by Terhi

Vuosi vaihtui Tallinnassa Russalkan kupeessa, jossa on nyt ihailtu upeaa ilotulitusta ja maisteltu – ei kuohujuomaa, vaan viiman rantaviivalta lennättämää hiekkaa. (Ja sehän narskui mukavasti hampaissa vielä noin tunti kotiinpaluun jälkeenkin…) Muutenkin on syöty hyvin (mm. japanilaisittain, kiinalaisittain ja italialaisittain), samoin levätty. Ja huomenna on taas vapaata, koska Suomessa loppiainen on pyhä. Bussin nokka osoittaakin aamulla kohti Haapsalua siihen aikaan, kun ratikannokka tavallisesti osoittaisi kohti työpaikkaani. Jihuu ja kohti uusia seikkailuja!

Uudenvuodenaattona oli muuten onni matkassa, että saimme tyhjien vatsaparkojemme täytteeksi muutakin kuin Itämeren hiekkaa. Tallinna on nimittäin 31.12. kiinni. Toivottomalta tuntuneella ravintolanetsintämatkalla oli sentään mitä ilmeisimmin oma tarkoituksensa: sen lisäksi, että saimme liikuntaa, suoritimme myös vuoden viimeisen päivän hyvän teon informoimalla paikallisia lainvalvojia hyvin humalaisesta/pöllyisestä kansalaisesta, joka ryhtyi vetelemään sikeitä keskellä jalkakäytävää ja joka sittemmin todistetusti korjattiin putkan lämpöön. Vatsamme pelastukseksi koitui puolestaan siunattu Viru-hotelli suomalaiskansallisine ketjuravintoloineen, josta sai vielä bonuksetkin kaupan päälle. Uudestaan jihuu!

Päivittäiset ulkoiluretkemme sisälsivät mm. tutkimusmatkan kummityttömme Lasnamäellä sijaitsevalle nimikkokadulle sekä viime postauksessa mainitsemalleni sorsalammelle, jonka ympäristö oli kertakaikkisen täynnä pulleita lintuja ja niitä innokkaasti ruokkivia kaupunkilaisia. Hiiteen siis kieltokyltit! Yhtäläinen auktoriteetti (tai paremminkin auktoriteetittomuus), joka oli lintujen ruokkimisen kieltävällä plakaatilla, oli myös sillä, joka kielsi menemästä lammen jäälle: arvatkaa-mikä oli mustanaan luistelun riemusta nauttivia ulkoilijoita. Kyllä se kantoi. Tuli testattua itsekin, tosin ilman teriä. Jestas ja vielä kerran jihuu, mitä kansalaistottelemattomuutta!

* Eräiden kummitytöllä on oma katu ja näin hieno talokin. Kyllä kelpaa. *

- Haapsalua, teatteria, musaelämyksiä ja Tanssijatytön oikovedosta odotteleva Terhi

Joulut on juhlittu. Arki alkoi tänään aamulla klo 6.30, kun herätyskello repi viisi päivää puoleenpäivään sikeitä vedelleen unikeon Klara-kuumavesilehmän hellästä syleilystä. Voih! Ja Terevisioonkin on joululomalla!!

Eilen Tallinnan-kotiin palattuani ihmettelin noin sadannen kerran, minne kaikki aika katoaa - ja sitä etenkin jouluna. Vastahan oli tiistai, pakenin työpaikaltani pari tuntia etuajassa ja puskin pohjoistuulessa ja lumisateessa eteenpäin käydäkseni ruokkimassa sorsia joululeivänjämällä (vaikka se ilmeisesti on kiellettyä, mutta toisaalta kukaan muukaan ei noudata kieltokylttiä, joka on vain lammen sillä puolella, jota kaikki tuntuvat sorsia ruokkimaan mennessään tietoisesti välttelevän). Sitten laiva vei minut Helsinkiin - ja yhtäkkiä olikin jo jouluaatto! Ja yhtä yhtäkkiä oli sunnuntai ja laiva toi minut takaisin Tallinnaan. Siis kamoon hei, pientä rajaa!

Rajanveto olisi tarpeen myös Tallinnan D-terminaalissa, johon verrattuna Länsisataman puoli käytäväkilsaa laivalle päästäkseen on lastenleikkiä. Kun pari viikkoa sitten pistin talvisaapasta toisen eteen Tallinnan päässä julmettua matkatavaramäärääni ja toppatakkiani kiroten, kuvittelin kyseessä olevan vain jokin väliaikainen poikkeus. Little did I know. Näyttää nimittäin pelottavasti siltä, että ainakin sunnuntai-iltainen Star on alkanut rantautua jonnekin hyvin kauas itse terminaalirakennuksesta. Ja käytävät - ne vain jatkuvat. Ja jatkuvat. Ja jatkuvat. Ei siinä muuten mitään, tulee lenkki samaan hintaan, mutta entäs jos sattuisi olemaan vaikka vähän huonompijalkainen tai esimerkiksi raahaamaan puolta omaisuutta muassaan?

Niin että hitaammin liikkuvien puolesta suivaantuneen hyväjalkaisen ex-aerobicohjaajan terkut Tallinkille: Mitä sitä suotta väkeä edes laivaan lastaamaan. Antaa niitten jäätilanteesta riippuen uida/kävellä jo Helsingistä alkaen!

Palatakseni vielä jouluun ja urheiluun, käväisin äsken iltalenkillä näyttäen ehkä ihan oikealta jouluporsaalta. Tungin lenkkitakkini (en halua sano sitä tuulipuvuntakiksi) pienet taskut täyteen sellaisia asioita, kuten päivystyspuhelin, työpaikan avaimet, muutama tarpeellinen muovikortti ja aanelosille monistetut ohjeet, joiden mukaan toimia, jos käsky käy. Sinappihunnun asemesta kuorrutin koko komeuden paksulla hiiumaalaisella villaliivillä, sillä ulkona käy taas kova viima. Kun tulin takaisin, ID-korttini oli märkä. Lienen siis kuluttanut muutaman joulun aikaan nautiskelemistani Wiener Nougateista ja Finlandia-marmeladeista. (Valveutunut Tonttu eli Tontsa muisti minua myös mm. virolaisella musiikilla, virolaissänkyyni sopivilla lakanoilla ja varsin riemastuttavalla, kaikkea muuta kuin virolaisella Riadin tytöt -kirjalla.)

Pate kommentoi pari postausta sitten, että voisin puuttua enemmän siihen, mitä Viron venäläisväestön keskuudessa tapahtuu. Kerrottakoon siis näin ensi alkuun venäläisväestön olevan kivoja esimerkiksi siksi, että heidän olemassaoloonsa vedoten voin ihan pian jatkaa jotenkin keskeneräiseksi jäänyttä joulunjuhlintaani. (Keskeneräisyys johtui kai siitä, ettemme leiponeet pipareita ja joulutorttuja ja kuittasimme joulukortit kaikille yhteisellä joulumeilillä.) Venäläiset nimittäin juhlivat jouluansa uutenavuotena, ja silloinhan minä ja parempi puoliskoni olemme Tallinnassa! (Tosin kolmisin päivystyskännykän kanssa.) Mikä parasta, jotkut venäläiset juhlivat myös loppiaisen tienoilla (esimerkiksi he, jotka muutaman vuoden takaisella Egyptin-matkallamme pitivät meitä koko illan ja yön hereillä ennen kuin Kairon-bussi starttasi hotellin edestä kello 2.30). Lenkillä tämä jouluihminen katselikin asuintalojen joulukoristeltuja ikkunoita suuren odotuksen, ei tavanomaisen “tässäkö-se-nyt-taas-muka-jo-oli” -alakulon vallassa. Jihuu, kohta on taas joulu!

Mainittakoon vielä kaksi luovaan ja itseään toteuttamaan halajavaan mielenlaatuuni kiinteästi sidoksissa olevaa asiaa:

1) Loistelias kuoromme ja kaunis kuorolaulumme sai maailmanensi-iltansa Kosen kunnassa sijaitsevassa Orun kylässä lauantaina juuri ennen joulua. Nettiin on kuulemma tulossa ääni- ja kuvanäyte, jonka ilman muuta linkitän kaikkien ihailtavaksi. (Iltoina ennen esiintymistä ja sen jälkeen hilluin muuten yökerhoissa ihastelemassa Shanonia ja Blackya. Lauantai-iltapäivällä käväisin myös lenkillä Lasnamäellä.)

2) Tanssijatyttö ilmestyy ihan kohta! Pitää huomenna vielä soittaa ja varmistaa, että painokoneet käyvät kuumina a.s.a.p. Siispä kaikki mattimyöhäiset ennakkotilaamaan. Vielä ehtii mukaan ekaan satsiin!

Näin tervehtien,

Joulunjälkeis- ja -etukäteis-Terhi

… ja ottaen huomioon, että olen raportoinut Tallsingista viimeksi 2. joulukuuta ja silloinkin klo 0:03, katson parhaaksi turvautua ranskalaisiin viivoihin. Täten:

Reginald Kenneth Dwightin ohareiden jälkeen minä olen…

- … hämmästynyt huomattuani jokatiistaisen Kroonikani odottavan minua moitteettomasti aivan oikeassa postilaatikossa. Välittömästi tämän jälkeen tajusin, että talomme postilaatikkoihin oli maalattu numerot. Ottaen huomioon, ettei Virossa ole tapana koristella postilaatikoita turhaan sukunimilläkään, helpottaa numerointi kummasti postipojan puuhia. Olen kuitenkin edelleen taipuvainen uskomaan, että Kroonikani joku tiistai eksyy, sillä siinä ei ole kertaakaan tähän mennessä ollut tilaajan nimi- tai osoitetietoja.

* Seitsemän oikein ja lisänumero. Ans kattoo, miten Kroonikan käy. *

- … harrastanut myöhäisiltashoppailua, mikä tarkoittaa asiointia lähi-Selverissä klo 22-23 välillä. Koska iltakymmeneltä paikalla oli myös pieniä lapsia, aloin pohtia, olenko kokenut suurtakin vääryyttä jouduttuani reilut parikymmentä vuotta sitten nukkumaan heti Pikku Kakkosen jälkeen. Harkitsen edelleen, pitäisikö minun asian johdosta katkaista puhevälit vanhempiini.

- … juhlinut työpaikallani Suomen itsenäisyyspäivää kovasti kehutussa asussa, karannut jatkojen jatkoille Smilersin aivan tajuttoman hyvälle keikalle ja tunkenut päivystyspuhelimen naisten vessassa rintaliivieni vasempaan kuppiin, jotta tunnen varmasti, jos se alkaa jossain vaiheessa iltaa väristä. (Ei alkanut.)

- … juhlinut työpaikallani pikkujouluja ja niitä valmisteltaessa paistanut lohipiirakan sisälle lettuja, joiden olemassaoloa kukaan ei edes huomannut. Onneksi minulla oli kostoksi omat, kaikkien kadehtimat jälkkärit. Lactose intolerance rulez!

* Kokki-Terhi ja huomaamattomat letut. *

- … käynyt nukketeatterissa katsomassa koko perheen jouluesitystä, ihmetellyt miten hienosti kolmen miehen ohjaama nukke breikkaa ja tuntenut itseni yksinäiseksi namutädiksi.

- … kärsinyt tunnontuskista luovuttuani muovin ynnä maito- ja mehutölkkien lajittelusta sekä ollessani tietämätön siitä, mitä seuraavalle pantittomalle lasiroskalleni tapahtuu, mutta mielestäni homma on hieman liian hankalaa, jos naapurikorttelissa sijaitsevan roskasäiliön neljästä osiosta a) lasiosio muuttuu yllättäen vain värittömälle lasille tarkoitetuksi, b) kolme osiota muuttuu yhtä yllättäen pelkille juomapulloille tarkoitetuksi (varsinkin, kun järkevä ihminen palauttaa juomapullot kauppaan ja saa niistä rahaa), c) koko konteineria ei eräänä päivänä enää ole. Kun yhtälöön lisätään vielä se, että autoni on Helsingissä ja asun alle 20-neliöisessä asunnossa, jossa ei ole minkäänlaista varastointitilaa, ei minun todellakaan pitäisi kärsiä huonosta omastatunnosta. Kärsin silti.

* In the loving memory of Prügi Konteiner. *

- … ollut Suomessa viisi päivää, joista kahtena päähäni on kaadettu tietoa, jonka toivon pullahtavan sieltä ulos valmiiksi ajateltuina kokonaisuuksina viimeistään sitten, kun sitä kaikkein kipeimmin tarvitsen.

- … siivonnut Helsingin-kodin kylpyammeen alustaa ja ilmoittanut, että haluan meille siivoojan.

- … siivonnut Tallinnan-kotia remppamiesten jäljiltä ja kuullut sen jälkeen, että yksi hyvin pölyävä olisi tulossa vielä huomenna.

- … saanut vihdoin ripustettua Tallinnan-kotini seinille taulut sekä ikkunoihin lasityöt ja joulutähden.

- … nähnyt lasitöitä ripustaessani tähdenlennon, epäillyt näkemääni ja tullut kuitenkin siihen lopputulokseen, että sen oli pakko olla tähdenlento, koska ei se voinut olla mikään muukaan.

- … tuntenut hämeenlinnalaisesta boilerikodista muistuttavan deja vu -ilmiön tajutessani, ettei suihkusta tulevaa vettä voi parhaalla tahdollakaan sanoa lämpimäksi, mutta minun on silti pakko pestä tukka.

- … harjoitellut kuoron jouluesitystä varten.

- … oivaltanut, että Kaubamaja on kaikkien kaveri, sillä sieltä saa ostettua kaikki Aten joululahjat samalla kertaa (paitsi ne, jotka ostin jo Selveristä pikkujoulujen jälkeen klo 22.50). Kuitenkin on muistettava, että Kaubamaja kaveeraa kanssasi vain silloin, kun asennoidut asiaan oikealla tavalla ja virität sisäisen kompassisi äärimmilleen.

- … taivastellut sitä, kuinka virolaisia on siunattu hyvin epäkiitollisilla sääolosuhteilla. Kun auraamattomasta lumipaljoudesta päästiin, saatiin tilalle jäiset mukulakivet, joilla työkaverini lanseeraamat liukaslihakset ovat enemmän kuin tarpeen. Sillä, joka näkee jossain hiekkaa, on aika hyvä näkö. (Maanantaina tosin tajusin töihin vaeltaessani, että taivas oli kirkas, mistään ei tuullut ja mitään ei satanut. Pakkasta oli pari astetta - täydellistä! Tiistaina oli kuitenkin jo korkea aika palata todellisuuteen eli luihin ja ytimiin -kylmään sekä silmälasit hyödyttömiksi tekevään kaikenkattavaan sumupilveen.)

- … kiitellyt edelliseen kohtaan viitaten viisauttani ostaa viime vuonna uusi toppatakki, vaikken ole tarvinnut toppatakkia viimeisen 15 vuoden aikana kuin noin 10 päivänä vuodessa. (Mutta silloin en olekaan asunut Tallinnassa.)

- … nautiskellut hõõgveiniä kaikesta huolimatta aina yhtä tunnelmallisella joulutorilla!

Jos ei ennemmin, niin sitten myöhemmin. Ja jos myöhemmin, niin kaiken varalta jo HYVÄÄ JOULUA! :)

- Tallsingin tonttu Terhi

Tänään alkoi tuntua siltä, etten pahemmin taida olla musiikin jumalten suosiossa.

Viikko sitten olisin halunnut mennä katsomaan Terminaatoria, mutta siinä vaiheessa, kun tieto ilmeisen eksklusiivisesta keikasta päätyi minun tietooni, oli kaikki liput jo loppuunmyyty. Ei auttanut itku markkinoilla eikä sekään, että vannoin olevani yksin ja meneväni tarvittaessa yllättävänkin pieneen tilaan. Kerrankin, kun joku olisi keikkaillut ihmisten aikaan ja keskellä viikkoa!

Torstaina olisin halunnut mennä katsomaan perjantain puolella esiintyvää Trafficia, vaikka kammosinkin jo etukäteen perjantaiaamua ja kello 6.30 odottavaa herätystä. Kyllähän sitä kerran voisi, ajattelin, mutta kaveri perui ja päätä särki. Jäin kämpille ja olin unten mailla todennäköisesti jo bändin sound checkin aikoihin.

Pitkä viikonloppu Helsingissä ja kaksi vapaapäivää - syynä miehelleni lahjoitetut Elton Johnin kaksi konserttilippua. Ei niin, etten olisi nauttinut kiireettömästä kotona olosta, jouluvalojen ripustamisesta, shoppailusta ystäväni P:n kanssa, luistelusta, Prismareissusta, synttärijuhlista, sateessa lenkkeilystä ja 3D-elokuvasta (ollaanpas me ehditty paljon!), mutta kun tänään kuulin, että kyseinen herra Dwight on sairastunut ja joutuu siten jättämään Helsingin-konserttinsa väliin, tuli minulle hetkellisesti tunne, että kun ei onnistu, niin ei vaan onnistu.

Pari suunnitelmaa on jatkoa ajatellen tehty. Jos edes jompi kumpi menee mönkään, aion todeta, että yhtälön minä + musiikki ylle on langetettu kirous. Jota sivuten oivalsin hieman liian myöhään, että olisin ollut kenties oiva kandidaatti hiljattain päättyneeseen virolais-realityyn, jossa kaiken maailman maagit ja selvänäkijät kilpailivat paremmuudessaan. Minulla oli nimittäin aavistus. En tiedä, perustuiko se todennäköisyyslaskelmiin vai mihin, mutta koska numerot ja minä emme varsinaisesti kaveeraa, luon haikeat ajatukseni ennemmin tosi-tv:n puoleen.

- The Magical Mystery Terhi

1) Suolaista ja siten varsin vetelää autotietä reunustaa poikkeuksetta korkea lumivalli, jonka ylittäminen on haasteellista, sillä a) se on jyrkkä, b) se on liukas ja/tai c) sen välitön läheisyys sekä hyvin todennäköisesti myös sen pohja koostuvat ruskeasta suolaliuoksesta, joka kastelee varomattomasti askeltavan jalkineet.

2) Tallinnassa on viimeistään tässä vaiheessa onnekasta olla hyväjalkainen, ketterä ja kaikin puolin liikuntaesteetön. Nimim. “Yhden mummon lumesta kaivanut”

3) Syy siihen, että virolaiset suosivat citymaastureita, saattaa hyvinkin olla se, ettei cityn kaduilla välttämättä pääse muutoin lainkaan eteenpäin. (Eikä siinä vaiheessa yleensä enää taaksekaan päin.)

* The City *

4) Iltalenkillä voi pudota nilkkaa myöten salaperäiseen mustaan lätäkköön, joka ei millään tavalla ole varoittanut olemassaolostaan.

5) Syön hyvällä ruokahalulla elintarvikkeita, jotka ovat Suomessa kuuluneet inhokkilistalleni. Esimerkki: sianlihaa punajuuren ja hapankaalin kera.

6) Ensimmäinen joulutorilla nautittu hõõgvein on hyvää, vaikka se nautittaisiinkin ruokatunnilla ja siten alkoholittomana.

7) Vabaduse väljakin reunalla sijaitsevassa taulukehystämössä pidetään lounastauko klo 13-14.

8) Ei kannata odottaa kieli pitkällä kotiin tilaamaansa juorulehteä, sillä jos sitä ei ole tungettu naapurin postilaatikkoon kuten viime viikolla, et pääse lukemaan sitä ollenkaan.

- Kovasti viisastunut Terhi

Tallsinkiin on saapunut joulu. Viikko sitten maanantaina näin, kuinka Raekoja platsille kuljetettiin oranssien vilkkuvaloautojen saattueessa oikeaa ennätyskuusta: 100 vuotta Virumaan metsissä kasvamaan ehtinyt kuusi oli saavuttanut kunnioitettavan 28 metrin lakikorkeuden. Kuljetus uutisoitiin näyttävästi, sillä kuusen edellisvuosista yläkanttiin poikkeavien strategisten mittojen pelättiin olevan kaikkea muuta kuin sopusoinnussa tämänvuotisten, tavanomaista kapeampien kuljetusväylien kanssa. Loppu hyvin, kaikki hyvin: tiistaina kävin jo omin silmin todistamassa, että kuusi oli löytänyt paikkansa raatihuoneen edestä. Torstaihin mennessä sen ympärille oli noussut puolivalmiita myyntikojuja, perjantaina kuusessa paloivat valot ja minusta alkoi tuntua joululta. Tänään pyörähdin ruokiksella toteamassa, että perinteinen jõuluturg oli jälleen täydessä toiminnassa. Ja millaisissa puitteissa!

Tallsinkiin on nimittäin saapunut myös talvi. Koko viikonlopun on satanut lunta, yhtä kaikki missä olen ollut. Perjantaina se alkoi Tallinnassa. Työpäivän päättyessä vanhankaupungin aina yhtä tunnelmalliset kadut olivat lumivaipan peitossa, eikä minun olisi hetkellisesti tehnyt yhtään mieli mennä Helsinkiin. Paluushokki olikin melkoinen: Helsingissä maa oli paljas!

Mutta ei kauaa. Se alkoi sunnuntaina ja Tallinnassa se ei ollut tainnut siihen mennessä edes tauota. Lunta tuli tupaan ja kaikkialle muuallekin niin, että minä jäin lopulta jumiin Helsinkiin. Noin puolet työyhteisöstämme oli kuka mistäkin syystä päättänyt viettää viikonlopun Suomessa. He olivat lähteneet paluumatkoilleen minua aikaisemmilla laivoilla ja jääneet kellumaan tuntikausiksi myrskyävälle avomerelle, koska laivat eivät voineet rantautua. Minun laivani piti lähteä kello 22.00, mutta kuultavasti se oli saapunut Helsinkiin vasta aamuneljän aikoihin. Puolitoista tuntia myöhemmin minä heräsin, herätin pyöreitä vuosia juhlivan rakkaani ja aivan kuin hänen syntymäpäivänsä kunniaksi me kaivoimme auton yhdessä lumikinoksesta. Ehdin juuri ja juuri laivaan.

Kaikkien normien ja ruotujen mukaisen merimatkan jälkeen yritin paikallistaa satamasta luotettavan taksifirman edustajan, joka kuljettaisi minut ja matkatavarani asunnolleni, jottei minun tarvitsisi raahata vetolaukkua perässäni loppupäivää. Paikallistamiseni osoittautui täysin turhanpäiväiseksi, joten päätin taittaa matkan jalan. Trööt, väärin! Pieneen päähäni ei pälkähtänytkään, että syy taksilla matkustamiseen voisi olla jotain muutakin kuin silkka ajan säästäminen. Sanotaan nyt vaikka näin, että ensi kerralla tiedän, ettei vetolaukun raahaaminen umpihangessa ole kovin mieltä ylentävää puuhaa - vielä vähemmän silloin, kun päällä on paksu toppatakki, kaulassa pörröinen villahuivi ja jalassa niinkin matalat kuin viisisenttiset korot. (Koska nilkkani muljahti muutaman kerran, on sitä näin illan tullen alkanut pakottaa.) Toisaalta, taksijonot olivat kuulemma tuntien mittaisia, joten säästin aikaa JA sain päivän hikitreenin suoritettua ja ennen aamukymmentä. Positiivinen ajattelu ennen kaikkea!

Lopulta olin töissä hieman ennen yhtätoista - vain kaksi ja puoli tuntia miinusta! Työmatkallani opin vielä sen, että auraaminen todellakin on virolaisten mielestä aivan yliarvostettua puuhastelua. Suolaa, suolaa, enemmän suolaa, ja ananasakäämä – valkoinen lumipeite on muuttunut ruskeaksi sohjoksi! Siellä, mihin ei viitsitä viskoa sitä suolaakaan, kuljetaan hoippuen lapionlevyisiä polkuja pitkin ja kammetaan itseään kaiteen avulla ylös puhdistamattomia portaita.

Illan uutiset tosin juuri kertoivat, että minun koettelemukseni olivat loppujen lopuksi melko vähäisiä. Onneksi sentään sain hieman aiemmin tietää, että saan pian ilokseni taas runsaan määrän remonttimiehiä. Se ehkä piristää sittenkin, kun lumi loppuviikosta ennustusten mukaisesti sulaa ja oivallan, että olisi kannattanut maahantuoda sen toppatakin sijasta kunnon kumpparit

Ai niin, se kirja. Kurkkaa oikeaan sivupalkkiin. :)

- Sohjo-Terhi ja muutama otos lumisesta Tallinnasta

Klikkaa kuvia nähdäksesi ne suurempina.

^ Perjantaina juuri ennen Helsinkiin lähtöä.

^ Maanantaiaamuna minun nurkillani (huomaa huono-onninen puuparka).

^ Jostakin syystä tallinnalaiset olivat intoutuneet rakentamaan lumiukkoja…

Viime viikolla eräänä iltapäivänä kello 17 sain ajatuksen. Sen seurauksena astuin bussiin numero 5 ja katsoin, minne se minut kuljetti. Tietenkin voidaan kysyä, mitä järkeä on suorittaa sight-not-seeing kohteeseen nimeltä Metsakooli, kun ulkona on pimeää, sateista ja marraskuu, mutta vuoden pimeimmistä hetkistä huolimatta väittäisin reissun olleen vähintään sight-some-seeing. Kivaa oli ainakin. (Tai sitten vuoden pimeimmät hetket ovat vain ja ainoastaan minun pääni sisällä.)

Pienestä seikkailustani innostuneena päätin eilen tehdä uuden lõbusõidun, tällä kertaa bussilinjan toiseen päähän, jossa minua odotti päätepysäkki nimeltä Männiku. Menomatkalla kaikki sujui yhtä sulavasti kuin viime viikolla, eikä pieni, sittemmin kunnon myrskyksi yltynyt sadekaan haitannut menoa. Paluumatkalla keskustaan matkanteko kuitenkin tyssäsi, ja huomasin istuvani bussissa, joka seisoi ruuhkassa, joka jatkui kaikkiin ilmansuuntiin niin kauas kuin silmään siinsi. Jossakin punaisen jarruvalomeren keskellä syttyivät vihreät, mutta mitään ei tapahtunut. Ne syttyivät uudestaan ja taas uudestaan ja taas uudestaan, mutta vieläkään ei tapahtunut mitään. Bussi liikkui vartissa noin kaksi metriä.

Istuin bussissa noin neljä varttia (osannette laskea, paljonko etenin) ja kuuntelin ympärilläni nuokkuvien ihmisten tiheneviä huokauksia. Minulla ei sentään ollut kiire minnekään. Itse asiassa olin jopa hieman innoissani: minä ja kerrassaan hirvittävä liikenneruuhka. En ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa, vaikka katastrofiliikenteisiä metropoleja onkin tullut koluttua. Ehkä kokemuksen ylivertaisuutta korosti vielä se, että miljoonakaupunkimittakaavaisen ruuhkan keskus sijaitsi piskuisessa Tallinnassa. Houston, we have a problem.

Joskus kärsivällisyys kuitenkin loppuu. Vaikka olisikin ollut mielenkiintoista katsoa, kuinka kauan matka Männikusta kotiovelleni loppujen lopuksi kestäisi, karkasin ensimmäisen mahdollisuuden tultua ratikkapysäkille. Odotin ratikkaa kymmenen minuuttia. Ajeltuani sillä puolisentoista minuuttia se ohitti bussin numero 5, joka ei liikkunut vaihteeksi taas yhtään minnekään. Seuraava bussi numero 5 saapui näköpiiriini vasta lähes siellä kotiovellani. Melkoinen vuoroväli.

Kun jalkauduin raitiovaunusta kadulle, satoi kaatamalla vettä. Onneksi ratikkapysäkki oli sijoitettu fiksusti aivan uuden sushiravintolan oven eteen. Koska minun oli tullut nälkä, ei liene vaikea arvata, mitä seuraavaksi tapahtui. Sitä paitsi pitihän minun saada tietää, voiko miestäni viedä tulevana viikonloppuna kyseiseen ravinteliin. (Voi.)

Hieman ennen eilistä bussiseikkailuani näin ensimmäistä kertaa elämässäni ihka eläviä mardisanteja eli mardipäevan perinteitä noudattavia naamaripäisiä lapsosia, jotka päättymättömänä, kovaäänisenä  letkana viilettivät työpaikkani ikkunan alitse kohti määränpäätään. Tutustuessani päivän perinteisiin internetin kaikkitietävässä maailmassa selvisi useampikin kuin muutama yhtäläisyys meidän pääsiäisemme tuoreeks terveeks –meininkiin. Aika samasta puusta tässä taidetaan olla veistettyjä.

Ja kun Martista on puhe, kävin viime torstaina hänen markkinoillaankin. Saku Suurhallissa järjestetty Mardilaat tutustutti kävijänsä virolaisiin käsitöihin, ja annoinpa osuuteni niihin minäkin. Sen lisäksi, että tein ihania ostoksia ja askartelin itselleni korvakorut, kudoin nimittäin myös markkinamattoa! Tämän jälkeen minut saattoi nähdä iltakävelyllä Õismäen kerrostalokolossien keskellä (samaa sarjaa huviajeluideni kanssa).

Jos löytyy yhtäläisyyksiä mardisantien ja suomalaisten pääsiäisnoitien välillä, löytyy niitä myös seuraavissa videonpätkissä. Ensimmäinen tarjoilee ihka aidon annoksen tahattoman humoristista Suomi-nostalgiaa 70-80 -lukujen taitteesta, toinen on jalostanut Åken ja Leenan askelluksen peräti tämänhetkisen virolaishitin musiikkivideoksi. Tämähän on legenda jo eläessään!

- Kerrankin ei Kesköö-Terhi

Aamuni alkoi tänään suurella pamauksella, joka saattoi hyvinkin herättää myös muutaman naapuriparan. Yksi keittiövalaisimeni kolmesta lampusta nimittäin räjähti heti valokatkaisijaan koskettuani tuhannen pirstaleiksi – ja sitä varsin komeiden kipinäkaarten saattelemana. Ääniefekti muistutti erehdyttävästi eilisiltana näkemäni teatteriesityksen ampumakohtauksessa käytettyä kovaäänistä teatteripistoolia. Lienee sanomatta selvää, että pieneen asuntooni laskeutui pimeys. Vain TV jäi päälle – kun se vihdoin on saatu toimimaan, ei sitä ilmeisesti pysäytä enää mikään.

Mitä tekee tällaisessa tilanteessa suomalainen? Ottaa kaapista taskulampun, avaa sähkökaapin olettaen näkevänsä sulakkeita ja pelkää, ettei sulakevarastossa ehkä olekaan oikea-ampeerisia tai –päisiä varavälineitä. Entä mitä tekee virolainen? Ottaa kaapista taskulampun, avaa sähkökaapin, kääntää pienen mustan vivun takaisin yläasentoon ja tadaa! Kyllähän se sama lamppu on edelleen tuhannen pirstaleina, mutta muutoin asunto on taas valaistu. Pala kakkua! (Tässä asiassa minä olen paljon mieluummin virolainen, sillä täällä nyt vaan on oivallettu tietyt asiat Suomea paremmin. Paitsi ettei kukaan ole tainnut kiinnittää huomiota siihen, että ainakin minun naapurustoni kapeilla jalkakäytävillä ei-niin-valpas jalankulkija on jatkuvassa vaarassa pudota kummallisiin ovisyvennyksiin.)

* Püha müristus, tämä on silkkaa neroutta! *

Myöhemmin keräilin lattialta lamppulasia suurta tyydytystä tuntien, sillä sattuneesta syystä en ole tänä syksynä lainkaan päässyt lasityökurssille. Tuli niin kotoisa olo, samanlainen kuin noin kuukausi sitten viiltäessäni peukalooni syvän haavan Suomesta rahtaamani raejuustopurkin kannella. Olin melkein pettynyt, kun otsastani ei peilin eteen astuessani törröttänytkään lamppulasia. Viime vuosina olin ehtinyt jo tottua rikkinäisiin sormiin ja äärimmäistä varovaisuutta noudattaen suoritettavaan kasvojenpesuun.

Lohdutusta lasittomaan elämääni on sentään tuonut viime päivien vilkas vapaa-ajan ohjelmistoni. Viime perjantaina istuin asunnollani iltaa ystävieni I:n ja T:n kanssa ja söimme herkkuja. Sittemmin matkamme vei Amigoon kuuntelemaan legendaarista Apelsin-yhtyettä, eikä kotiin ollut tulemista ennen puolta viittä… Matkalla yökerhoon mietin, että yleissivistyksessäni on ammottava aukko: en tuntenut ainuttakaan kyseisen kokoonpanon kappaletta. Keikan jälkeen totesin, että tunsin sittenkin melkein ne kaikki – aiemmin en vain ollut tiennyt, kuka ne esittää. 70’s & Apelsin rulez!

Eilen puolestaan nautiskelin kauan odotetusta teatterielämyksestä, kun NO99:n lauteille kiipesivät Garjatsie Estonskie Parni eli Kuumat Virolaiset Kundit. T:lle kiitos mieluisasta lippulahjasta sekä mukavasta teatteriseurasta! Supersuositun näytelmän kohokohta taisi ehdottomasti olla maanmiestensä sukupuuttoon kuolemisesta huolissaan olevien Kundien nk. hedelmällisyystanssi juuri ennen väliaikaa. :) (Linkit kuviin kommenteissa.) Kaiken kaikkiaan suosittelen näytelmää erittäin lämpimästi, jos joku vielä onnistuu saamaan lippuja pääosin loppuunmyytyihin näytöksiin!

Tänään pohdiskelin mahdollisuutta mennä 3D-elokuviin, mutta koska kävin leffassa vasta viime viikolla, koska tulevana viikonloppuna on tiedossa James Bond -elämyksiä ja koska en oikein ollut vielä toipunut Kundien The Tanssistakaan, päätin mennä jumppaan. Sen jälkeen katsoin TV 3:sta Nelosen 4D-dokumentteja hyvin läheltä liippaavan 3D-dokumentin, jonka olisi vaikka voinut jättää katsomattakin. Toisaalta, ainakin erinäisten ulottuvuuksien pitäisi nyt olla jokseenkin kohdillaan.

Kaikenlaista uutista on tulossa, kunhan kerkiän. Kuvia, kirjaa ja muuta mukavaa. Kohtumiseni!

- 3- tai 4-T (… ja maa tuleb täita lasteegaa, lasteegaa ja lasteegaaaa!)

Kun kollegani viime viikon puolivälissä lehtiä lukiessaan ilmoitti, että viikonlopuksi on annettu myrskyvaroitus, jouduin hetkellisen paniikin valtaan. Sieluni kaukonäköisin silmin seurasin kuusimetristen aaltojen keskellä, päällä ja sisällä keikkuvaa laivaa, jonka uumenissa voin pahoin. Hetkisen jo mietin soittavani kotiin ja ilmoittavani, että jäänkin viikonlopuksi Viroon. 

Sitten järkeni valo löysi uudelleen tiensä luokseni. Olin sentään kerran jos toisenkin löytänyt itseni myrskyn riepottelemalta merialukselta olosuhteisiin nähden varsin kelvosti voiden, minkä lisäksi saatoin tarpeen tullen aina turvautua yliannostukseen virolaisia, tajun tehokkaasti kankaalle kuljettavia luontaistuotteita. Sitä paitsi jos nyt alkaisin jänistää, pääsisin kotiin seuraavan kerran ensi kesänä. ”Tätä se nyt vaan on seuraavat puoli vuotta, get used to it! ” totesin tiukasti itselleni, menin Suomeen ja tulin takaisinkin. Kyllähän se laiva jonkun kerran keikahti, mutta unet olivat hyvät ilman OD:takin. Laivan tädit ja sedät kuuluttivat huonoista ilmasto-olosuhteista matkan aikana vain kahdesti. Ennätys lienee puolentoista kuukauden takaa, jolloin niistä kuulutettiin kahden minuutin välein. Oikeasti. Eikä silloin edes tuullut. 

Päättyneellä viikolla Tallinnan-seurakseni ilmestyi äiti. Kysyin, pahastuisiko hän, jollen kuitenkaan luopuisi kauan odottamastani hieronnasta. Ei pahastuisi. Niinpä sain nauttia puolitoistatuntisesta taivaasta, jonka aikana unenlahjani jälleen kerran ilmoittivat olemassaolostaan. Horrokseltani minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, käsiteltiinkö pakaroitani tai pohkeitani jollakin tavalla. Sen kuitenkin muistan, että hätkähdin aina alkaessani kuorsata tai kuolata hierontapöydän reiän läpi lattialle. 

Pari päivää aiemmin olin nauttinut puolitoistatuntisesta kosmetologikäynnistä. Ottaen huomioon, että vaivuin kevyeen horrokseen myös kulmakarvojani nypittäessä, epäilen yöunien jäävän edelleen liian lyhyiksi. 

Viime viikolla avasin vihdoin myös kuntosalikauden naapurustossani sijaitsevalla spordiklubilla. Äiti ei pahastunut taaskaan, minkä lisäksi hän oli kaikessa hiljaisuudessa huolehtinut myös siitä, että sain maanantain vastaisena yönä palata viimeisen päälle siivottuun Tallinnan-residenssiin. Puhumattakaan äidin tekemistä ruoista, joita on jäänyt vielä tällekin viikolle. Miten äidit ehtivät? Minä en nimittäin ikinä ehdi mitään, mutta toisaalta minun ei kai oletetakaan ehtivän, koska en ole äiti. 

Ilmeisesti kaikkeen kykenevä äiti-kulta siivitti ajatuksen voimalla suurenmoisiin suorituksiin myös noin sadatta kertaa luonani viivähtäneen sähkömiehen, joka vihdoin sai taiottua kuvan televisiooni. Huraa huraa huraa! (Sekä aaltoja ja torvisoittoa.) Kattoantennin välittämä kuva ei tosin ole paras mahdollinen, mutta ennen kukkaroa (ja epäilemättä myös hermoja) rasittaviin lisätoimenpiteisiin ryhtymistä aion kartoittaa teevenkäyttöasteeni ja nauttia siitä, että ainakin hetken aikaa kaikki on valmista. (Okei, taulut puuttuvat seiniltä, mutta se on pientä.) 

En kuitenkaan varmasti koskaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka kuvan saaminen yhteen vaivaiseen lootaan saattoi kestää kaksi viikkoa. (Ei sen puoleen, että olisin ehtinyt sitä kyseisen kahden viikon aikana katsoa, mutta sitähän ei tarvitse kertoa kenellekään.) Ehkä osasyynsä asiaan oli sillä, että saatuani vihdoin työstä vastaavan sähkärien ylipomon langan päähän ja kerrottuani hänelle ongelmani hän totesi: ”Mutta eihän se tietenkään toimi, koska en ole asentanut kellarissa sijaitsevia johtoja!” Mieleni teki hyppiä tasajalkaa ja karjua luuriin yhtä sun toista, mutta hillitsin itseni muistaessani pyhän päätökseni ottaa täällä ollessani rennosti ja ennen kaikkea kerätä mielenkiintoista elämänkokemusta. Niinpä vain totesin hiljaa mielessäni, että itsestäänselvyydet taisivat olla minulla ja puhekumppanillani hieman ristiriidassa keskenään – kukas sitä nyt siitä lähtisi liikkeelle, että kaikki johdot todella olisivat siellä, missä kuuluu. 

Toisaalta eräs televisioseikkailulleni naureskellut kollegani totesi, että ehkä mitään vikaa ei ole koskaan missään ollutkaan, vaan ehkä sähkäri vain tykkää käydä iltaisin luonani. Mikäli olettamus pitää paikkansa, odotan mielenkiinnolla, mikä johto kellarista seuraavaksi irtoaa salaperäisesti paikoiltaan. 

- Me, myself and TV 

Olen muuttanut. Tavaran ja neliöiden määrät huomioon ottaen prosessi oli pitkä, vaivalloinen sekä pakaroita, reisiä ja pohkeita tehokkaasti kiinteyttävä. Kuka tarvitsee step-aerobicia, kun on keksitty toiset ja kolmannet kerrokset, kolme autokuormallista epäkäytännöllisesti pakattua omaisuutta sekä lihaksia riipivät öiset pohjekrampit!? Lisäksi muuttoprosessi sisälsi mm. yhden ohimooni pudonneen verhotangon kaksi päivää ennen Suomen Kosmetologien Yhdistyksen 70-vuotisjuhlaa, mutta koska osumakohtaan ei noussut painovoimaa ja kaikkia maailman kauneuskäsityksiä uhmaavaa sarvea, ja koska täällä varsinaisessa majapaikassani näyttää viikon elelyn jälkeen jo varsin mukavalta, voin todeta vaivannäön kannattaneen. Näin siitä huolimatta, että:

1) telkkarini ei vieläkään toimi;

2) sähkäri oli unohtanut kytkeä jonkin netin toimintaan olennaisesti kuuluvan kaapelin paikoilleen, minkä seurauksena nettiasentaja pyöri kämpässäni ympyrää laskuttaen huvista lähitulevaisuudessa todennäköisesti pitkän sentin ja laittaen minut poistuttuaan soittamaan itkunsekaisen puhelun kotiin, koska pidin itseäni tyhmänä siksi, etten ollut ymmärtänyt puoliakaan miehen jorinoista (tosin sittemmin ymmärsin, etten olisi ymmärtänyt niistä mitään suomeksikaan);

3) työmiehet ovat vahdittavia ja jos heille kääntää hetkeksikin selkänsä, he asentavat yhden lampun väärään kohtaan, toisen liian lähelle keittiön kaappeja ehdotellen sitten kaapinoven saranoittamista puolivälistään, leikkaavat lampun johdon liian lyhyeksi, hajottavat vikavirtakytkimen, unohtavat ottaa mukaan vara-avaimen tullessaan vaihtamaan lukkoa ja poraavat verhotangon vinoon.

Ei se kuitenkaan mitään, sillä:

1) epäillessämme telkkarin toimimattomuuden johtuneen sen vanhuudesta (noin 20 ja risat) ja scart-johto-reiättömyydestä paukautimme eilen Lasnamäen OnOffiin ostamaan uuden, hienomman ja lättänämmän;

* Uusi telkkari odottamassa bussimatkaa kotiinsa. Lähipäivinä se näyttää ehkä jo kuvaakin. *

2) nettini toimii, kiitos perjantaisen alkuiltansa asialle uhranneen sähkärin (hänet palkittiin ponnisteluistaan suklaalla) sekä päivystysviikonloppuni täällä viettäneen Aten;

3) lamput ovat lopulta niin kuin pitääkin, keittiön kaapinovia ei ole silvottu ja verhotankokin on oikaistu suomalaisnaisen raa’alla voimalla;

4) olen oppinut paljon uusia vironkielisiä sanoja, kuten rikkevoolukaitse (=vikavirtasuoja) ja vargapesa (=se sellainen jutska, joka laitetaan pistorasiaan ja yhtäkkiä onkin 2-3 pistorasiaa, mutta ei johdolla niin kuin jatkojohdossa);

5) joka päivä ei kuitenkaan kuule nettiasioista keskustellessaan kysymystä “Sattuisitteko mitenkään puhumaan ukrainaa?”;

6) taloyhtiössäni voi lajitella sekaroskat, biot ja paperin, minkä lisäksi seudun yleinen roskienlajittelupiste sijaitsee vaivaisen korttelin päässä, ja siinä vieressä taas sijaitsee kuuleman mukaan erinomainen gruusialainen ravintola;

7) viikonlopun kävelyretket uuden kotini välittömässä läheisyydessä paljastivat minun asuvan varsin kiehtovassa ympäristössä sekä aivan hyvin varustellun Selverin naapurissa;

8) saimme eilen ensimmäisinä korkata taloyhtiön upouuden saunaosaston.

Siis hyvin menee, mutta menköön. Plussat peittävät miinukset ja niin edelleen. Tosin ratikat eivät vielä raideremontin vuoksi kulje, ja aamun ruuhkabusseille eivät vedä vertoja edes Tokion metrot. Voi sitä ihmiskehojen läheisyyttä, sateisen ilman nihkeyttämää paikallaan seisovaa ilmaa ja siihen sekoittuvaa feromonien aromia! Sitten, kun joku (muu kuin minä, kiitos!) vielä opettaisi täkäläisille, miten ruuhkabusseissa liikutaan ja muutenkin käyttäydytään, jotta ulos haluavat pääsevät ulos ennen päättäriä, olisi tämä bussikuskin tytär oikein tyytyväinen.

Lopuksi iso käsi Iskälle ja Äidille muuttoavusta sekä Atelle muuttoprosessin loppuun saattamisesta tänä viikonloppuna! :)

- Näin-se-homma-etenee-Terhi aus Tallinn