Novelli: Enkeliveljeni
14:20 Maanantaina, Tammikuun 8. 2007 @ A-E
Olin ennen kuin tuo viiva. Ei tarkoitusta, ei yhteyttä mihinkään.
En kuullut kenenkään ikinä sanovan minusta mitään hyvää, en kauniita sanoja. Ei ketään, kenelle mennä puhumaan. En voinut ymmärtää, mikä minussa oli vikana.Muistan vieläkin sen päivän, jonka jälkeen en suostunut enää menemään kouluun. Ivanaurua, kampittelua. “Katsokaa tuon leukaa”, huusivat jotkut. “Miten joku voi olla noin lauta? Katsokaa, kuinka lyttyyn sen hartiatkin ovat painuneet!” Sanat lävitsivät kuin veitset herkkää kuortani, joka oli jo muutenkin romahtamaisillaan. Niin, miksi hartiani painuivat kasaan? Koska niitä puristettiin joka puolelta, haukut painoivat olkapäät alas. Halusin vain painua maan alle, luovuttaa, päästää kuoreni romahtaamaan, kun en jaksanut enää pidellä sitä ylläni. Halusin päästä puristavasta nahastani eroon, päästää itseni vapaaksi. Vietin välituntini vessassa, siellä ei sentään kukaan pilkannut. Vaikka yleensä vessan ovi teljettiin kiinni siellä ollessani, tunsin oloni turvallisemmaksi. Halusin vain päästä pois tästä kaikesta. Kaikesta pahasta, tästä kauheasta maailmasta. Kun lopulta muut alkoivat pilkata auki viilleltyjä ranteitani, luovutin. Minusta ei ikinä tulisi mitään. Sen jälkeen en enää mennyt kouluun. Äiti ei ymmärtänyt, mikä minuun oli mennyt, eikä edes hän voinut ymmärtää, millaiseen tilaan olin joutunut vuosien aikana. Vain veljeni ymmärsi.Tunsin polttavaa kipua vasemmassa ranteessani, mutta en välittänyt. Kipu sai muut ajatukset toisaalle. Mitä oikein tein? Minua etoi, ja laskin veitsen kädestäni. Sumeiden silmien läpi näin hahmon avaavan huoneeni oven ja kiiruhtavan viereeni. “Älä tee sitä, Mirja, enää milloinkaan. Lupaa minulle.” Puhuja oli veljeni, joka oli laskutunut polvilleen eteeni minun istuessani sängyllä. Hän ravisti minua hartioista. “Katso minuun! Lupaa minulle!”
Uusi elämä alkoi muutaman päivän päästä. Ihminen, johon luotin, auttoi minut ahdingosta. Veljeni, johon luotin enemmän kuin keneenkään.
Astuin sisään pelokkaan näköisenä. Uusi luokkani tarkkaili minua kiinnostuneen näköisenä opettajan ohjatessa minut luokan keskivaiheilla olevaan pulpettiin. “Tässä on uusi luokkatoverinne Mirja”, opettaja esitteli, “jospa sitten sinä, Essi, esittelisit koulua hänelle ensi välitunnilla?” Tarkkailin ympärilleni, ja näin kaksi vierekkäin istuvaa tyttöä luokan perällä. Toinen heistä nyökkäsi. Hymyilin heille varovasti, ja onnekseni näin heidän tekevän samoin.
“Tuon nurkan takana on tyttöjen vessat”, Essi esitteli minun hännystellessäni hänen perässään. Hymähdin. Mieleeni tuli vanha piilopaikkani. “Mitä? Sanoinko jotain hassua?” hän kysyi hölmistyneenä. “Ei mitään.” Kuljeskelimme koulun käytäviä pitkin aika hiljaisina. “Miksi vaihdoit tähän kouluun?” Essi kysyin viimein. “No”, aloitin, “en tullut toimeen muiden kanssa.” Essi nyökkäsi hyväksyvästi. “Ymmärrän, ymmärrän”, hän mutisi.
Heittäydyin pihanurmelle makaamaan. Ensimmäinen päivä uudessa koulussani meni ihan hyvin. Luokkatoverini tuntuivat ihan mukavilta, ja useimmat hyväksyivät minut, ainakin siltä näytti. Vaikka en ollutkaan puhunut kuin Essin kanssa kunnolla, näin katseista, että olin tervetullut.
Lähdin avoimin mielin aamulla kouluun. Koulun pihalla etsin katseellani Essiä. Näin hänet juttelevan ison porukan kanssa penkeillä, ja lähdin kävelemään niitä kohti. “Moi”, kuulin Essin huutavan. Minä vilkutin hänelle. Näin kymmenkunta hymyilevää kasvoa katsovan minua. Annoin hymyn kivuta huulilleni, loppuu asti niin, että valkoiset ja suorat hampaani näkyivät. “Mikä hymy!” kuulin erään pojan kuiskaavan. Hymyni laskeutui siinä silmänräpäyksessä. Joko se haukkuminen taas alkaa? “Oletko ikinä nähnyt kenelläkään noin söpöä hymyä?” kuulin pojan jatkavan, ja huokaisin mielessäni.
Käytyäni koulua viikon, hymyni vaihtui nauruksi. Veljeni oli haljeta, kun kuuli nauruääneni ensimmäisen kerran kuukausiin. Itsetuntoni koheni koko ajan, tunsin vihdoin eläväni. Tunsin myös taakan kevenevän harteillani. Vähitellen hartiani alkoivat vetäytyä edestä taaksepäin. Tuntui siltä, että uskaltaisin vihdoin kulkea pystypäin, selkä suorana.
Kuukauden päästä kävelimme Essin ja Jaakon kanssa koulusta kotiin, sillä he asuivat molemmat samalla suunnalla kuin minä. Jaakko. Se sama poika, joka oli hymystäni puhunut. “Sä et oo vieläkään kertonut kunnolla, miksi vaihdoit koulua”, Essi sanoi. Sydämeni jyskytti. Mitä he sanoisivat jos kertoisin totuuden? Säälisivätkö he, vai alkaisivatko he hyljeksiä? Elämäni oli ollut surkeaa, enkä haluaisi samaan tilanteeseen enää. “Niin, mutta… Katsokaa, tuolla on Pinja!” Menimme hänen luokseen. Jyske sisälläni tasaantui. Sain kierrettyä totuuden. He eivät koskaan saisi nähdä ranteitani.
Seuraavalla viikolla sain tietää, että veljeni oli menehtynyt moottoripyöräkolarissa. Romahdin kasaan kuoreni sisällä, jonka olin saanut juuri koottua uudelleen. Elämä oli mennyt myttyyn, taasen. Itkin ja nieleskelin kyyneleitä. Ulvoin ja potkin, kunnes en enää jaksanut. Heittäydyin mahalleni sängylle, ja painoin pääni tyynyyn. Halusin päästä veljen luo nyt, tässä ja heti. Ainoa henkilö, joka oli minua ymmärtänyt. Hän oli ollut minulle kaikki kaikessa, ainoa tukipylväs, ja nyt hänetkin oli viety pois. Miksi enää eläisin? Ehkä, koska veli haluaisi minun elävän. Hän ei haluaisi, että kuolisin hänen mentyä pois. Kaivoin yöpöydän laatikosta vanhan veitseni. “Älä tee sitä enää. Mirja, älä.” Kuulin veljen sanat sisälläni. Vedin ranteeni auki ja haukoin henkeäni. “Se oli viimeinen, lupaan. Veli rakas, lupaan”, kuiskasin.
Kävelin kadulla matkalla kouluun vetisin silmin. Osaksi surusta, osaksi kivusta, osaksi vastatuulen vaikutuksesta. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, vaikka koitin tapella niitä vastaan. Koulun pihalle kurvattuani tavoitin katseellani Essin ja Jaakon taas saman porukan juttelemassa. Pyyhkäisin silmiäni paidan hihaan, ja kävelin heidän luokseen. “Mikä sinua vaivaa?”, Jaakko kysyi. Niiskaisin kuuluvasti, ja kyyneleet tulvivat silmiini. Vaivuin polvilleni nurmikolle, ja peitin kasvoni käsilläni. Essi kyykistyi viereeni ja kiersi kädet ympärilleni. “Mirja-pieni, mikä sinulla on?” “Essi”, niiskaisin, ja kuivasin silmiäni. “Minun veljeni on kuollut”, sopersin raivon ja itkun sekaisella äänellä. Melkein huusin viimeisen sanan. Nyyhkytin, ja tunsin Essin halaavan minua tiukemmin. Kuivasin kyyneleeni ja nousin. Näin edessäni tyrmistyneitä ja surullisia ilmeitä. Kohtasin Jaakon katseen kellon soidessa, kun lähdimme sisälle. Hän katsoi minua surullisena. “Olen pahoillani.”
Kävelimme Jaakon kanssa kotiin Essin jäädessä vielä koululle. “Haluaisitko jutella veljestäsi? Asiat helpottuvat, kun ne jakaa jonkun kanssa”, Jaakko sanoi. Kävelimme läheiseen puistoon. Heitin reppuni maahan ja istuin nurmikolle, suurirunkoiseen puuhun nojaten. Tunnelma oli aika pingottunut, sillä läheisen kuolema oli kuitenkin sen verran arka asia puhuttavaksi noin vain. “Veli oli minulle tosi tärkeä”, aloitin vähän ajan hiljaisuuden jälkeen. Katselin taivaalla liikkuvia pilvenhattaroita. “Onneksi hän kuitenkin elää aina sydämessäni. Tälläkin hetkellä hän katsoo minua pilven reunalta, ja toivoo, etten tekisi mitään harkitsematonta.” Jaakko suuntasi katseensa taivaalle, ja kuunteli. Arvostin sitä, että oli joku, joka vain kuunteli. En tarvinnut muuta tukea. “Veljen vain oli aika mennä. Ehkä niillä on liian vähän enkeleitä”, sanoin, ja tunsin kuinka kyynel vierähti poskelleni. Kurottauduin ottamaan reppuni ja kavoin nenäliinapakettini sen taskusta. “Voi sinua”, Jaakko sanoi hetken perästä, ja siirtyi lähemmäs istumaan. Hetken perästä istuimme puun varjossa sylikkäin. Hän piteli käsiäni omissaan, ja vahingossa hihani nousi ylös. Hän näki ne! Hätkähdin pelästyksestä. Mitä Jaakko nyt sanoisi? En jaksaisi kuunnella valituksia itsensä satuttamisesta juuri nyt… Mutta Jaakko ei sanonut mitään. Hän kosketti haavaani varovaisesti, silitti arpia käsissäni. Märät ja suolaiset pisarat putoilivat maahan, ja poika käänsi kasvoni itseensä päin. Hän kuivasi silmäni hihoillaan, ja tunsin outoa turvallisuuden tunnetta, jota en ollut kokenut pitkään aikaan. “Mirja”, hän sanoi vakavasti, “sinä olet upea tyttö. Lupaa minulle, ettet enää ikinä viillä!”
Sen päivän jälkeen en viiltänyt enää kertaakaan. En kertaakaan. Talletin vanhan veitseni roskapönttöön, en haluaisi nähdä sitä enää ikinä. Tiesin, että veli saisi rauhan, eikä hänen tarvitsisi enää lentää enkelinä vahtimassa minun tekemisiäni.
Katselin punaista viivaa, jonka olin hetki sitten vetänyt paperille. Jatkoin viivaa ylhäältä kaarevasti alaspäin, sitten kaarevasti ylöspäin ja lopuksi vedin suoran viivan ensin vetämäni viivan toiseen päähän. Sydän. Se enkeliveljelleni.
Loading ...
Ihan sairaan hyvä novelli!! Mistä sä tollasia keksit???
Ihan hyvä, mutta ei ehkä tarpeeksi. Mun mielestä aiheesta ois saannut paremman tarinan, vaikkakin toiki oli suht ok. ite kirjotan dramaattisemmin ja jätän enemmän lukijan keksittäväksi. Ei ollut kauheen realistinen.
novellisi oli ihana
Eksyin tänne ihan googlettamalla.. Mä tykkäsin tosi paljon! En oo vähään aikaan löytäny mistään parempaa
Itku tuli, ei auta! Mun mielestä taas oli aika realistinen; ei mitään “ällöromantiikkaa” lopussa “ja kaikki elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka” Mun mielestä se viiltelemisjuttu oli ihan hyvä että se lopetti, koska sehän loppu jo uuteen kouluun vaihtaessa ja veljen kuoleman jälkeen ymmärrettävä romahdut. Epärealistisempaa olis ollu jos se ei olis viilleellyt ihan vaan veljen takia…
Kappalejakoa olis voinu välillä olla enemmän, alussa ainakin meinas mennä ihan rivit sekasin..
Mutta ISO kiitos! =)
Onneks eksyin tänne
WAU! Eksyin tänne ihan vaan googlettamalla… Ja löysin siis tänne:> Ihan mahtava tarina! En näin osaa oiken “sillee” arvostella esim. kappale jakoa jne. jne. koska keskityin novelliin. Mistä saat ideasi?! mahtavia! Voit olla varma, että minusta tulee “vakioasiakas”!!!!! Kiitos ihanasta tarinasta!!!!
Kiitos kaikille kommenteista!
Täällä on kyselty, mistä keksin tämän novellin idean.
Loppujen lopuksi, kun tässä aloin miettiä, löysin sen tekijän joka sai mut heräämään ton viiltelyn suhteen, ja varmasti myös kirjoittamaan tämän novellin. Kaverini nimittäin viilteli aikanaan. Aloin ymmärtää enemmän niitä, jotka tekevät niin. Eivät kaikki ole niitä, jotka vain kerjäävät huomiota.
Jotenkin sitten tämä tarina muotoutui, ja halusin siihen tietysti onnellisen lopun, koska toivoin että kaverillanikin alkaisivat asiat lopulta luistaa. Hänellekin tämän lähetin, en sitten tiedä mitä hän siitä mahtoi ajatella.
-AE
Hyvin ja kuvauksellisesti kirjoitettu novelli. Olisihan tästä saanut toki pidemmänkin, mutta tämä oli ihan hyvä näin. Kylmät väreet meni muutamassa kohdassa. Itsekin eksyin sivullesi ihan vain googlettamalla ja aion kyllä käydä useamminkin katsomassa, onko uusia novelleja tulossa. Kiitos hyvästä novellista!
Iha sairaan hyvä, vaikka muutamia kirjoitusvirheitä on ilmeisesti päässyt lipsahtamaan, mutta kuka niistä välittää
Itse olen tämän lukenu noin 5 kertaa viikon sisällä (löysin googlettamalla) ja aina on tullut haikee fiilis tästä. Alkaa itseä mietityttämään elämän haavoittuvaisuus, että kuinka äkkiä asiat voivat kääntyä toisesta toiseen. Kiitos täsä novellista!
Ihana novelli!
Kiitos :]
Kiitos kaikille kommenteista!
Pitääpä katsella, näiden kommenttien innoittamana voisin aloitellakin jotain uutta novellia! Ne vain ovat ainakin itselläni aika isoja prosesseja, joihin menee aikaa
Mutta ehkäpä joku päivä tänne on ilmestynyt uusi novelli. (:
-AE
googlella löysin. :: ) ihan mahtava.
aaw, tää on aivan ihana
heipsan… leikin tuossa googlella.
Pakko sanoa, sä osaat kirjoittaa 
löysin nämä sun novellit, joita itseasiassa luen ja kirjoitan itsekkin paljon
Aiheesta olis saanut paljon enemmänkin irti mutta kokonaisuudessa se oli ihana
Heippsan!
Novellisi oli loistava!! Tykkäsin siitä todella.
Tulee mieleen omat viiltely kokemukset ja surut ja ajatukset lensivät taas pienoisen hetken. Itkukin pääsi tulemaan…
Oli tunteikasta tekstiä.
Tosi mahtava! Tässä kuvataan hyvin kiusatuksi joutuneen kokemuksia ja semmoista. Täys kymppi!!
heijj!!
siis tä on edottomasti paras novelli sun sivuilla !!! oot ihan (hiton) hyvä kirjottaa
Oli kyllä hyvä ja realistinen novelli ja sopii nykypäivään…(:
Jees iha jees tarina, mut ois siit saanu paremmanki, itekki nimittäi kirjottelen aika paljon mutta mitään en ole sen kummemmin missään julkaissut..
Tsemppii.
Ihana novelli, tuli itellekin hyvä mieli tätä lukiessa.
Koskettava loppu, oot hyvä kirjoittamaan ja hienosti vedit tarinan langat yhteen lopussa. Kirjoita ihmeessä enemmänkin, jos vain ehdit!
ok novelli.
Mutta oli vähän liian tuttu kun olen lukenut saman tyyppisen tarinan. 
)) Muuten tosi hyvä 
))))
Ihana novelli
) kosketti tosi paljon, kaverini kuoltua vähän aikaa sitten.
saisko tätä käyttää yhteen koulu tehtävään?
Hei pikkuinen! Voimia sulle kaverisi takia. Ja ole hyvä vain, saat käyttää.
-AE
Oi että oli ihana! AE, oot aivan huippu kirjottaja, täytyy myöntää
Suloinen tuo loppu oli kyllä. Mulla ois yks koulutehtävä, johon anelen sulta lupaa että saisin käyttää 
Mahdollista?
Hei, Pyro! Saat käyttää.
Saanko udella millainen tehtävä sulla on? Tosi moni on kysynyt, että saako näitä käyttää, mutta en tiedä yhtään millaisiin tehtäviin… 
-AE
Kaunis novelli, meinas itku tulla yhdessä kohdassa
Tästä aiheesta olisit tosin voinut saada pidemmän aikaiseksi, ehkä vähän rauhallisemmin etenevän, ehkä enemmän henkilökuvausta ja tilanteen rakentamista mm. veljen ja päähenkilön suhteen kohdalla alussa olisin kaivannut, koska se tekee kuoleman aina lukijalle vahvemmaksi kokemukseksi, kun henkilö on ‘tutumpi’. Mutta kuten sanoin, kyyneleet nousivat jo nyt pintaan, joten selkeästi osaat hyvin kirjoittaa 
jatka samalla mallilla ja onnea jatkoon!
Kaunis tarina
Itekkin kirjottelen paljon, ja oon miettiny, et tietäiskö kukaan, et onko netis mitää hyvii sivui,minne vois novellejaan lähettää? mulla on monta valmista novellii,ja mitä ystävät niit on lukenu, ni hyviä kuulemma on.. 
haluisin vaa saada ne jonnekki ihan kunnol esille,et muutki vois lukee niit.. 
Mut hei A-E,onnee jatkoon ja kirjottamiselle!