Syksy. Enkä mä ole ehtinyt valokuvaamaan yhtään. Tai no ihan pikkiriikkisen. Koeviikko vei mehut juuri parhaimpaan kuvausaikaan. Ja nyt taas uusi jakso vyöryy päälle. Onneksi syysloman alku jo sarastaa, alkaa olla jo aika nuutunut olo. Syksy on pitkä ja päivät vaan lyhenevät. Missähän mun heijastin on?

-AE

Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että kannattaa kokeilla! Huomasin myös, että yllättävän monella lenkkipolulla vastaantulevalla oli sauvat mukana. Netistä luinkin, että sauvakävely on 20% tehokkaampaa kuin normaali kävely. Uusi harrastus löytynyt?

Koulukin taas alkoi, ja tuntui kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Mikään ei ollut muuttunut. Kolmoset vaan puuttui ja ykköset tulleet tilalle. Ja muutama uusi vaihtari. Kaikki muu oli ennallaan.

-AE

“We want more!” -kommenteille voin sanoa, että yritän aloittaa uuden tässä jossain vaiheessa! Tuollaisen kirjoittamiseen menee vaan aika pitkä aika, kun on paljon muutakin tekemistä, mutta toivon että joku päivä tänne ilmestyy uusi novelli, josta pidätte myöskin.

-AE

• Luonto. Suomen luonto, kansallispuistot koskineen, metsineen, jokineen ja järvineen. Lapissa tunturit ja vapaana kulkevat porot. Rauhallisuus. Vehreys ja vihreys.
• Teknologia. Vaihto-oppilas ainakin sanoi Suomen olevan teknologiastaan kuuluisa. Nokia tietysti päällimmäisenä.
• Puhtaus. “I’m sure that Finland is the cleanest country in Europe.” Ja kyllä se puhdas onkin, ainakin verrattuna moniin muihin maihin, jossa roskat heitetään vain huoletta maahan, rannoille ja luontoon. Suomessa kaupungitkin ovat kuitenkin suht siistejä.
• Sauna. Vaikka ensimmäinen kokemus saunasta vaihto-oppilaalle olikin “alas ja äkkiä!”, loppujen lopuksi hän oppi pitämään siitä. Saunaan ja uimaan kesämökillä, se on oikeaa Suomen kesää.
• Kesän valoisuus. Riitti ihmettelemistä, kun kesällä ei tullut pimeää laisinkaan.
• Joulupukki. Ainakin tästä “vanhasta ukista” Suomi tunnetaan.
• Karkit. “Finnish candies are the best!” Suklaata varmasti osataan valmistaa missä tahansa, mutta Pandan ja Fazerin karamellit ovat aivan omaa luokkaansa. Sitä paitsi karkit ovat melko halpoja Suomessa. Tai kukapa voisi vastustaa Candy King -irtokarkkeja…
• Ruisleipä. Tästä ja hapankorpusta vaihto-oppilat piti valtavasti. Käski lähettää postipaketissa ainakin jouluna!

Tässä on vain muutamia asioita, joista voi olla ylpeä. Muita hyviä juttuja Suomessa on, ettei täällä ole laisinkaan vulkanismia tai maanjäristyksiä (vain pieniä maankohoamisesta johtuvia), ja paikka on muutenkin melko turvallinen. Kummallista kyllä, mutta kun astuu vaihto-oppilaan kenkiin, niin nationalismi ihmisessä kasvaa kohisten!
-AE

Kevät alkaa olla jo aika pitkällä. Vai onko jo kesä? Ei ainakaan lämpötilan puolesta. Kuitenkin, vähän aikaa sitten ihmettelin koivujen hiirenkorvia ja mullasta puskevia sipulikukkia, vihreää ruohoa, leikatun ruohon tuoksua. Ja nyt koivuissa on jo kunnon lehdet ja kaikki. Omenapuiden kukkia odotellessa…

***

Mummi nukkui pois noin kuukausi sitten. Parempi niin. Se oli niin hauras ja heikko jo, että oli varmasti parempi jo mennä pois. Jonnekin parempaan paikkaan. Vaikka kyllä mua välillä vieläkin itkettää.

Sinä päivänä ku mummi kuoli, me ajettiin J:n kanssa rannalle. Oli tuulista, me istuttiin laiturilla ja J piti mua kainalossa ja mä itkin. Se pyyhki kyyneleitä mun poskilta ja rutisti ittensä vasten, tais sitäki itkettää ku mä olin niin surkeena. Mut se helpotti kun sai itkeä kunnolla. Ja J:n kainalossa oli lämmin.

“Kiitos mummi, uskosta, toivosta ja rakkaudesta.”
-AE

Mietin tässä, että 17 on ihan turha ikä. 15-vuotias saa mopokortin, 16-vuotias kevarin, 18-vuotiaana ovet aukeavat ja maailma pienentyy. Entä 17? Lapsilisät loppuu. Miinuksen puolelle mennään. Toisaalta, muutamien vanhempien ihmisten olen kuullut sanovan, että 17-vuotiaana on “neito kaunehin”. Hah. Rappio alkaa siis ensi vuonna. Positiivisella päällä kaikesta päätellen?

No ei kai, kyllä tää on ihan mukavaa. Tavallaan aikuisuuden kynnyksellä, mutta saa olla vielä lapsi. Se on ihan jees.

* * *

Onneksi J ei ole ottanut sitä vanhempien eroa niin raskaasti. Tai ainakaan sitä nyt ei paljoa päältä päin huomaa. Yleensä.

Me ollaan oltu yhdessä kohta kolme kuukautta. Toisaalta ajattelen, että vasta niin vähän! Toisaalta aika on mennyt tosi nopeasti. Voisi sanoa, ettei olla riidelty vielä kertaakaan. Ei kai se ihme ole, alkutaipaleella vasta, mutta tuntuu vaan, että T:n kanssa niitä riitoja oli alusta asti, mutta luulin sen johtuvan vaan siitä, että kumpikin on niin jääräpää. J:n kanssa ajatellaan niin monesta asiasta samalla tavalla, ettei riitojen aiheita yksinkertaisesti ole.

Oli tossa eilen kyllä älyttömän söpöä. Mun päätä särki ja mentiin siksi sisälle, vaikka oli tosi nätti ilmakin. Menin sitten hänen sängylleen potemaan ja J aloi tekemään läksyjä. Musta tuntuu että mä melkeen nukahdin jossain vaiheessa. Läksyt tehtyään J könysi mun viereen, silitteli hiuksia ja poskea. Jossain vaiheessa sitten avasin silmät ja siinä se tuijotteli mua ja hymyili. “Sä oot kyl söpö ku nukut.” Ah…

-AE

***

“Meijän äiti ja iskä eroo, äiti yrittää muuttaa jo seuraavana viikonloppuna.”

Tätä mä olin vähän pelännytkin. Jotenkin mä aavistin, että se oli jotai tällaista. J sanoi jo joulun jälkeen, että on vähän vaikea tilanne kotona, voisitko tulla meille joku toinen kerta. Kuitenkin tuo juttu… En tavallaan osannut odottaa sellaista töksäytystä mesessä. Kuulemma ei olisi pystynyt sanomaan sitä ääneen. Ja en mä toisaalta ihmettele. Ainakin mulle toi ois aika kipeä asia puhuttavaksi.

Siitä päästäänkin siihen, että mitä, jos tämä osuisi omalle kohdalle? Tässä alkaa olla J:lla viimeiset hetket kokonaisen perheen kanssa, eikä siihen ole paluuta. Viimeinen yhteinen keittiön pöydän ääressä syöty lounas, viimeinen yö samaan aikaan sekä isän että äidin kanssa saman katon alla. Lopulta viimeinen muuttokuorman lasti. Eikä J:n isä edes olisi halunnut.

Miten lohduttaa poikaystävää tässä tilanteessa? Loppujen lopuksi olen kai koittanut olla synkistelemättä ja yrittänyt piristää jne. Ja kyllä hän kuulemma piristyykin mun seurassa. Kai se on hyvä, että mä saan ajatukset pois siitä erosta ainakin joksikin aikaa.

Kattoopa nyt miten tämä uusi järjestely alkaa toimimaan. Ja niin kuin todettu: aika parantaa haavat.

-AE

Viesti alkoi tähän tyyliin: Tulevasta viestistä sen verran, etten ole mennyt sekaisin. En vain voi enää peitellä tunteitani. Ajattelin: Apua. Viestihän oli J:lta. Osasin jo aavistella, mitä viesti tulisi pitämään sisällään.

Olipa kerran suloinen prinsessa AE. Ja erään prinssin elämä muuttui täysin tämän ansiosta… Ei voi olla totta. J selitti pitkän pätkän siitä, miten oli jo jonkin aikaa miettinyt tätä, miten hän rohkaisi itsensä ja otti yhteyttä ensimmäisen kerran. Ja lopuksi

…joten eräänä joulukuisena päivänä päätin kysyä, josko haluaisit alkaa seurustelemaan mun kanssani ihan vakavasti ja tosissaan. Jos en olisi kysynyt nyt, olisin katunut tätä kauan.

Mä vastasin. En ollut varma, mitä halusin. Mulla oli vielä vähän samanlaiset fiilikset kuin edellisessä postauksessani. Onneksi uskalsin heittäytyä. Kuka saavuttaa koskaan mitään, jos ei uskalla heittäytyä mukaan mihinkään? “En kai mä voi sanoa sulle ei.. (:”

Siitä lähtien se on ollut menoa. Mitä enemmän opin tuntemaan J:a, sitä enemmän pidän hänestä. Seurustelun ensimmäiset viikot tuntuivat ehkä vähän siltä, että onko tää sittenkään oikein, haluanko mä tätä. Sen jälkeen en ole katunut hetkeäkään sitä, että uskalsin heittäytyä.

Olin kai unohtanut, miltä tuntuu, kun on joku joka välittää niin paljon. Miltä tuntuu halata ja suudella pakkasessa toisen lämpimiä huulia. Miltä tuntuu saada ihania tekstiviestejä ja hyvän yön toivotuksia.

Kaikki on niin erilaista kuin T:n kanssa silloin. Nyt kun ajattelen, eihän me juteltu ikinä oikein kunnolla mistään. Siihen se kai kaatuikin. J:n kanssa kaikki tuntuu niin oikealta. Juttelemme kaikesta. Aina löytyy jotain puhuttavaa, ja ajatuksemme menevät lähes kaikessa yksiin. Toisaalta olemme kuitenkin sen verran erilaisia, että tasapainoitamme toisiamme. Ja täydennämme.

En tiedä, voinko vielä sanoa, että rakastan. “Love you” on helppo heittää vaikka mesessä, mutta tuskin voisin sanoa sitä äidinkielelläni vielä. Missä kulkee tykkäämisen ja rakastamisen raja? En tiedä, mutta kaukana rajan ylitys ei ole.

Eikä mua haittaa enää sen tyylikään. J:ssa on niin paljon enemmän hyvää sisällä päin. Kun pitää toisesta oikeasti, ei millään vaatteilla ole väliä.

-AE

Tosi pinnallista, mutta saattaa olla kyse hänen tyylistäänkin… Jos hän pukeutuisi eri tavalla, tai siis sillä tavalla, jolla hän liian harvoin pukeutuu, olisin ehkä paljonkin sillä kannalla, että tykkään enemmän kuin kaverina. Ulkonäkö on kuitenkin sellanen juttu, mikä on aika tärkeä. Tietyissä vaatteissa hän näyttää tosi hyvältä, silloin tulee semmonen fiilis, että JES. Kyllä kaikki tietävät sen kutittelevan tunteen, kun joku ihana ihminen menee ohi. Yleensä se tunne puuttuu multa tämän pojan kanssa.. Sydän ei hypi normaalia enempää kun näen hänet.

Missä vika? Liian jahkailevaa sorttia? Häiritseekö mua justiinsa se pukeutumistyyli? Pelkään mitä muut ajattelevat? Vai mietinkö kenties, odottaako nurkan takana joku “parempi”? Joku siitä tyypistä puuttuu. Haluaisin olla ihan ihastunut, mutta tunteita ei voi pakottaa. Miksi tämä on niin hankalaa?

-AE

Kumpa muutkin asiat selkenisivät näin. Tuuli puhaltaisi lopulta pilvet pois.
Asiat kai kuitenkin selvenevät perjantaina. Menen sen pojan kanssa treffeille. Häntä on jotenkin kamalan vaikea saada lähtemään mihinkään. Vai panttaako hän tapaamisia, jotta perjantaina olisi tavallan ensimmäinen kerta?

Muunkin kuin taivaan selkenemistä odotellen,

-AE
—————-
Listening to: Phil Collins - Another Day In Paradise