by Terhi

Edellisestä postauksestani on niin kauan, että hävettää, mutta uushelsinkiläistyminen ja siihen liittyvien rutiinien hahmottaminen on aikaavievää puuhaa - etenkin, jos edelleen viettää kaiken liikenevän vapaa-aikansa aavan meren tuolla puolen. Koska tulevana lauantaina matkaan vielä aavemman meren vielä tuolemmalla puolen, uskallan luvata heti perään myös toisen vähintään samanmoisen blogitauon. Ennen sitä raportoitakoon kuitenkin jo syntyessään legendaarisesta Ida-Virumaan kierroksesta, jonka runsaista anneista nautiskelin ystäväni T:n kanssa kaksi viikonloppua sitten. Samalla valloitin viimeisen terhittömänä pysyneen virolaismaakunnan ja jopa pienen siivun isoa itänaapuria.Reissua oli suunniteltu kauan, mutta odotus palkittiin ja vieläpä hyvin ruhtinaallisesti. Viimeiset pari viikkoa olenkin sitten leijunut aivan omissa sfääreissäni ja hehkuttanut joka suuntaan, kuinka MAHTAVA paikka Ida-Virumaa kaikkine vastakohtineen on. Aliarvostettu ja aivan liian vähän vierailtu - vai sekö siitä juuri tekikin niin aidon?

Kohtasimme reissullamme mahtavia, mutta myös vähemmän mahtavia maisemia, ja niin paljon ihania ihmisiä, että sydänhän siinä suli. Aina ei löytynyt yhteistä kieltäkään, mutta uskon, että T:n sujuvan venäjänkielisen ulosannin rinnalla arvostettiin myös niitä muutamaa kohteliaisuuslausetta, jotka minun onnistui suustani takellella. Monessa paikassa meihin selvästi suhtauduttiin outolintuina, jotka olivat vähän eksyneet reitiltään, mutta jotka olivat niin aidon kiinnostuneita kaikesta näkemästään, ettei niistä voinut kuin tykätä. Ja ennen kuin matka oli ohi, aloimme jo suunnitella seuraavaa. Tänne on pakko päästä uudestaan!

Meidän marsruut postikortille piirrettynä. Klikkaa kuvasta isommaksi.

Perjantai-iltapäivän ensimmäinen pidempi jaloitteluhetki vietettiin Kiviõlissä, jonka kaivosjäte-/tuhkamäistä yksi päästiin jopa valloittamaan. Seudullahan louhitaan palavaakiveä eli suomalaisemmin öljyliusketta, ja louhinnan ja kaiken maailman prosessoinnin sivutuotteena syntyvä tuhka ja jätemaa on loppusijoitettu alavan maiseman keskellä kohoileviksi pyramidin ja jättiläiskartion risteytykseltä näyttäviksi kasoiksi. Olo oli lievästi sanottuna epätodellinen, kun lättänän Eestimaan horisontissa alkoi yhtäkkiä paistaa jotakin, joka muistutti … Itävaltaa.

vas. Tikapuita pitkin taivaaseen eli matkalla tuhamäen nokkaan. Tämä yksilö oli jo mukavasti maisemoitunut.

kesk. Huipulla tuulee.

oik. Alavalla maalla hall… eikun Viron Alpit.

Itse pääkallopaikallekin päästiin, nimittäin Kohtla-Nõmmella sijaitsevaan kaivosmuseoon, jota olen sittemmin innosta hihkuen suositellut kaikille tutuille ja tuntemattomille. Sen lisäksi, että opimme ainakin hetkellisesti hyvin paljon kaivoksista ja niiden toiminnasta, pääsimme asianmukaisesti varusteltuina taivaltamaan pitkin pimeitä maanalaisia käytäviä, tutustumaan jännittäviin peleihin ja vehkeisiin sekä mikä parasta - ajamaan ihan oikean kaivosjunan kyydissä! Se oli pieni, ahdas ja koliseva ja pesi selvin luvuin kaikki kummitusjunat ja melkein vuoristoradatkin. Erityiskiitos kuuluu tietenkin kerrassaan hurmaavalle opasherrallemme, joka 40 vuoden kaivostyökokemuksella näytti tytöille ja suurelle joukolle norjalaiseläkeläisiä, mistä maan alla oikein on kyse. (Yhtä mielipuolista kuin itävaltalaismaisemat oli myös kuunnella sitä, kuinka kaivossanasto taipui norjan kielelle kyseisessä maailmankolkassa n metriä maanpinnan alapuolella.)

Hatunnosto myös kaikille niille, jotka jaksavat moista työtä vastaavissa ääriolosuhteissa vuodesta toiseen tehdä (eikä nyt suinkaan puhuta sanaston norjannoksista). Rintaani kohosi outoja äidillisiä tuntemuksia, kun kuvittelin mieheni ahertamaan kaivostyömaalle, ja aloin pohtia, mitä ruokia hänelle kotosalla aina iltaisin röyhelöinen essu edessäni valmistaisin. Karjalanpaistia kai ainakin, perunamuusia ja haudutettuja vihanneksia. Jotain oikein rasvaista ja kaloripitoista myös. (Minä, jonka kokkailu vaihtui Tallinnassa sujuvasti ja vieroitusoireitta ravintolaruokailuun.) Se nyt on selvä, että kaivoshommat olisivat koko perheen projekti. Ei sitä kukaan täysjärkinen ilman kunnon tukijoukkoja kestäisi.

vas. Kaivosmies Terhi valmiina palvelukseen.

kesk. Mitäköhän tätä kääntämällä olisi tapahtunut?

oik. Menoks, sano Äni Lenoks. Jiihaa!

Ääriolosuhteista saatiin makua myös puoli kymmeneltä illalla Viivikonnassa, tuossa Kohtla-Järven hylätyssä kaupunginosassa, jota ennen asuttivat ketkäs muut kuin kaivostyöläiset. Tien päässä läpikulkuliikenteeltä suojassa näytti olleen joskus varsin idyllistä asua, mutta se oli joskus se. Tätä nykyä valtaosa taloista oli täysin raunioituneita, ja kun yhden edessä näimme epämääräisen porukan polttelevan vielä epämääräisempää nuotiota, päätimme varmuuden vuoksi olla poistumatta autosta. Toisessa vastaavassa taajamassa nimeltä Ahtme törmäsimme puolestaan niin lohduttomaan sairaalaan ja hoitokotiin, että leuat olivat loksahtaa paikoiltaan. Ensin oletimme kompleksin olevan tyhjä, mutta niin vaan joku henkilökunnalta näyttävä liikuskeli pihamaalla. Pyhä jysäys. Semmoinen on EU.

Ilta saapuu Viivikonnaan. Kukaan ei näe.

Ensimmäinen yömme vierähti narvalaisessa hostellissa erittäin huonosti nukkuen: paria päivää myöhemmin raksamiesten välissä suorittamani ihmiskoe paljasti Starin kokolattiamaton olevan huomattavasti hostellin sänkyä pehmeämpi, ja falskaavien ikkunoiden ulkopuolella laulavien kovaäänisten lintujen vuoksi olisivat matkasta jääneet korvatulpatkin olleet paikallaan. Likaisessa suihkussa jotakuinkin peseydyttyämme suunnistimme kuitenkin jo hieman virkistyneempinä kohti kaupungin keskustassa sijaitsevaa rajanylityspistettä, ja hetken jonotettuamme jo ylitimmekin ei-kenenkään-sillan saapuen Venäjän puolellelle Ivangorodin pikkukaupunkiin. Ivan City oli kokemus sinänsä ja se tuntui herättävän enemmän kysymyksiä kuin tarjoavan vastauksia. Ero kahden naapurikaupungin välillä oli sanalla sanoen huima, mutta niin vain jäi osa sydämestäni myös Ivanin hoiviin. Tuleville matkalaisille vinkattakoon edullisesta venäläiskosmetiikasta, vielä edullisemmista apteekkituotteista (huomioikaa tullimääräykset!) ja erittäin herkullisesta karpalo-nashtoikasta!

vas. Ei-kenenkään-sillan itäpäästä alkoi Venäjä.

kesk. Ivanilaista itsensäilmaisua. Suora käännös, muuten.

oik. What’s on in Ivan City.

vas. Ja ljublju tebja, sanoi venäläinen Vinni Puh. Niin minäkin sinua, sanoi Terhi ja päätti adoptoida Vinnin Viron kautta Suomeen.

kesk. Ivangorodin ainoa hotelli näytti ulkoapäin hyvin pelottavalta, mutta sisällä oli toinen meininki. Ravintolan salaatit ja jälkkärit olisivat olleet jo yksinään riittävä syy poiketa rajan yli!

oik. Welcome to Estonia eli takaisin Narvaan.

vas. Vasemmalla narvalainen Hermanni kindlus, oikealla Ivangorodin linnoitus.

oik. Hermannin pihalla asusteleva Leninin setä näytti hätistelevän uteliaita turisteja kauemmas harottavilla sormillaan.

Koska toinen yö narvalaishostellissa ei kiinnostanut, suunnistimme Viron puolelle palattuamme kohti Narva-Jõesuuta, jonka upeasta spa-hotellista saimme huoneen ja ah niin pehmeät sängyt pulittamalla vain 50 kruunua (!) edellisiltaa enemmän. Myös aamu-uinnit, -saunat ja -palat kuuluivat hintaan, mutta vaikka ihmeen kaupalla löysinkin paikallisesta Maximasta ongelmavartalolleni sopivat hätävarabikinit (ja vielä sovittamatta - halleluja!), ei niitä koskaan päästy käyttämään - kiitos paikallisen pubin, jossa ilta sitten vierähtikin reippaasti aamun puolelle. Revanzh-pumppu soitti venäläistä iskelmää, juomat olivat hyviä ja juopuneilta keski-ikäisiltä vironvenäläisiltä sediltä meidät pelasti lopulta seudun ehkä ainoa vironvirolainen, joka hyvin pian osoittautui myös käveleväksi historiankirjaksi.

Nukkumaan pääsimme puoli viiden maissa bongattuamme ensin erittäin muhkeahäntäisen ketun, ihmeteltyämme joen toisella puolella kohoavia Venäjän metsiä ja kokeiltuamme hienojen neitien ja rouvain tapaan pukeutua bikineihin nk. suplemisvankerissa. Kyseessähän on vapaasti suomentaen tietenkin uintikärry, jollaisen hevoset vanhaan hyvään aikaan vetivät hieman etäämäälle rantaviivasta - eihän kunnon leidien suinkaan tullut retostella puolipukeisina kaiken kansan nähden. Jokusen matkan päässä kasvot kohti avaa merta oli uimatrikoisen naisihmisen sen sijaan hyvä pulahtaa näkösuojastaan pienelle polskuttelulle. Meidän punavalkoraidallinen vaunumme pysyi visusti kuivalla maalla ja uima-asujakin soviteltiin siveellisesti vain ulkovaatteiden päälle. Minun vähemmän siveellisen puoleni olivat jo tosin ennen baari-iltaa saaneet tuta hiirenhiljaisen kaupungin kaikki autonomistajat, jotka kuin yhteisestä sopimuksesta ilmaantuivat kadulle sillä siunaaman sekunnilla, kun pujotin kylmästä hytisevät paljaat sääreni juuri ostamiini sukkahousuihin keskellä jalkakäytävää. Mikä siinä on, että ennen ja jälkeen operaation missään ei näkynyt enää ketään?

vas. Narva-Jõesuu all night long! Endo-Exo Pubiin on siis nii-in pakko päästä uudestaan!! :)

oik. Hienot neidit uimarannalla puolikkaissa päissään sunnuntaiaamuna klo 4. Vasemmalla Suomenlahti, takana häämöttää Venäjä.

Univelkaisina, mutta reippaina lähdimme sunnuntaiaamuna paluumatkalle, joka vei Tallinnaan ainakin Sinimäen, Sillamäen, Vokan, Toilan, Valasten, Aserin ja Kalvin kautta. (Matkan varrelle jäi muuten myös Moldova, mikä ei toisaalta taannoisten Soodoman ja Virtsan jälkeen enää juurikaan yllättänyt.) Tiesittekö muuten, että Sillamäe oli neuvostoaikaan kemian- ja ydinteollisuutensa vuoksi Paldiskin tapaan suljettu kaupunki, joka puuttui myös monilta kartoilta? Lisäksi kaupungin asukkaiden olo haluttiin tehdä niin mukavaksi, ettei heille syntyisi välitöntä tarvetta poistua kotikonnuiltaan ja kenties tavata vaarallisia ulkopuolisia, joille epähuomiossa möläytellä salaisuuksiaan. Kaupunkilaisten viihtymisen takaamiseksi rakennettiin kauniita taloja ja upeita puistokatuja, istutettiinpa kaupungin paraatiportaille joka kesä myös eläviä palmuja!

vas. Sillamäe. Palmut olivat poissa, mutta hienolta näytti silti.

oik. Luonnonihmeitä: Valaste juga. Huomaa vesiputouksen taustalla näkyvät eriväriset maakerrostumat.

Ja jottei ikävä alkaisi vaivata, piti minun tietysti päästä Tallinnaan heti seuraavanakin viikonloppuna… Ohjelmassa oli kaunistautumista ja shoppailua tyttöporukalla sekä kerrassaan kummallisia tuntemuksia. En nimittäin muista, koska olisin viimeksi ollut Tallinnassa pelkällä päiväristeilyllä…

Blogi hiljenee hetkeksi, mutta ei hätää. Uskoisin, että kohta puoliin on taas lisää kerrottavaa.

- Matka-Terhi

Viime postauksen jälkeen ovat mitä erinäisimmät kohteet olleet täynnä mitä moninaisimpia asioita. Turvautukaamme jälleen ranskalaisiin viivoihin.

- Bussi virkistyspäivänviettäjiä. Laitse - check. Paldiski - check. Keila - check. Kyllähän sitä viimeistä työviikkoa voi näinkin viettää!

- Poskiontelot räkää. Minä olen kutsunut sitä parkkisakkoflunssaksi (ks. edellinen kirjoitus). Kun virkistyspäivään lisättiin vielä sairastelu, jäi viimeinen Tallinnan työviikkoni erittäin vajavaiseksi. Läksiäisetkin, pahus soikoon, peruuntuivat. Eikä sitten ollutkaan ulkomuistista laskien kuin vasta kolmas flunssa tämän vuoden puolella. Ehkä Tallinnan ilmasto ei todellakaan sovi minulle.

- Ilmastointiventtiili lintuja. Vappuaattona huomasin aivan sattumalta, ettei asuntoni ilmastointiventtiiliä ole katettu ulkoapäin. Vappupäivän aamuna klo 4.30 heräsin erittäin (!) kovaääniseen linnunlauluun. Tämä toistui noin viitenä peräkkäisenä aamuna, joiden aikana nousin vähintään kolmesti per aamu kolkuttelemaan ilmastointiventtiiliä henkarilla. Joka kerta sen takaa singahti ulos talitintti, joka jäi hölmistyneenä istumaan vastapäisen puun oksalle. Maatessani parkkisakkoflunssaisena puolityhjässä asunnossani henkaripuuhat jatkuivat pitkin päivää ja sain seuraa myös venttiiliraosta asuntooni tunkevasta linnunpyrstöstä. Kahtena viimeisenä päivänä vaikutti siltä, että oppi ilmastointiventtiilin sopimattomuudesta pesäpaikaksi oli vihdoin mennyt perille. Soitin kuitenkin remonttireiskalle ja ilmoitin, että nyt olisi passeli aika tulla virittämään jonkinlainen verkko venttiilin ulkopuolelle.

- Fiesta muuttokuormaa. Rakkaan kumitassumme viimeinen palvelus ennen sen siirtymistä uuteen kotiin. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta sanonpa vielä kerran: Fiesta on tila-auto ja jokaisen muuttajan pettämätön kumppani. Ja se on muuten myynnissä! (PS. Sinne olisi mahtunut vielä enemmänkin, jos minä olisin ajanut, sillä kuskin penkki olisi ollut silloin edempänä. Toisaalta Atte ei ehkä olisi pystynyt pelkääjän paikalle ahtautuessaan ja sieltä poistuessaan samanlaisiin akrobaattisiin suorituksiin kuin minä…)

- Helsingin-koti tavaraa. Siivoillen ja järjestellen taitaa kulua tämäkin lomansyrjä.

Tallinna on siis tältä erää takana, mutta pakkohan sinne on taas puolentoista viikon päästä suunnistaa. Ja viikko sen jälkeen. Ja heti taas, kun muilta reissuilta ehtii… Artikkeleissa muuten taas uutta viro.nytiä, galleriassa kuvamateriaalia!

- Helsingin Tellu

Hyi teitä ja teidän kaksimielistä ajatuksenjuoksuanne! Se on Haukankatu, sissus sentään… Kaikkea sitä, kun vanhaksi elää…

(Okei. Myönnettäköön, että vitsi on vanha ja mauton, mutta täytyyhän sitä kunnon ylioppilaan vappuna aina vähän jäynää tehdä…)

Tänä vuonna tämä ylioppilas otti vapun vastaan Tallinnassa. Aattona istuin iltaa työkavereitten kanssa, mutta kahdeksan maissa liukenin jo residenssilleni pakkailemaan. Se vaan on kumma, miten pahvilaatikot ovat tässä kaupungissa kortilla! Selveristä löytyi kaksi, ja kyselyihini mahdollisuudesta saada muutama lisää, vastattiin pahviboksien menevän aina suoraa päätä puristimeen. Ja ei, poikkeuksia ei voida tehdä, vaikka kuinka yritin erilaisia toimintamalleja ehdotella. Muuta siinä sitten tavaroinesi…

Atte ja Fiesta ilmaantuivat paikalle aattoyön pimeinä tunteina eli illan viimeisellä laivalla ja toivat muassaan onneksi aimo kasan pakkausmateriaalia. Heti vappupäivän valjettua (eli puolenpäivän jälkeen) vei kolmikkomme tie nyt jo nimenkin saaneen kuoromme A-Kordin ulkoilmaesiintymiseen Mustamäen Männi parkiin - ja hienostihan me taas lauloimme, vaikka itse sanonkin. :) Kuvatodisteet hivelevät korvan sijaan valitettavasti vain silmää, mutta ilmaantuvat silti lähiaikoina kuvagalleriaan.

Eksyiltyämme esiintymisen jälkeen hetken yllä mainitulla Haukankadulla oli meillä tietysti jo kova nälkä, joten ei kun Fiesta parkkiin Sushicatin eteen ja syömään. Kului hetki, ja Fiesta oli taas liikkellä, tosin tällä erää ilman meitä… Ryntäsin kädet viuhtoen kadulle, jolla hinausauto jo suoritti tehtäväänsä, ja kuulin, ettemme olisikaan saaneet pysäköidä siihen, mihin olimme vain hetkeä aiemmin pysäköineet. Ja minä, lainkuuliainen maahanmuuttaja, olin juuri edellispäivänä soittanut Ãœhisteenusten neuvontapuhelimeen ja vielä kertaalleen tarkistanut, miten saamme pyhäpäivänä Tallinnan-kotini lähettyvillä parkkeerata! Jotenkin sitten kai tuli oletettua ilmaisen pysäköinnin olevan voimassa myös nimenomaisen ravintolan edessä aivan toisella puolella kaupunkia…

Surkuhupaisaa kyllä, muutaman metrin päässä olisimme saaneet pysäköidä täysin luvallisesti, minkä hinausauton kuljettaja minulle toki auliisti kahteenkin suuntaan viittoillen kertoi. Tuima tarkastajasetä puolestaan jyrisi, että tietääköhän nuori neiti nyt ollenkaan, että on syyllistynyt rikkomukseen, josta voidaan määrätä sakkoja jopa 3000 kruunua. Hurmaava olemukseni ja syyttömyyttään vakuuttava katumukseni (sekä todennäköisesti myös se, etten tiennyt lainkaan, mitä auton papereita herrat halusivat nähdä tai mille riville minun piti kirjoittaa nimeni) lievensivät kuitenkin asianhaaroja niin, että sain kouraani lopulta vain 420-kruunuisen sakkoprotokollan. Ilahduin niin, että aloin ylistää tarkastajaa kerrassaan hyväsydämiseksi mieheksi, ja kysyinpä vielä sitäkin, saisiko häntä halata kiitokseksi. Tarkastaja ihan suli niille sijoilleen ja myhäili, että tokihan nyt aina halata saa. Taisi setä saada työstään hieman erilaista palautetta kuin normaalisti! Myöhemmin mietin, että jos olisin vielä suikannut suukon poskelle, olisi sakkolappu saattanut päätyä palasina roskikseen. :)

Sain siis elämäni ensimmäiset sakot 29 vuotta 7 kuukautta ja 2 päivää vanhana yo-lakki päässäni keskellä Tallinnaa ja täytyy myöntää, että vaikka ensin vähän harmittikin, oli kokemus lopulta jokaisen 420 kruunun arvoinen. (Ai niin, hinausauto veloitti paikalle saapumisestaan lisäksi 150 kruunua, mutta menköön sekin tämän kerran.) Tosin vartin seisoskelu t-paitasillaan varjoisalla kadulla tarkoitti toukokuun ensimmäisestä päivästä huolimatta sitä, että oloni muuttui iltaa kohden hieman kylmettyneeksi. Tätäkin kirjoittaessani olen tuhisten nautiskellut mukillisen Coldrexiä…

Ensimmäisen muuttokuorman lähdettyä eilen kohti Helsinkiä jatkui vapunvietto vielä Orun kylässä Kosella, jonne viipotin juhlan teeman mukaisesti punaiseksi noidaksi pukeutuneena. A-Kord lauloi taas, ja koska kyseessä oli viimeinen esiintymiseni kuoron riveissä, sain läksiäislahjaksi übercoolin Keskkriminaalpolitsei-termosmukin. Kyllä nyt kelpaa hörppiä kuumia juomia! Saa nähdä, miten työkaverit vastaavat haasteeseen ensi torstaina, kun on jälleen aika juhlia läksiäisiäni…

* Punainen vappunoita tällä erää kuivalla Tuhalan noidankaivolla Orun keikkapaikan naapurissa. *

- Sairasvuoteella lievää kylmetystään läppärin seurassa poteva laulava, haukoille hihittelevä ja sakot saanut, parkkipekkoja halaileva noita-akka nimeltä Terhi

Työpaikan vaihto tuo muassaan mukavia asioita, kuten velvollisuuden käyttää kertyneet kesälomapäivät ennen maisemanvaihdosta. Ensimmäinen lomasatsi alkaa olla takanapäin ja paluu Tallinnaan häämöttää. Jäljelle on jäänyt kuusi työpäivää. Vastahan oli syksy, vastahan minä aloitin…

Lomaviikko on sujunut pääosin siivoillen ja järjestellen - täytyyhän Helsingin-koti saada kuntoon ennen kuin sisään kannetaan pari autolastillista lisää tavaraa. (Ja sitten kaikki siivous ja järjestely alkaa taas alusta.) Tilaa on tehty esimerkiksi vaatekaappeihin, joista kirppikselle ja roskikseen siirtyi viikonlopun aikana yhteensä yhdeksän muovikassillista päällepantavaa. Selvityksen sanasena mainittakoon, että työskentelin aikanaan vaatekaupassa ja olen ollut yleensä hirveän huono heittämään mitään pois. Ja kyllä, kyseessä olivat vain omat vaatekaappini. Mies siivotkoon itse oman garderobinsa, minä en tohdi siihen omin päin koskea.

Siivous- ja järjestelyvimmani sai tuta myös valokuvatiedostoni, joista olen poiminut taas muutamia otoksia kuvagalleriaan numero kaksi. Hopi hopi ihmettelemään!

Minä sen sijaan ihmettelen kulttuurishokkiani, joka iski keskiviikkona lähijunassa matkalla spinning-tunnille. Kaikki ihmiset näyttivät yhtäkkiä hirveän oudoilta, kantoivat päällään kummallisia vaatteita ja puhuivat väärää kieltä, jotkut peräti suomenruotsia! Ulkomaalaistaustaista väkeä oli aivan toiseen malliin kuin Virossa ja jopa K-juna kulkuvälineenä tuntui vieraalta. Aloin epäillä, etten ehkä enää kuulukaan joukkoon.

Näinä päivinä olen myös huomannut, että olen usein tervehtiä palvelualan väkeä viroksi, minkä ohella monet suomenkieliset sanat tuottavat minulle suunnatonta päänvaivaa. Viinirypäleistä on tullut viinimarjoja ja moni muukin ilmaus menee metsään niin että humisee. Tosin toimii homma toisinkin päin. Jokin aika sitten nostin Tallinnan kadulta kaulaliinan ja kysyin vieressä seisovalta virolaisrouvalta selvällä suomen kielellä: “Onko tämä teidän?” Taitaa olla korkea aika palata takaisin…

- Shokkihoitoa saanut siivooja-Terhi

Näin siitä huolimatta, että blogi on ollut alkukuusta asti hiljaa. Katsauksenomaisesti kerrottakoon, että viimeisten reilun parin viikon aikana on tapahtunut mm. seuraavaa:

- Olen tainnut innostua joogasta.

- Olen istunut Starin ulkokannella matkalla Helsinkiin ja katsellut muuttolintuja. Jo se, että olen ylipäänsä tarjennut istua ulkokannella, tarkoittaa sitä, että on kevät!

- Olen käynyt Draamateatterissa katsomassa Andrus Kivirähkin sukututkimusta sivuavaa näytelmää Vombat ja oppinut käsiohjelmasta viroksi ja Wikipediasta suomeksi, keitä ovat nadu/nato, küdi/kyty ja nääl/näälä.

- Olen käynyt juhlimassa ystäväni synttäreitä.

- Olen viettänyt varsin lepäilypainotteisen pääsiäisen Helsingissä.

- Olen innostunut kirppiksistä löytäen niiltä jo verhoja, tyynynpäällisiä, laukun, takin ja punaisen pompulahuivin tulevaa kuoroesiintymistä varten.

- Olen käynyt ystäväni K:n kanssa ekaa kertaa KUMUssa, mikä pyyhki unholaan nolouteni siitä, etten ollut vielä koskaan varsinaisesti käynyt siellä, vaikka asun melkein sen naapurissa.

* KUMUn edustalla keskellä KUNSTia. *

- Olen jännännyt telkkarin ääressä puolen Viron tavoin, mikä on Laululahing-ohjelman viimeinen finaaliin pääsevä kuoro, ja iloinnut siitä, että se osoittautui toisen ystäväni K:n kuoroksi.

- Olen harjoitellut oman kuoroni kanssa aiemmin mainittua ja vielä toistakin esiintymistä varten yhdistäen liikkeet ja laulun sointuvaksi ja sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.

Tällä hetkellä vietän yhtä aamuseitsemän herätystä lukuun ottamatta rauhallista päivystysviikonloppua suunnitellen laittautuvani passikuvakuntoon, sillä Ida-Virumaan matkamme näyttää sittenkin vievän rajan yli Venäjälle. Passikuvan päälle voisi vielä lenkkeillä ja vaikka vähän siivoillakin, sillä illalla aion emännöidä ystäväni A:n ensivierailua Tallinnan-kotiini. Kauan se kesti ja aika tiukille meni, mutta parempi myöhään…

- T. joka on puuhaillut näköjään taas vaikka mitä

I  Keväisen Tarton kylmä kirous

Viime viikonloppuna vei tieni nolottavan kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen jälleen Tarttoon. (Tarttohan on kesäyliopistomuistojeni kultainen kaupunki, ja sinne kesäyliopistoonhan minut vei samaisessa Viron sivistyksen kehdossa hieman aiemmin kokemani lopullinen Viro-herätys. Jos haluat lukea koko tarinan, tee se tästä.)

Auringonpaisteisen viikon jälkeen lauantaille osuneena matkapäivänä tietysti satoi. Tallinnassa räntää, Tarttoon asti ehdittyämme vettä. Koska jouduin viime hädässä vaihtamaan mokkatakin paremmin kosteutta kestävään, mutta radikaalisti ohuempaan hippityyliin, jouduin Tartossa ensi töikseni vaateostoksille - eikä ole muuten ensimmäinen kerta, kun keväinen Tarton-vierailuni sisältää pakkoshoppailua! En varmaan koskaan unohda herätysmatkani hyistä kaupunkikierrosta, joka värjäsi huuleni sinisiksi, ei tuntunut loppuvan koskaan ja jonka jälkeen ryntäsin ensi töikseni kevyin kesämekoin täytettyyn Kaubamajaan, ostin paksuimman sieltä löytämäni neuleen ja toiset myyjien varastosta kaivamista villasormikkaista! (Toiset menivät niin ikään palelleelle kaverilleni.)

Pakkopaita (tai tällä kertaa oikeammin -liivi) ylläni olikin sitten jo hyvä katsella ympärilleen. Tarton ydinkeskustaan oli poissa ollessani noussut uusi Tasku-kauppakeskus, Tigu-niminen pyöreä asuintorni sekä Hotell Tartun taakseen piilottava toimistorakennus. Muutoin kaupunki näytti kuitenkin olevan entisellään. Püssirohukelder tarjosi ruokaa ja juomaa, ja Karu Lillekäpp asusteli edelleen lelumuseossa muitten tuttujen sekä 50 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtineen Barbien kanssa. Mutta tiesittekö, että Barbie ja Ken ovat eronneet? Tämä järkyttävä tieto iskostui tajuntaani lelumuseon Barbie-näyttelyssä ja sai minut miettimään, eikö mikään ole enää pyhää.

Onneksi kykenen vilpittömästä kauhistuksestani huolimatta esittämään lämpimät kiitokset matkakumppanilleni I:lle mukavasta matkaseurasta sekä työkaverilleni S:lle ja hänen H:lleen menokyydistä uudella kärryllä. :)

Ylärivi:

vas. Taskun kohdalla oli edelliskerralla vielä kuoppa!
kesk. Taskunnurkkaa vielä ennen edellisen kuvan iltahämärää.
oik. Neljä asiaa, jotka ovat tarttolaisessa kohvik-lesilassa kiellettyjen listalla.

Alarivi:

vas. Mänguasjamuuseumissa Karu Lillekäppaa (raidallisessa hameessa) tervehtimässä.
kesk. Tartossa puutkin on hienompia. Tässä yksilössä kasvoi kangassuikaleita.
oik. Kyllä reissaaminen on rankkaa. (Hieman tämän jälkeen tosin virkosin valvoakseni aamukolmeen.)

Klikkaamalla kuvaa näet sen suurempana.

- - - - - - - - - -

II  Kengänkoroilla herkuttelevat Tallinnan kadut

Tallinnaan palattuani (ja sateiden tietenkin saman tien loputtua) päätin pakata talvikengät laatikoihin ja ottaa kevätpopot käyttöön. (Tulipa hankittua yhdet uudetkin.) Minut tuntevat tietävät kotoani löytyvän kengänhoitoaineita, -tarvikkeita ja -toimintaa enemmän kuin suutarista, joten voitte kuvitella järkytykseni alkaessani tarkemmin tutkailla kenkäkokoelmani kuntoa ja huomatessani, että kaikkien vähänkin käytettyjen korkkareiden korot ovat Tallinnassa oleskeluni aikana menneet sanalla sanoen pelottavaan kuntoon. Siis apua, ei tällaista koskaan tapahtunut Suomessa! Korkolaput kuluvat, selvä se, mutta että itse korot ovat täynnä naarmuja, kolhuja ja kraattereita - se on kyllä jotakin ihan uutta!

Hetken pohdiskeltuani päädyin seuraaviin loppupäätelmiin:

1) Tallinnan katuja ei talvisin aurata, vaan suolataan. Suola syö kengänkorkoja.
2) Tallinnan kadut ovat epätasaisemmat kuin Helsingin. Mukula- ym. kivetykset, epämääräiset kuopat, muut yllättäen tielle sattuvat railot sekä tienpäällysteiden ajoittainen täydellinen puuttuminen syövät kengänkorkoja.
3) Tallinnalaisnaisten kengänkorot ovat kapeat siksi, että kun koron pinta-ala on mahdollisimman pieni, eivät siihen tulevat naarmut, kolhut ja kraatteritkaan voi olla kovin suuria ja siten esteettistä tajua häiritseviä.
4) Loppujen lopuksi tämä ei haittaa minua ollenkaan, sillä sehän tarkoittaa vain sitä, että minulla on tasaisin väliajoin erittäin hyvä syy ostaa uusia kenkiä.

- - - - - - - - - -

III  On aika perua parit sanomiset

Koettuani muutaman kerran hyvin traumaattisia hetkiä Helsingin Stockmannin Hulluilla päivillä à la superhalvat Lontoon-lennot ja äidin Lokki-lakanat, tein pyhän päätöksen kiertää hullaantuneet ostoshelvetit elämäni loppuun saakka niin kaukaa kuin mahdollista. No, rikottaviksihan ne lupaukset on tehty…

Alkuviikosta näin työmatkalla Kaubamajan pinkin mainoksen, joka ilmoitti Osturallin alkavan tällä viikolla. Kotiini tuli katalogikin. Alistuin hiljaa mielessäni siihen, ettei niille nurkille ole taas vähään aikaan asiaa. Tänään asiaa kuitenkin tuli, mutta ajattelin olevani fiksu oikaistessani alakerran yhdyskäytävän kautta - sinne saakkahan Osturalli ei kuitenkaan ulotu. Mutta mitä vielä - ulottuihan se! Poistuessani hetken kuluttua yhdyskäytävän toisesta päästä oli pinkissä muovipussissani kaksi CD-levyä ja kolme neuletakkia.

Ihmettelin tapahtunutta itsekseni. Ennen kaikkea ihmettelin sitä, miten helposti kaikki oli käynyt: ei tuskailua, tungeksintaa, ei hirvittävää hikeä ja stressistä pullottavia otsasuonia. Olin tarvinnut neuletakkeja ja jo asennoitunut uuvuttavaan ostoskierrokseen jonakin iltana, joka itse asiassa menisi ostoskierrokseni takia ihan hukkaan, mutta nyt olin löytänyt viidessä minuutissa en vain yhtä, vaan kokonaiset kolme neuletakkia yhteensä parillakymmenellä eurolla. CD:illäkin oli juuri niitä kappaleita, joita olin jo kauan toivonut levylautaselleni.

Tietenkin minun tuli vielä täyttää saamani kassakuitit henkilötiedoillani ja kiikuttaa ne arvontalaatikkoon naistenosastolle. Yllätyin huomatessani, että tein sen itse asiassa ihan mielelläni. Matkan varrelta löysin vielä kolme edullista T-paitaa.

Kotiin tultuani olin aivan innoissani. En tiedäkään, vihaanko enää Osturalleja ja Hulluja päiviä, mutten tiedä myöskään sitä, olenko vielä valmis lähtemään uudelleen lentolippu- tai Lokki-lakanajonoon. Keväisessä Tallinnassa on taikaa, mutta ei sekään kai ihan kaikkeen kykene.

Lopuksi voitte tsekata riemastuttavan indie-punkyhtyeen nimeltä Chungin & The Strap-on Faggots. Tallinn Music Weekin viimeperjantaisen Von Krahlin -konsertin aloittanut joukko oli kerrassaan riemastuttava!

- Tartossa käynyt huonokorkoinen rallishoppailija, jonka musamaku sen kun venyy ja paukkuu

Saapuessani eilen jälleen kerran Teater NO99:stä, johon kyseisen teatterin näyttelijöitä fanittava ystäväni T. on vienyt minut lyhyen ajan sisällä jo neljästi, odotti minua postilaatikossa yllätys: mikäli haluan, minulla on äänestysoikeus kesäkuisissa europarlamenttivaaleissa - täällä Virossa! Nimi vaan paperiin, ja äänestysoikeuteni siirtyy Suomesta tänne! En ollenkaan tiennyt, että eurovaaleissa voidaan näin toimia, ja ehkäpä silkasta jännityksestä siirrättäisinkin äänioikeuteni Viroon, mikäli minulla olisi täällä vielä 7. kesäkuuta osoite. Kävin kuitenkin eilen irtisanomassa asuntoni, joten se siitä. Jännä ajatus kuitenkin.

NO99:ssä nautiskelimme muuten 2,5-tuntisesta hyvin erikoisesta teatterielämyksestä nimeltä “Kuidas seletada pilte surnud jänesele“. Mustaan froteesukkaan pukeutunut Risto Kübar oli taas kerran käytännöllisesti katsoen alasti, lavalle ilmestyi silloin tällöin kolme suurta jänistä ihmettelemään maailman menoa ja kulttuuriministeri L. Jänestä kyykytettiin mm. tuoppiinpissimiskilpailussa. Aivan älytöntä, aika ajoin jopa turkkamaista, mutta oi niin hauskaa!

Ennen esitystä istuimme Reval Cafessa ja juttelimme niin, että viimeviikkoisen taudin kuormittama, oikeuksistaan vielä tyystin tietämätön ääneni alkoi taas näyttää hiljenemisen merkkejä. Aamulla kurkustani kuului pelkkää pihinää, eikä päivän kulku tuonut asiaan kovinkaan huomattavaa parannusta. Parin viikon pakkopoissaolojen jälkeen päätin kuitenkin vakaasti mennä kuunteluoppilaaksi kuoroharkkoihin, mutta koska sairastusvuoro oli siirtynyt kuoronjohtajalle, vaihtuivat illan suunnitelmat kävelylenkkiin ilta-aurinkoisissa lähiömaisemissa. Aika kiva, kun pimeä tulee vasta seitsemän jälkeen! (Kuukauden päästä nauramme makeasti äskeiselle lauseelle.) Kohta minun pitäisi tavata virtuaalisesti kuorokollegani, ystäväni I., jotta voimme lyödä lukkoon suunnitelmat ylihuomisen huomista Tarton matkaa varten. Edellisestä kerrasta onkin kulunut jo ihan liian kauan!

Muutenkin matkakuumeilen. T:n kanssa suunnittelimme eilen nimittäin kauan ajatuksissamme ollutta Ida-Virumaan matkaa, mikä sinetöisi vierailemikseni joka ikisen Viron maakunnan. Mielenkiintoista olisi poiketa myös Venäjän puolella Jaanilinnassa/Ivangorodissa, mutta saapa nähdä, jääkö suhde Jaanin/Ivanin kanssa vain viattomalle etäältäkatseluasteelle. Venäjän viisumipolitiikka kun ei vaikuta hinta-kesto -suhteeltaan kovinkaan turistiystävälliseltä ottaen huomioon, että viivähtäisimme itänaapurissa todennäköisesti vain pari tuntia. Venäjää tai ei, kutsuvat pian Ida-Virumaan keikan jälkeen jo USA ja Kanada, sen jälkeen laulujuhlat, sitten sukukokous Sortavalassa (niin että tulee se Venäjä kuvioihin joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin). Synttärireissustakin jo haaveilen ja pitäähän nyt ensi vuoden kesäksikin jo olla pari reissusuunnitelmaa hihassa. Puhumattakaan siitä, että Tallinnan hoodeilla tulee todennäköisesti myös Suomeen paluuni jälkeen pyörittyä kiitettävällä frekvenssillä… Tarkemmin ajatellen en taida ehtiä olla ollenkaan kotona.

Palatakseni lopuksi toissapäiväiseen hiustenkiharrinepisodiin, minuun otettiin eilen yhteyttä Selveristä. “Vanhalle kihartimelle ei voida tehdä mitään. Voitte tulla noutamaan meiltä tilalle uuden!” Ensinnäkin olin hyvin yllättynyt siitä, että ekspertiis oli langettanut tuomionsa noin puolessa vuorokaudessa. Toiseksi olin todeta soittajalle, että olisin voinut langettaa ekpertiisin tuomion siltä seisomalta jo kyseiset 12 tuntia aiemmin. Sen sijaan ilmoitin mitä kohteliaimmin, etten enää halua uutta kiharrinta, sillä minun oli jo edellispäivänä pakko sellainen ostaa. “Hyvä on, saatte siis rahanne takaisin.” Oho, sehän kävi lopulta helposti!

Hetken harmittelin itsekseni, että tuli ostettua varman päälle halpiskiharrin - olisin voinut saman tien panostaa muutaman lisäkruunun, kun kuitenkin sisimmässäni tiesin, ettei vanhasta enää saada toimivaa peliä. Nyt kaksi aamua halpiksella käherreltyäni olen kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen. Halpis sopii käteen kuin valettu, sillä saa niskatukkaan kiharoita (varmuuden vuoksi huomautan lukijaa erottamaan termit niskatukka ja takatukka) ja sen mukavan matalalla hiljakseen suriseva ääni säästää omieni lisäksi myös naapureitteni korvia. Lõpp hea, kõik hea! Sitä paitsi kollegani sai siitä eilisen työpäivän aikana hälynkin irti.

- Enää kahden kihartimen loukussa oleva Terhi, joka kantaa froteesukkia matkakuumeisissa jaloissaan suojellakseen ääntänsä ja ehkä oikeuksiaankin

Viime postauksessa potemani lentsu on jo hiljalleen poistumassa elimistöstäni. Kenties se kaikkein ärhäköin osa siitä jäi Helsinkiin, jonne pakenin sairastamaan normaaliviikkoni aikatauluun verrattuna aivan törkeän ennenaikaisesti. Ennen pakomatkaani poikkesin kuitenkin tutulla lääkäriasemalla, jossa olen aiemmin käynyt hoidattamassa nyt jo yllättävän vaisuna ja olemattomana pysyttelevää luupiikkiäni sekä pistättämässä itseeni yhteensä kuusi ampullia hepatiitti- ja punkkirokotteita. Tällä kertaa olin vältellyt lääkäriin menoa viimeiseen asti, sillä Suomessa flunssainen terveyskeskusreissu tarkoittaa lähes poikkeuksetta antibioottikuuria, joka ei varmuuden vuoksi syötynä olekaan ihan niin hyvä juttu kuin joskus on ehkä luultu.

Sen sijaan, että täkäläisen lääkäriaseman hoitajatäti olisi oitis ryhtynyt kirjoittamaan lääkereseptiä, määräsi hän minut kuitenkin verikokeeseen. (Olen tainnut poistua kyseiseltä asemalta vain kerran niin, ettei minuun olisi pistelty reikiä.) Analyysi osoitti kiistattomasti, etteivät vereni tulehdusarvot edes hätyytelleet ylärajaa. Niinpä sain hoito-ohjeiksi antibioottikuurin sijaan syödä hunajaa, valkosipulia ja sitruunaa, juoda teetä ja ottaa jalkakylpyjä. No vot, minähän tein samalla sitten pedikyyrinkin!

Varpaita myöten uudistuneena kelpasikin jälkeen palata Tallinnaan ja pukeutua pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen uuteen, ompelijalla korjauksessa olleeseen mokkatoppikseeni. Joku oli nimittäin keksinyt yhdistää muuten pieneen ja sievään takkiin kylän suurimman kauluksen, enkä minäkään aleostoshuumaltani asiaa tajunnut ennen kuin kaulus jatkuvasti häälyi näköpiirini rajamailla ja tuhriintui meikkiin kolmessa viikossa. Kiitos kaulusepisodin solmin kuitenkin asiakassuhteen Tallinnan ihanimpaan ompelijaan, Annaan, joka pienensi kauluksen järkevän kokoiseksi ja jolta tein saman tien pari muutakin tilausta.

Tänään töistä palatessani huomasin kuitenkin Annan luona havaitun ja jo korjatuksi luullun vian nostavan uudelleen päätään: ilmeisesti se sama älykkö, joka päätti kylän suurimman kauluksen mittasuhteista, myös jätti takin joka toisen tikkauksen päättelemättä. Olin jo vanhana reklamoijana ottamassa harkittua askelsarjaa kohti ovea ja Kaubamajaa, mutta koska takki tuntui puhuttelevan minua (”En ole täydellinen, mutta katso, miten söpö olen itse virkkaamissasi kukkakoristeissa. Sitä paitsi olemme kulkeneet jo riittävän pitkän matkan yhdessä kiintyäksemme toisiimme.”), otin käteeni neulan ja langan ja istuin käsityöni ääressä seuraavat kaksi tuntia. Tosin mikäli olisin pulittanut takista ovh-hinnan mukaiset 4 000 kruunnua, olisin hilpaissut vuodattamaan perusteltua valitusvirttäni alta aikayksikön, mutta koska takki kustansi minulle vain vajaan neljänneksen ovh:staan, minkä edestä oletan sen kestävän jäljelläolevan ja tulevan talven, päädyin päättelemään langanpäät niin hyvin, ettei koko Virossa ole huolellisempaa työtä nähty. Jos käsityöihmiseltä menee hommaan kaksi tuntia, niin se jos mikä on tae laadusta!

Reklamoinnin makuun pääsin kuitenkin illan Selver-reissullani. Samaisesta tavaratalosta viattomien lasten päivänä ostamani ilmakiharrin nimittäin alkoi aamutuimaan syöstä sisuksistaan harmaata, käryävää savua - onneksi kylläkin vasta siinä vaiheessa, kun tukka oli työpäivän tarpeiksi jo riittävässä kuosissa. Iltani ratoksi siis kiikutin kihartimen infotiskille olettaen, että saan rahani takaisin tai ainakin oikeuden vaihtaa romu toiseen kihartimeen. Mutta ei. “Lähetämme tämän ekspertiisiin“, minulle kerrottiin ja sehän olisi kiva, sillä saisin saman kihartimen mahdollisesti korjattuna takaisin. Hetken aikaa levittelin käsiäni ja kysyin, miten ihmeessä kuositan kuontaloni huomenaamulla, sillä jos saan vanhan savukoneen korjattuna takaisin ja minulla on jo yksi priimakuntoinen vehje valmiina Helsingissä, en millään haluaisi ostaa kolmatta, joka ekpertiisin korjaajankykyihin luottaen olisi kertakaikkiaan ylimääräinen. (Ai niin, minullahan on Helsingissä lisäksi vielä fööni ja suoristusrauta. Jihuu.) Ei kuitenkaan auttanut muu kuin marssia Selverin kakkoskerrokseen, ryhtyä ostoksille ja murahdella hyllyjen välissä itsekseen, että voisiko se toukokuun puoliväli edelleen jo olla täällä, kiitos.

Nyt pidänkin enää salaa ja pahansuovasti kihertäen peukkuja, että ekspertiisin sedillä on omat peukalonsa keskellä kämmeniä, ja toivon samalla hartaasti, että eräällä työkaluja omistavalla kollegallani olisi huomenna sormet siellä missä pitääkin, jotta hän voisi irrottaa kiharrinkokoelmani uusimman helmen johtoon unohtuneen hälyn, sillä minähän EN enää mene kiharrinasioissa Selveriin jäljelle jääneinä Tallinnan-kuukausinani.

* Piip piip, sanoo häly (paitsi Selverin ovella). Kur*t ja perk*le, kiroaa kihartimista kyllikseen saanut Terhi. *

Huomisen työpäivän jälkeen lähden (toivottavasti hälytön kiharrin laukussani) irtisanomaan Tallinnan-kotiani. Nyyh. Mutten tiedä, tuleeko se toukokuun puoliväli sittenkään tarpeeksi nopeasti, sillä kielipääni on alkanut näyttää sekoamisen merkkejä. Ensin luulin ja toivoin johtuvan vain puolikuntoisesta olostani, että puhkesin pariin otteeseen puhumaan suomea silloin, kun suustani olisi pitänyt kuulua viroa. Mutta tänään se oli tapahtua kolmannen kerran, joka olisi sanonut toden. Suomenkielisen toden. Toisaalta asiassa on se valoisa puoli, että suomenkieliset lipsautukseni ehkä paljastavat minun suhtautuvan myönteisesti tulevaan elämänmuutokseeni.

- Terhi, jolla on kohta varmaan ihan sikahyvin kiharrettu kampaus

Parin viime viikon aikana on käynyt ilmi, että päiväni Tallinnassa alkavat olla luetut. Minulle nimittäin tehtiin Helsingistä työtarjous, josta oli mahdoton kieltäytyä. Toukokuun puolivälin tienoilla karistan siis Tallinnan pölyt tennareistani ja ryhdyn viettämään taas enemmän aikaa aavan meren tuolla puolen. Toisaalta olen ihan tolkuttoman innoissani, toisaalta haluaisin roikkua kaksin käsin D-terminaalin rakenteissa laivani tehdessä lähtöä ja karjua, että minua ette saa. Parhaillaan teen myös surutyötä siltä varalta, että joudun sanomaan hyvästit Tallinnan-kodilleni. Tallinnalle ja Virolle en hyvästejä kuitenkaan lupaile, siihen ei anna mahdollisuutta uusi työnkuvakaan.

Lopun alkua kuuluttelee myös joskus niin rautainen terveyteni. Hädin tuskin on luupiikistä päästy, niin jo iskevät muut hädät ja vaivat. Tämänkertainen kylmettymissairauteni ilmoitti itsestään ensi kerran jo viikko sitten. Ei auttanut parin päivän saikku, eivät kauniit ajatukset. Perjantainen työpäivä oli virhe ja sen virheen seurauksia makselen tänään jo neljättä päivää. Viideskin tulee aivan varmasti. Bronhiiditee alkaa loppua, kärsivällisyyteni myös. Onneksi ETV:n arkistossa on jäljellä vielä yksi näkemätön jakso poliisisarjasta “Ohtlik lend”. (Ärsyttää vaan, kun arkistosedät olivat ahkeruuksissaan jo alkaneet poistaa vanhimpia jaksoja. Nyt en saa ehkä koskaan tietää, miten rikostutkija Andres Västrik alun alkaen päätyi Tallinnasta Pärnuun. Pahus.)

Loppunut on myös eilinen kevät. Kävin lintujenruokinta- ja kauppareissullakin jo kevättakissa - tosin murehtien, etten ehkä saakaan enää käyttää ompelijalla korjauksessa olevaa kivaa talvimokkatakkiani. Tänään näyttää kuitenkin siltä, että murheeni oli ennenaikainen. Aurinko on kuollut ja taivaalta on paiskonut koko päivän räntää. Kadut lainehtivat kurasta ja loskasta, autot ja räystäät kastelevat ohikulkijansa. Kerrassaan oivallinen ilma sairastaa ja tehdä kakkoskodista luopumiseen liittyvää ennakoivaa surutyötä. Aurinkoisena päivänä, kuten eilen, tekee sen sijaan aina vain mieli ostaa keltaisia tulppaaneja.

Masentavasta kelistä ja puolikuntoisesta olostani huolimatta yritin hoitaa tänään myös pari pientä, hetkellistä kotoa poistumista vaativaa askaretta, mutta eihän niistä mitään tullut. Kirottu lajittelupiste oli sinne saakka päästyäni taas jotakin niin raivostuttavaa, että meinasin ruveta parkumaan. Seiso loskassa ja rännässä, ole vuoroin jäässä, vuoroin pakahtumaisillasi toppatakin alle puskevaan hikeen ja arvaile, mikä reikä juuri tyhjennetyssä säiliössä (joka on jostakin tuntemattomasta syystä tyhjennetty myös kaikista ohjetarroista ja -kylteistä) mahtaisi olla se, johon kauan keräämäsi lasipurkit ja -pullot saa palauttaa. Taivalla sitten kauppaan, jossa et yleensä asioi, huomaa ettei siellä olekaan muovipullonpalautuspistettä ja tunge taarasi takaisin käsilaukkuun. Poikkea matkalla vielä parissa kangaskaupassa tajutaksesi, että olet edelleen todella kipeä, koska et pysty oikeastaan ajatelemaan yhtään mitään muuta kuin että sinun olisi klo 11.30 vain pitänyt kääntää kylkeä ja jatkaa unia.

Vaikka kotimatkalla pääsisikin syömään kerrassaan herkullista kasvisruokaa, saattaa kaikki asianhaarat huomioon ottaen alkaa yhtäkkiä tuntua siltä, että voisiko se toukokuun puoliväli jo olla täällä, kiitos.

- Terhi, joka on tänään ihan kypsä ja loppu

Toissa viikolla minua puraisi kylmästä ilmanalasta huolimatta lenkkeilykärpänen. (Se oli mitä ilmeisimmin talvehtinut jossakin lämpimässä.) Koska en päivystysvelvollisuuksieni vuoksi päässyt tavanomaiseen tapaani kuntosalille, vedin jalkaani ulkolenkkarit ja spurttasin kokeilemaan, miltä juokseminen pitkäksi venyneen tauon jälkeen tuntuisi. Vara on viisautta, totesin ja valmistauduin totaaliseen hengästymiseen jo jossakin Kumun nurkilla. Koska olin ottanut edelliset juoksuaskeleeni Suomessa, olin lisäksi varma, etten hetken hölköteltyäni kerta kaikkiaan enää kykenisi etenemään kuin sadan metrin satseissa. Tällä tavoin valmistautuen en ainakaan putoaisi odotuksineni korkealta, päättelin, mutta eihän se sitten ihan niin mennyt.

Once you pop, you can’t stop, joten virtaa riitti ja askel tikkasi asfalttia varsin kunnioitettavan kiekan verran. Lisääkin olisi tehnyt mieli, mutta kello oli paljon ja kyse todellakin ensimmäisestä lenkistä pitkään aikaan. Parin päivän päästä kiskoin lenkkikamppeet niskaan uudelleen, ja ei kun taas juoksuksi. (Siitä, mitä välittömästi tämän lenkin jälkeen tapahtui, kerroin jo viimeksi.)

Ei kulunut kauaakaan, kun vasenta kantapäätäni alkoi pistää. Pari päivää kärvisteltyäni kinkkasin lääkäriin. Röntgenhoitaja vahvisti lääkärin epäilykset sädetetyn jalkani nähtyään: “Olette kyllä hieman liian nuori tähän vaivaan, mutta teillä on luupiikki.” Se siitä lenkkeilystä siis. Sen sijaan, että viilettäisin jälleen tukka putkella pitkin Tallinnan kujia, askellan rauhallisesti eteenpäin silikoninen kantapohjallinen matalakorkoisessa kengässäni. Ylihuomenna uskallan ehkä pilatekseen. Jiihaa. Mutta toisaalta voin sanoa, että minulla on nyt silikonit, koska kantapohjallisia myytiin kahden kappaleen pakkauksissa.

Siunattu silikoni takasi minulle myös ensimmäisen lukuisista kuuden päivän sisään mahtuneista julkkisbongauksistani (joihin pyydän suhtautumaan kieli riittävän pitkällä poskessa). Vietin nimittäin viime viikon kestiten viisipäiväiselle Tallinnan-visiitille saapunutta äitiäni - tai oikeammin sanoen hän taisi kestitä minua… Itsenäisyyspäivän kunniaksi esimerkiksi unohdin uutukaisen kantapohjalliseni väärään kenkään ja lähetin äidin hakemaan sitä hänen ensin urhoollisesti taivalletuaan ontuvan tyttärensä kanssa lähes bussipysäkille saakka. Nuoremmakseni ja luupiikkiäni säästääkseni jäin hengailemaan lähimpään kadunkulmaan ja siinä näennäisen huolettomasti odotellessani huomasin, että minua lähestyy erittäin karvainen koira - perässään laulaja Maarja-Liis Ilus ja hänen avopuolisonsa Fred Krieger. Selvisi, että he asuvat melkein naapurissani, ja mikäli minulla ei olisi luupiikkiä, olisin asiasta edelleen tyystin tietämätön.

Viime viikko kului äidin seurassa niin mukavasti, että hän saisi vierailla luonani vaikka vähän useamminkin. Shoppasimme uusia kenkiä 50 prosentin alesta (mitäs muuta se luupiikki kaipaisikaan…) ja laskiaistiistaiksi ajoittuneena Viron itsenäisyyspäivänä kiipesin kantaani uhmaten laululavan mäelle laskeakseni sen komeasti alas lainaliukurilla. (Äiti ei nähnyt, sillä hän kadotti minut ihmismassaan ja oli sen jälkeen aivan liian kauhuissaan pelätessään, että vähintäänkin taitan niskani. Kuin rangaistuksena vallattomuudestani pohkeeni oli melkein koko seuraavan päivän päättymättömässä krampissa.)

* Liukuroiva Terhi. Ole tosi tarkka ja huomaa itsenäisyyspäivänväriset rintakoru ja sormikkaat! *

Presidendiball eli paikalliset linnan juhlat juhlittiin tällä erää Jõhvissa. Kotikatsomo oli juhlatiistain kunniaksi virittäytynyt jännittyneeseen tunnelmaan - kerranhan sitä vaan Viron itsenäisyyspäivänjuhlia ensimmäistä kertaa katsotaan! - ja riemastui huomatessaan, että kantava miesääni ilmoitti salin ovelta jokaisen kättelyvuoroon saapuvan kutsuvieraan tittelin, nimen ja sen, kenen kanssa hän saapui. Varsin kätevää! Saavuttiin ainakin abikaasaga, kaaslasega, isaga ja tütrega. (Poliitikko Lauri Laasi saapui seurapiirifiguuri Liis Lassin kanssa ja sen jälkeen ei ole lehdistössä taas muusta puhuttukaan.)

Kuluneeseen viikkoon on mahtunut myös kulttuuria, kuten kerrassaan mahtavia elämyksiä Nukketeatterin Mängurid-esityksen parissa. Lisäksi pääsin lavalle pariin otteeseen itsekin, poliisikuoro lauluineen nimittäin kävi juhlistamassa Viron poliisiin uudelleenperustamispäivää sekä Mustpeade majassa että Glehni lossissa. Ensimmäisessä törmäsin julkkisbongauksieni jatkoksi kohujulkkis-liikemies Jaan Tootsiin, joka pysyi pitkään Kroonikan palstoilla naissotkujensa vuoksi. Käsitykseni mukaan hän on työskennellyt joskus myös poliisissa. Vana-Mustamäellä sijaitsevassa Glehnin linnakkeessa puolestaan opin, että kunniamerkin saanut virkapukuinen poliisi kiittää tunnustuksesta toteamalla: “Teenin Eesti rahvast.” Ja sanomattakin selvää on tietenkin se, että poliisikuoro selvisi laulutehtävistään molemmissa kohteissa erinomaisin arvosanoin, minkä seurauksena myös suosionosoitukset olivat valtaisat.

Eilen kulturelli elämäni jatkui Hendrik Sal-Sallerin ja Mihkel Rauan yhteiskonsertti RaudSallerin merkeissä, eikä yhtään huonossa seurassa: parin penkin päähän nimittäin ilmaantuivat myös julkkisbongausrivini täydelliseksi tekevä presidenttipari Ilves kera turvamiestensä ja pienen tyttärensä. Hienosti näyttivät jo tiistain juhlallisuuksista toipuneen. Konsertin riemastuttavasta rock- ja punkmusiikista nauttiessani sain katsastaa pressaparin lisäksi ensi kertaa myös illan upeina puitteina toimineen Tallinnan venäläisen teatterin. Soittolistalle kuuluivat muiden muassa sellaiset legendaariset laulut kuin RaudSallerin parinkymmenen vuoden takaisen Ba-Bach -yhtyeen “Tahan oma raha tagasi” sekä Dead Kennedysin “Too Drunk to Fuck”. Mihkel Raud myös kertoi olleensa 80-90 -lukujen vaihteessa varsin innoissaan Hendrikin suomalaisesta jääkaapista löytyneistä appelsiinimehusta ja kalifornialaisesta paahtoleivästä. Konserttikuvia pääsee katselemaan vaikkapa tästä, oikein tarkkasilmäinen saattaa ehkä löytää minut kuvagallerian kuvasta 20. (Kertokaa siinä tapauksessa minullekin.)

Lopetukseksi vielä kerrottakoon, että kauan puheena ollut kiva kevätlaukku (kuva alla) on vihdoin adoptoitu uuteen kotiinsa. Lisäksi heräsin tänä aamuna siihen, että olin Terevisioonin musanurkassa, jossa näytettiin pätkä Smilersin tammikuisesta ETV:n konsertista. Että kyllä kelpaa. ;)

- Yllättäen piikikkääksi muuttunut possulaukkuinen Terhi