ja Bratkartoffelit ainakin hetkiseksi nautittu ja kyltymätön joulutoreillavierailuhaluni tyydytetty. Pelkäsinkin jo, miten käy, kun joka joulunalusaikaan sijoittuva Tallinnan-reissuni ajoittui jo marraskuun puolelle, eikä paikallinen jõuluturg ollut vielä avoinna. No, eiköhän näin äkkiseltään laskettuna viisi wieniläistä Christkindlmarktia ja kaksi bratislavalaista, miksi niitä sitten Slovakian puolella kutsutaankin, riitä tälle juhlakaudelle. Ehkä Espan puistossa voisi poiketa vielä Tuomaan markkinoilla.
Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, en päässyt Virosta eroon Itävallassakaan, jonka pääkaupungin keskustassa pieni naapurimme oli hyvin edustettuna. Ja naapureista puheen ollen, poikkesimme tosiaan myös Slovakian puolella. Bratislavan katuja tallatessani huomasin jälleen ajattelevani Viroa ja rintaani nousi silkka ylpeyden tunne – miten upeasti virolaiset ovatkaan uudelleen itsenäistynyttä maataan kehittäneet! Ei niin, että Bratislavassakaan olisi mitään vikaa ollut, mutta myönnettävä on, että kontrasti muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Wieniin oli aikamoinen. (Tosin Helsinkikin vaikuttaa Wienin vanhaan keskustaan verrattuna aneemiselta peräkylältä.)
* Harjaantunut silmä bongaa Viron edustustot Itävallassakin *
Kotiin palattuani minua odottivat uudet kirjatilaukset ja uusin Oulunkyläinen, jossa olin edustettuna sekä toimittajana että jutunaiheena. Tästä innostuneena olenkin luonut Silminnäkijä-otsikon alapuolelle upouuden Lehtijutut-osion, josta voi seurata medianäkyvyyttäni. ;) Ja toki kyseisestä Oulunkyläisen numerosta riitti materiaalia myös Pääskülan tekstien joukkoon.
Pakko vielä mainita, että kolme vuotta sitten varastetun ajokorttini kohtalo, josta kirjoitin tänne jo toukokuussa (ks. täältä), lienee vihdoin ratkennut. Olin jo lähes unohtanut suurlähetystön konsuliosaston lupauksen lähettää kortti koto-Suomen poliisille, kunnes saapui viime viikko ja huomasin saaneeni kaksi uutta tekstiviestiä. Toisen oli lähettänyt vanha työkaverini, toisen lähettäjärivillä luki ”Ajokorttinne…”. Tuota pikaa viesti oli kuitenkin hävinnyt jonnekin bittiavaruuden tuntemattomiin sfääreihin, ja sitten tuli lentokone ja vei minut lomalle.
Sittemmin soitin suurlähetystöön ja selvisi, että eivät he mitään viestiä ole lähettäneet, mutta ajokortti on kyllä toimitettu jo 1.6. vanhan kotikaupunkini Hämeenlinnan poliisilaitokselle. Puhelu Hämeenlinnaan paljasti, että ei heillä mitään korttia ole, mutta tapana on kyllä lähettää palautetut ajokortit haltijan nykyiselle kotipaikkakunnalle. Siispä toivorikas yhteys Helsingin poliisiin, josta todettiin, että koko kortista ei ole valtakunnallisessa tietojärjestelmässä mitään merkintää. Lopputulos: kortti on ja pysyy kadonneena, asia loppuun käsitelty. Kivahan kovia kokenutta korttirukkaa olisi ollut vielä kerran pitää kädessä ja ihmetellä, missä kaikkialla se onkaan kiertänyt, mutta kyseinen tähtihetki jää nyt kokematta. Saa kuitenkin nähdä, kummitteleeko kortti vielä joskus haudan takaa – muutenkin kuin mystisesti katoavien tekstiviestien muodossa.
- Reissu-Terhin Lost Property Office
