Ida-Virumaa sanoin ja kuvin
Edellisestä postauksestani on niin kauan, että hävettää, mutta uushelsinkiläistyminen ja siihen liittyvien rutiinien hahmottaminen on aikaavievää puuhaa - etenkin, jos edelleen viettää kaiken liikenevän vapaa-aikansa aavan meren tuolla puolen. Koska tulevana lauantaina matkaan vielä aavemman meren vielä tuolemmalla puolen, uskallan luvata heti perään myös toisen vähintään samanmoisen blogitauon. Ennen sitä raportoitakoon kuitenkin jo syntyessään legendaarisesta Ida-Virumaan kierroksesta, jonka runsaista anneista nautiskelin ystäväni T:n kanssa kaksi viikonloppua sitten. Samalla valloitin viimeisen terhittömänä pysyneen virolaismaakunnan ja jopa pienen siivun isoa itänaapuria.Reissua oli suunniteltu kauan, mutta odotus palkittiin ja vieläpä hyvin ruhtinaallisesti. Viimeiset pari viikkoa olenkin sitten leijunut aivan omissa sfääreissäni ja hehkuttanut joka suuntaan, kuinka MAHTAVA paikka Ida-Virumaa kaikkine vastakohtineen on. Aliarvostettu ja aivan liian vähän vierailtu - vai sekö siitä juuri tekikin niin aidon?
Kohtasimme reissullamme mahtavia, mutta myös vähemmän mahtavia maisemia, ja niin paljon ihania ihmisiä, että sydänhän siinä suli. Aina ei löytynyt yhteistä kieltäkään, mutta uskon, että T:n sujuvan venäjänkielisen ulosannin rinnalla arvostettiin myös niitä muutamaa kohteliaisuuslausetta, jotka minun onnistui suustani takellella. Monessa paikassa meihin selvästi suhtauduttiin outolintuina, jotka olivat vähän eksyneet reitiltään, mutta jotka olivat niin aidon kiinnostuneita kaikesta näkemästään, ettei niistä voinut kuin tykätä. Ja ennen kuin matka oli ohi, aloimme jo suunnitella seuraavaa. Tänne on pakko päästä uudestaan!
Meidän marsruut postikortille piirrettynä. Klikkaa kuvasta isommaksi.
Perjantai-iltapäivän ensimmäinen pidempi jaloitteluhetki vietettiin Kiviõlissä, jonka kaivosjäte-/tuhkamäistä yksi päästiin jopa valloittamaan. Seudullahan louhitaan palavaakiveä eli suomalaisemmin öljyliusketta, ja louhinnan ja kaiken maailman prosessoinnin sivutuotteena syntyvä tuhka ja jätemaa on loppusijoitettu alavan maiseman keskellä kohoileviksi pyramidin ja jättiläiskartion risteytykseltä näyttäviksi kasoiksi. Olo oli lievästi sanottuna epätodellinen, kun lättänän Eestimaan horisontissa alkoi yhtäkkiä paistaa jotakin, joka muistutti … Itävaltaa.
vas. Tikapuita pitkin taivaaseen eli matkalla tuhamäen nokkaan. Tämä yksilö oli jo mukavasti maisemoitunut.
kesk. Huipulla tuulee.
oik. Alavalla maalla hall… eikun Viron Alpit.
Itse pääkallopaikallekin päästiin, nimittäin Kohtla-Nõmmella sijaitsevaan kaivosmuseoon, jota olen sittemmin innosta hihkuen suositellut kaikille tutuille ja tuntemattomille. Sen lisäksi, että opimme ainakin hetkellisesti hyvin paljon kaivoksista ja niiden toiminnasta, pääsimme asianmukaisesti varusteltuina taivaltamaan pitkin pimeitä maanalaisia käytäviä, tutustumaan jännittäviin peleihin ja vehkeisiin sekä mikä parasta - ajamaan ihan oikean kaivosjunan kyydissä! Se oli pieni, ahdas ja koliseva ja pesi selvin luvuin kaikki kummitusjunat ja melkein vuoristoradatkin. Erityiskiitos kuuluu tietenkin kerrassaan hurmaavalle opasherrallemme, joka 40 vuoden kaivostyökokemuksella näytti tytöille ja suurelle joukolle norjalaiseläkeläisiä, mistä maan alla oikein on kyse. (Yhtä mielipuolista kuin itävaltalaismaisemat oli myös kuunnella sitä, kuinka kaivossanasto taipui norjan kielelle kyseisessä maailmankolkassa n metriä maanpinnan alapuolella.)
Hatunnosto myös kaikille niille, jotka jaksavat moista työtä vastaavissa ääriolosuhteissa vuodesta toiseen tehdä (eikä nyt suinkaan puhuta sanaston norjannoksista). Rintaani kohosi outoja äidillisiä tuntemuksia, kun kuvittelin mieheni ahertamaan kaivostyömaalle, ja aloin pohtia, mitä ruokia hänelle kotosalla aina iltaisin röyhelöinen essu edessäni valmistaisin. Karjalanpaistia kai ainakin, perunamuusia ja haudutettuja vihanneksia. Jotain oikein rasvaista ja kaloripitoista myös. (Minä, jonka kokkailu vaihtui Tallinnassa sujuvasti ja vieroitusoireitta ravintolaruokailuun.) Se nyt on selvä, että kaivoshommat olisivat koko perheen projekti. Ei sitä kukaan täysjärkinen ilman kunnon tukijoukkoja kestäisi.
vas. Kaivosmies Terhi valmiina palvelukseen.
kesk. Mitäköhän tätä kääntämällä olisi tapahtunut?
oik. Menoks, sano Äni Lenoks. Jiihaa!
Ääriolosuhteista saatiin makua myös puoli kymmeneltä illalla Viivikonnassa, tuossa Kohtla-Järven hylätyssä kaupunginosassa, jota ennen asuttivat ketkäs muut kuin kaivostyöläiset. Tien päässä läpikulkuliikenteeltä suojassa näytti olleen joskus varsin idyllistä asua, mutta se oli joskus se. Tätä nykyä valtaosa taloista oli täysin raunioituneita, ja kun yhden edessä näimme epämääräisen porukan polttelevan vielä epämääräisempää nuotiota, päätimme varmuuden vuoksi olla poistumatta autosta. Toisessa vastaavassa taajamassa nimeltä Ahtme törmäsimme puolestaan niin lohduttomaan sairaalaan ja hoitokotiin, että leuat olivat loksahtaa paikoiltaan. Ensin oletimme kompleksin olevan tyhjä, mutta niin vaan joku henkilökunnalta näyttävä liikuskeli pihamaalla. Pyhä jysäys. Semmoinen on EU.
| |
Ilta saapuu Viivikonnaan. Kukaan ei näe.
Ensimmäinen yömme vierähti narvalaisessa hostellissa erittäin huonosti nukkuen: paria päivää myöhemmin raksamiesten välissä suorittamani ihmiskoe paljasti Starin kokolattiamaton olevan huomattavasti hostellin sänkyä pehmeämpi, ja falskaavien ikkunoiden ulkopuolella laulavien kovaäänisten lintujen vuoksi olisivat matkasta jääneet korvatulpatkin olleet paikallaan. Likaisessa suihkussa jotakuinkin peseydyttyämme suunnistimme kuitenkin jo hieman virkistyneempinä kohti kaupungin keskustassa sijaitsevaa rajanylityspistettä, ja hetken jonotettuamme jo ylitimmekin ei-kenenkään-sillan saapuen Venäjän puolellelle Ivangorodin pikkukaupunkiin. Ivan City oli kokemus sinänsä ja se tuntui herättävän enemmän kysymyksiä kuin tarjoavan vastauksia. Ero kahden naapurikaupungin välillä oli sanalla sanoen huima, mutta niin vain jäi osa sydämestäni myös Ivanin hoiviin. Tuleville matkalaisille vinkattakoon edullisesta venäläiskosmetiikasta, vielä edullisemmista apteekkituotteista (huomioikaa tullimääräykset!) ja erittäin herkullisesta karpalo-nashtoikasta!
vas. Ei-kenenkään-sillan itäpäästä alkoi Venäjä.
kesk. Ivanilaista itsensäilmaisua. Suora käännös, muuten.
oik. What’s on in Ivan City.
vas. Ja ljublju tebja, sanoi venäläinen Vinni Puh. Niin minäkin sinua, sanoi Terhi ja päätti adoptoida Vinnin Viron kautta Suomeen.
kesk. Ivangorodin ainoa hotelli näytti ulkoapäin hyvin pelottavalta, mutta sisällä oli toinen meininki. Ravintolan salaatit ja jälkkärit olisivat olleet jo yksinään riittävä syy poiketa rajan yli!
oik. Welcome to Estonia eli takaisin Narvaan.
vas. Vasemmalla narvalainen Hermanni kindlus, oikealla Ivangorodin linnoitus.
oik. Hermannin pihalla asusteleva Leninin setä näytti hätistelevän uteliaita turisteja kauemmas harottavilla sormillaan.
Koska toinen yö narvalaishostellissa ei kiinnostanut, suunnistimme Viron puolelle palattuamme kohti Narva-Jõesuuta, jonka upeasta spa-hotellista saimme huoneen ja ah niin pehmeät sängyt pulittamalla vain 50 kruunua (!) edellisiltaa enemmän. Myös aamu-uinnit, -saunat ja -palat kuuluivat hintaan, mutta vaikka ihmeen kaupalla löysinkin paikallisesta Maximasta ongelmavartalolleni sopivat hätävarabikinit (ja vielä sovittamatta - halleluja!), ei niitä koskaan päästy käyttämään - kiitos paikallisen pubin, jossa ilta sitten vierähtikin reippaasti aamun puolelle. Revanzh-pumppu soitti venäläistä iskelmää, juomat olivat hyviä ja juopuneilta keski-ikäisiltä vironvenäläisiltä sediltä meidät pelasti lopulta seudun ehkä ainoa vironvirolainen, joka hyvin pian osoittautui myös käveleväksi historiankirjaksi.
Nukkumaan pääsimme puoli viiden maissa bongattuamme ensin erittäin muhkeahäntäisen ketun, ihmeteltyämme joen toisella puolella kohoavia Venäjän metsiä ja kokeiltuamme hienojen neitien ja rouvain tapaan pukeutua bikineihin nk. suplemisvankerissa. Kyseessähän on vapaasti suomentaen tietenkin uintikärry, jollaisen hevoset vanhaan hyvään aikaan vetivät hieman etäämäälle rantaviivasta - eihän kunnon leidien suinkaan tullut retostella puolipukeisina kaiken kansan nähden. Jokusen matkan päässä kasvot kohti avaa merta oli uimatrikoisen naisihmisen sen sijaan hyvä pulahtaa näkösuojastaan pienelle polskuttelulle. Meidän punavalkoraidallinen vaunumme pysyi visusti kuivalla maalla ja uima-asujakin soviteltiin siveellisesti vain ulkovaatteiden päälle. Minun vähemmän siveellisen puoleni olivat jo tosin ennen baari-iltaa saaneet tuta hiirenhiljaisen kaupungin kaikki autonomistajat, jotka kuin yhteisestä sopimuksesta ilmaantuivat kadulle sillä siunaaman sekunnilla, kun pujotin kylmästä hytisevät paljaat sääreni juuri ostamiini sukkahousuihin keskellä jalkakäytävää. Mikä siinä on, että ennen ja jälkeen operaation missään ei näkynyt enää ketään?
vas. Narva-Jõesuu all night long! Endo-Exo Pubiin on siis nii-in pakko päästä uudestaan!! :)
oik. Hienot neidit uimarannalla puolikkaissa päissään sunnuntaiaamuna klo 4. Vasemmalla Suomenlahti, takana häämöttää Venäjä.
Univelkaisina, mutta reippaina lähdimme sunnuntaiaamuna paluumatkalle, joka vei Tallinnaan ainakin Sinimäen, Sillamäen, Vokan, Toilan, Valasten, Aserin ja Kalvin kautta. (Matkan varrelle jäi muuten myös Moldova, mikä ei toisaalta taannoisten Soodoman ja Virtsan jälkeen enää juurikaan yllättänyt.) Tiesittekö muuten, että Sillamäe oli neuvostoaikaan kemian- ja ydinteollisuutensa vuoksi Paldiskin tapaan suljettu kaupunki, joka puuttui myös monilta kartoilta? Lisäksi kaupungin asukkaiden olo haluttiin tehdä niin mukavaksi, ettei heille syntyisi välitöntä tarvetta poistua kotikonnuiltaan ja kenties tavata vaarallisia ulkopuolisia, joille epähuomiossa möläytellä salaisuuksiaan. Kaupunkilaisten viihtymisen takaamiseksi rakennettiin kauniita taloja ja upeita puistokatuja, istutettiinpa kaupungin paraatiportaille joka kesä myös eläviä palmuja!
vas. Sillamäe. Palmut olivat poissa, mutta hienolta näytti silti.
oik. Luonnonihmeitä: Valaste juga. Huomaa vesiputouksen taustalla näkyvät eriväriset maakerrostumat.
Ja jottei ikävä alkaisi vaivata, piti minun tietysti päästä Tallinnaan heti seuraavanakin viikonloppuna… Ohjelmassa oli kaunistautumista ja shoppailua tyttöporukalla sekä kerrassaan kummallisia tuntemuksia. En nimittäin muista, koska olisin viimeksi ollut Tallinnassa pelkällä päiväristeilyllä…
Blogi hiljenee hetkeksi, mutta ei hätää. Uskoisin, että kohta puoliin on taas lisää kerrottavaa.
- Matka-Terhi












