by Terhi

Otsikko tiivistää parin viime viikkoni kuulumiset varsin kompaktiin pakettiin. Seinät on maalattu, keittiönkaapit jynssätty ja nyt vaan odotellaan lattianhiojan päättävän urakkansa, jotta me ja muuttolaatikoihin pakattu maallinen omaisuutemme pääsemme levittäytymään uuteen residenssiimme.

Muutto onkin melkein ihmiselämän ihmeellisintä aikaa. Siivoaminen ja järjestely ei ole koskaan tuntunut yhtä ihanalta ja siinä sivussa moni kadonneeksi luultu tavarakin löytyy pitkällisen, jo lopullisena pidetyn poissaolon jälkeen. Olin kuitenkin ennemmin uskonut löytäväni salaperäisesti hävinneen tupeerauskampani kuin vanhan ajokorttini, joka varastettiin kaksi ja puoli vuotta sitten yhdessä lompakkoni kanssa. Ja ei, varkaus ei suinkaan tapahtunut Tallinnan väitetyn vaarallisilla kaduilla, joilla ei tohdi lainkaan liikkua öiseen aikaan ja joilla lankakasseja sataman suuntaan raijaavat pahaa-aavistamattomat turistitäditkin kolkataan empimättä katuun, vaan koti-Helsingin Kaisaniemessä, vieläpä keskellä kirkasta iltapäivää. (Herääkin kysymys, miksi juuri Tallinnan turvallisuus aina räikeästi kyseenalaistetaan? Miksei kukaan koskaan kysy, miten saatan edes raottaa kotioveani lahden tällä puolen?)

Sen sijaan, että olisin vaipunut totaaliseen epätoivoon kukkaroni vaihdettua omistajaa, löysin tapahtuneesta yllättävän paljon positiivista. Ensinnäkään, rosmo tuskin hyppi tasakäpälää (ilosta ainakaan) löytäessään pulleasta lompakosta vaivaiset 70 senttiä käteistä ja kasan kolmessa minuutissa arvottomaksi tehtyjä muovikortteja, joilla hän taloudellisen haitan sijaan saattoi tehdä minulle vain suuren palveluksen höyläilemällä vaarattomia bonuskorttejani valitsemiensa liikkeiden kassoilla. Toiseksi, sain kaiken vakuutuksesta takaisin, mukaan lukien itse lompakon, jonka olin muutenkin ollut aikeissa uusia, joten eivätpä menneet senkään vuoden vakuutusmaksut hukkaan. Kolmanneksi, sain uuteen ajokorttiini paljon edellistä paremman kuvan. (Tosin olin heti kuvauksen jälkeen menossa juhliin ja aloin muutaman kuukauden päästä taas kasvattaa tukkaa, joten vaikka kuva on hyvä, se eroaa jälleen radikaalisti henkilöllisyyttään todistelevasta arkiminästäni.)

Koko episodi haittasi elämääni vain ne ohikiitävät hetket, kun jouduin kantamaan passia laukussani (Quel dommage – selkä oli vääntyä!), ja sitäkin tapahtui ehkä vain ne kaksi kertaa, kun edessä odotti vääjäämätön henkilöllisyyden todistaminen. Lisäksi mieheni piti aina kotimatkallaan nostaa minulle käteistä automaatista, joten ehkä hän kärsi sittenkin enemmän. Pari kertaa minulle kuiskuteltiin kännykkäkaupassa hieman häpeillen, että kun teillä on tämä luottokielto. Kyseessä oli omaehtoinen luotonesto, joka esti varastettujen henkilötietojen väärinkäytön esimerkiksi juuri uusia kännykkäliittymiä avattaessa. En viitsinyt uusia estoa enää sen kaksivuotisen voimassaolon mennessä umpeen viime marraskuussa. Ajattelin varastetun ja kieltolistalle asetetun ajokorttini – ainoan, jonka avulla minulle saattoi tehdä haittaa – hautautuneen kaatopaikalle saman tien, kun se oli havaittu hyödyttömäksi.

Kunnes sain viikko sitten töistä kotiin palatessani varsin yllättävän tekstiviestin: ”Ajokorttinne toimitettu löytötavarana Tallinnan poliisille. Palautamme sen Suomeen poliisilaitokselle. Terveisin Suomen suurlähetystö.” Olin pudota tuoliltani, vaikkei juna edes nykinyt. Hetken aikaa selasin viestiä edestakaisin ja konkreettisesti tunsin, kuinka päässäni raksutti. Olisin halunnut välittömästi soittaa viestissä mainittuun puhelinnumeroon, mutta sormi vihreää luuria hapuillen muistin hiljattain lukeneeni pelottelevan artikkelin siitä, kuinka virukset pian siirtyvät tietokoneilta kännyköihin. Olin jo saanut Tallinnan mellakoiden aikaan eriskummallisia sähköposteja niin sanotuilta viranomaistahoilta, joten olin ollut selvästi ehkä liiankin avokätinen jaellessani yhteystietojani ympäri Eestinmaata.

Ei tällaista voi olla, ajattelin ja pistin kännykän takaisin laukkuuni, mutta kotiin päästyäni ryntäsin googlettamaan Suomen Tallinnan suurlähetystöä. Numero löytyi kuin löytyikin konsuliyksikön yhteystiedoista, ja seuraavana aamuna tehty puhelinsoitto paljasti, ettei kyseessä ollut ilkeän kännykkähakkerin epäonnistunut viruksenlevitysyritys, vaan totinen tosi. Minulle kuulemma ilmoitettaisiin Suomen poliisista, kunhan kortti saapuisi perille.

I cannot help but wonder, kuten Sinkkuelämän Carrie sanoisi. Mitkä ovat todennäköisyydet sille, että kaksi ja puoli vuotta teillä tietymättömillä seikkaillut ajokorttini on edelleen hengissä, ja edelleen – miten voi olla mahdollista, että se löytyy juuri minun tapauksessani nimenomaan Tallinnasta, eikä esimerkiksi Turusta tai Tukholmasta? Puoliksi kauhuissani mietin myös, mihin kaikkeen varastettua henkilöllisyyttäni on käytetty. Kukaties minut peräti pidätetään seuraavan kerran Tallinnan satamassa epäiltynä kaikenlaisista koiruuksista, mutta sanokaa minun sanoneen – olen syytön! Vastoin parempaa tietoa voidaan aina toivoa, että korttia on vilauteltu vain yökerhon tiukkailmeiselle portsarille, sillä siinä tapauksessa voisin kai kiittää luonnonmukaista kosmetiikkaa ja sanoa, että minultakin on joskus kysytty Tallinnassa papereita.

Jäämme odottamaan lisätietoja. Martinlaakso hiljenee, mutta Oulunkylä jatkaa, kunhan tietokone saadaan uuden kodin seinään.

- Se oikea Terhi

Tästä päivästä lähtien saa jokainen kynnelle kykenevä jättää itsestään merkin by Terhin omaan virtuaaliseen vieraskirjaan. Lähetä terveisiä, kommentoi sivuja, kerro miten löysit tänne… Sana on vapaa! Vieraskirja löytyy oikeasta reunapalkista heti kuvagallerian alapuolelta.

Kuka ehtii ekana? :)

- Vieraskirjan vartija T.

… tai vähän reilu sellainen, jos oikein tarkkoja ollaan. Kuluneiden kymmenen päivän aikana olen toden teolla tajunnut, kuinka Viro-harrastukseni leimaa ajankäyttöäni. Pitäisiköhän jo huolestua?

Viime viikolla olin näihin aikoihin juuri kotiutunut kolmipäiväiseltä, keskustelukurssiporukan kanssa tehdyltä Hiiumaan-matkalta. Kiitos vaan Martille järjestelyistä ja muille mukavasta matkaseurasta! Pikkubussi allamme kiisimme kohteesta A kohteeseen B ja opimme, että suurin osa Hiiumaan nähtävyyksistä on mahdollista nähdä yhden päivän aikana. Tämä ei johdu siitä, että niitä ei olisi, vaan siitä, että Hiiumaa on hyvin pieni ja välimatkat lyhyet. Lisäksi opin, että olisi todellakin kannattanut käydä piikillä siellä Espoota kiertävässä punkkibussissa, niin kuin olin kovasti suunnitellut - koin nimittäin lounaspöydässä istuessani varsin täpärän ja sattumanvaraisen pelastautumisen - ja näin elämäni ensimmäisen luonnonvaraisen käärmeen (joo joo, kaupunkilainen mikä kaupunkilainen). Vaikka vihaan ötököitä ja käärmeitä, voisin silti mennä uudestaan!

Uuden viikon koitettua en edelleenkään ehtinyt punkkipiikille, sillä alkoi Euroviisuviikko, jonka vietin hyvin pitkälti Helsingin keskustassa pientä Viron lippua heilutellen. Tiistaina hengasin Gerlin esiintyessä Narinkkatorilla ja päädyin mm. virolaiseen pressikuvapankkiin. Linkki löytyy kuvagalleriasta Mina, kuulsus -otsikon alta, sillä opittuani tekemään hyperlinkin osoite ei enää millään mahtunut tähän tilaan peittämättä oikealla olevan palkin tekstejä. (Tai sitten olen vain teknisesti ilmeisen lahjaton.) Käy kurkkaamassa!

* Sinimustavalkea liehui! (Kuva: LL) * 

Keskiviikkona olin seuraamassa semifinaalin toista ennakkonäytöstä Areenalla, mutta kuten torstaina kotona katsotusta semifinaalilähetyksestä selvisi, ei raivoisa kannustukseni siivittänyt Viroa finaaliin. Perjantaina suuntasin viron luentojen kautta jälleen viisuhumuun siellä aiemminkin kanssani viihtyneen ystäväni Liisan kanssa. Pieni Viron lippuni oli unohtunut kotiin, mutta ei hätää: kurssikaverini antoi minulle pyytämättä uuden, jopa vähän isomman. Kaksi kertaa illan aikana kuulin kommentin, jonka mukaan Viro on per***stä. Huomatessaan, että olin ehkä sittenkin suomalainen, maamme nuoret toivot säikähtivät pahanpäiväisesti. “No ei sit mitään. Mut miks sulla on Viron lippu?”

Lauantaina heräsin kukonlaulun aikaan ehtiäkseni luentojen kautta ristiäisiin Hämeenlinnaan ja illaksi taas Senaatintorille. Tässä vaiheessa ikioma pieni lippuni oli taas matkassa mukana ja pistin sen tukkaani. Muutama virolainen herra tuijotteli tyttöjä ja piti minua maannaisenaan. Edellisiltana kohtaamani suomalaisteinit olisivat varmaan joutuneet entistä enemmän hämilleen, sillä mukanani oli myös monen monta muuta lippua - myös Suomen. Loppuillasta edessämme seisoi joukko venäläispoikia, jotka buuasivat ja puivat nyrkkiä Viron alkaessa antaa pisteitään. Kaksitoista pistettä Venäjälle muutti mielenilmauksen armottomaksi juhlinnaksi. Jotenkin en ymmärtänyt heidän logiikkaansa.

Tänään olenkin sitten istunut blogini ääressä ja tuskaillut kuvagallerian kanssa, joka on vihdoin (ainakin toistaiseksi) valmis. Virolaista julkkismaailmaa tuntevien kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa mahtavat viisuposeeraukset Mina ja kuulsus -osiosta!! Lähiaikoina lupaan palata asiaan myös uusien tekstien kanssa - pitäähän täällä olla luettavaa, kun olen päässyt peräti Makupalojen linkkilistalle! Äidille kiitos ja oikein hyvää äitienpäivää! :)

- Viisu-Terhi

Kuvagalleria alkaa pikku hiljaa jo näyttää kuvagallerialta! Tulossa on vielä koko joukko valittuja paloja, mutta siihen saakka riittänee ainakin hetkeksi katseltavaa virolaisissa julkkiksissa ja ah niin esteettisissä taidekuvissa. :) Palaan asiaan pikimmiten.

Mutta ensin matkustan Viroon, tarkemmin ottaen Hiiumaalle, jonka suomenkielistä nimeä Hiidenmaa en ole onnistunut juurruttamaan sanavarastooni (en tosin ole erityisemmin yrittänytkään). Pariltakin eri läheistaholta esitetyt epäilykset siitä, lieneekö maahan lainkaan turvallista matkustaa näinä epävakaina aikoina, olen sivuuttanut toteamalla, että maailmassa tuskin on montaakaan turvallisempaa kolkkaa kuin matkakohteeni. Totta puhuen tulen tuskin koskaan pelkäämään Tallinnankaan kaduilla.

Ajankohta huomioon ottaen taitaakin olla mahdotonta mainita Viroa mainitsematta myös uutiset täyttänyttä patsaskiistaa. Tarkemmin ottaen konfliktille annettu nimi on hivenen harhaanjohtava, kyse kun on niin paljosta muustakin kuin pelkästä paikallaan pönöttävästä metallimöhkäleestä, jonka olemassaoloon itse havahduin vasta kiistan alkaessa viime syksynä kyteä. Siihen en kuitenkaan vielä silloin uskonut, että Tallinnan kaduilla mellakoitaisiin ja Viron ja Venäjän tulehtuneet välit täyttäisivät uutislähetyksen toisensa perään. Naiiveja ollaan, myönnetään pois.

* Rakeinen, nyt jo historiallinen otos Pronssisoturi-patsaalta tämän vuoden tammikuussa, kun sanasota patsaan ympärillä kävi jo kuumana *

Ne seikat, joita pronssisoturi kiistan eri osapuolille edustaa, eroavat radikaalisti toisistaan, eikä siihen taida auttaa kaltaiseni boheemin pasifistityttösen toive siitä, että kaikki maailman kansat nyt vain voisivat elää rauhassa rinnakkain. Sen kuitenkin tiedän, ettei menneisyyttä voi pyyhkiä pois, oli se miten traaginen tahansa. Olen itkenyt kuullessani kyydityksistä ja katsellessani valokuvakirjaa syntymävuoteni Viron sosialistisesta neuvostotasavallasta. Kaikkein kohtalokkainta olisi kuitenkin unohtaa ja olla oppimatta tehdyistä virheistä. Sota ja miehitys ovat järjettömyyttä, jossa vastakkain ovat lopulta vain samanlaiset ihmiset kuin sinä ja minä, kaikki jonkun poikia ja tyttäriä. Vaikka olenkin suuri Viron ystävä, ymmärrän toisaalta myös venäläisten tuskan, sikäli kuin se on aitoa, eikä vain rähinöintiä rähinöimisen halusta.

Tiedän, etten osaa ratkaista patsaskiistaa, joten en ryhdy tarjoamaan näkemyksiäni tämän enempää. Olkoon multa kevyttä kaikille niille, jotka ovat vuosikymmeniä sitten menettäneet henkensä millä tahansa puolella seisten, ja opittakoon menneestä niin, ettei enää tarvitsisi tapella.

Tiedän kyllä, ettei se ole niin helppoa. Ja tiedän senkin, että minusta tulisi surkea poliitikko.

- Matkakuumeinen maailmanparantaja-bloginpitäjänne Terhi