Kahtena viime vuotena olen ollut tähän aikaan elokuuta nauttimassa kesäisestä Tartosta, kesäyliopiston kielikurssitarjonnasta ja perhemajoituspaikkani emännän notkuvan aamiaispöydän lyömättömästä herkkupaljoudesta. Toisin on tänä vuonna. Kaksi kesää on tässä armottomassa ihmiskokeessa osoittautunut riittävän pitkäksi ajaksi luoda traditio, jonka katkeaminen aiheuttaa koehenkilölle tarpeetonta tuskaa. Pelastakaa koe-eläimet, pelastakaa Terhi!
Mutta minkäs teet. Kurssi-ilmoittautumisen aikoihin tuoreen asuntovelallisen lähitulevaisuus oli vielä avoinna. Varmaa oli vain se, että uusi työpaikka on löydyttävä, eikä huomattavan miinuslistani jatkoksi (parhaassa lapsentekoiässä oleva, liikaa opiskellut nuori nainen, jota kukaan ei tunne ja jolla on paljon työkokemusta, muttei koskaan oikealta alalta) enää voinut lisätä uusia raskauttavia asianhaaroja (ja on lähdössä heti työsuhteen alussa aivan liian pitkäksi aikaa aivan liian kauas uudelta työpaikaltaan). Vaikka uudessa kodissa onkin kiva viettää elokuisia vapaahetkiä ja myös uumoilut uudesta työpaikasta ja sen mukanaan tuomista kiireistä ovat osoittautuneet oikeiksi, tuntuu silti, että jotakin olennaista on päässyt unohtumaan. Vieraskirjaani kynäillyt Pertti onkin harvinaisen oikeassa: Pakko päästä Tarttoon! (Kirjailkaa muuten muutkin vieraskirjaan! Linkki löytyy, kun rullailette oikeaa sivupalkkia riittävästi alaspäin.)
Onneksi ikävän lievitykseen on löytynyt koko joukko enemmän tai vähemmän tehokkaiksi osoittautuneita keinoja. Ensimmäinen niistä juontaa juurensa tammikuiseen talvipäivään, jolloin poikkesin äitini kanssa Tallinnassa, vielä tarkemmin Harju-kadun kirjailijatalon alakerrassa sijaitsevassa Raamatukoi-kirjakaupassa. Olimme juuri tyytyväisinä astuneet ulos uusvanhat kirjaostokset laukkujemme täytteinä, kun huomasin ikkunassa teoksen, joka minun oli yksinkertaisesti pakko saada. Kirjan nimi oli ”Eesti aastal 1979” ja ottaen huomioon, että kyseinen vuosi on syntymävuoteni ja Eesti (joidenkin mielestä ehkä kieroutuneen) intohimoni kohde, jäi ainoaksi vaihtoehdokseni kääntyä 180 astetta ja marssia takaisin kirjakaupan tiskille. En edes kysynyt, mitä kirja piti sisällään tai paljonko se maksoi. Visaa vingutettuani ostokseni paljastui kohtuuhintaiseksi valokuvateokseksi, jonka tekijä, amerikanvirolainen Priit Vesilind oli ollut syntymäni aikoihin Virossa tekemässä artikkelia National Geographic -lehteen. Matkalla ikuistetut maisemat oli nyt, 27 vuotta myöhemmin, koottu yksiin kansiin. Suosittelen vaikuttavaa teosta muuten lämpimästi jokaisen Viron-ystävän kirjahyllyyn.
Heinäkuun viimeisenä tiistaina työpäiväni oli venynyt, minkä seurauksena ravitsemustilanteeni oli varsin kehnonpuoleinen. Soitin miehelleni töistä ennen viimeistä asiakastapaamista ja kutsuin hänet treffeille Käpylässä sijaitsevaan egyptiläiseen ravintolaan, jossa meidän oli pitänyt käydä viimeiset kaksi kuukautta noin joka toinen päivä, mutta jossa käyminen oli aina syystä tai toisesta siirtynyt eteenpäin. Odottaessamme lopulta Niilin ahventa ja kana-annosta bongasin ikkunalaudalta pinon lehtiä. Huomioni kiinnittyi niistä yhteen – National Geographiciin numero 4/1980, jonka keltaisessa selässä luki ESTONIA. Raastoin lehden käsiini ja huomasin sen olevan sama, johon Priit Vesilind oli kirjoittanut artikkelinsa! Egyptiläinen ravintoloitsija kieltämättä hieman naureskeli, kun pyysin saada ostaa lehden itselleni ja selitin tästä uskomattomasta sattumasta tohkeissani pitkät pätkät erityisen lämpimästä suhteestani eteläiseen naapurivaltioomme. Hän antoi lehden minulle lahjaksi. Kiitokseksi (ja koska ahven ja kana olivat hyviä) aion kannattaa hänen ravintolatoimintaansa tulevaisuudessa säännöllisin väliajoin.
Vanhan lehtilöytöni lisäksi Tartto-ikävää lievittänee jossain määrin myös viron opintojeni roikkumaan jäänyt kirjallisuusessee, jota varten Raamatukoihin alun perin tammikuussa suuntasin. Essee alkaa lähestyä sitä pistettä, että istun koneen ääreen ja puran lukuisat muistiinpanoni jouhevaksi, älykästä ajattelutapaani kuvastavaksi vironkieliseksi analyysiksi. (Anna mun epäillä…) Ympyrä kuitenkin sulkeutuu ja se on kai aina hyvä asia.
Tänä digikuvaamisen aikana olen ylitsepääsemättömiltä vaikuttavien teknisten ongelmien vuoksi taantunut takaisin filmikuvaajaksi. Olin jo unohtanut sen jännityksen, joka singahtaa syyhyksi sormenpäihin, kun kauan odotettu kuvalähetys lopulta putoaa postiluukusta kynnykselle ja kukaan ei vielä tiedä, miltä sisältö näyttää. Hiljattain saapuneessa lähetyksessä olikin (niiden epäonnistuneiden potrettien lisäksi, jotka digikuvaaja heti poistaisi muistikortiltaan) varsin oivia otoksia alkukesän Paldiskin-matkalta ja Õllesummer-Rakvere –kierrokselta. Kuvat toivat kaivattua apua akuuteimpaan matkakuumeeseen, mutta myös palauttivat mieleen sen, kuinka mukavaa Virossa onkaan…
Skannerin kautta käyneet parhaat palat on ripustettu nähtäville kuvagalleriaan. Digikameran arvoituksenkin luulin jo ratkenneen, mutta kurat võtku! Kunhan männä viikonlopun mattokaupoilla käynnistä toinnutaan, epäilen seuraavaksi ostospaikaksemme digikamerakauppaa vanhan aparaatin suunnatessa autuaammille valokuvausmaille, joilla ei ole enää niin väliä, tuleeko se objektiivi tällä kertaa ulos vai ei… Digi digi.
- Terhi
