Olen vuosimallia 1992 tavallinen tyttönen. En oikein tiedä miten itseäni kuvailisin. Pitäisi tehdä iso tutkimusmatka itseeni, että osaisin kertoa tarkalleen, kuka minä oikeasti olen. Kuka minä olen? Koitappa kysyä sama kysymys itseltäsi, ei ole välttämättä aivan helppoa vastata.
Kaipa ihmisillä on kovin erilaisia käsityksiä minusta. Kiusattu en ole ikinä ollut, mutta en mikään erityisen suosittukaan. Jotkut luonnehtivat minua liian kiltiksi - on tapana puolustaa kiusattuja, joista en välttämättä edes itse pitäisi. Jonkinlainen motto voisi olla, että “Kaikista ei voi pitää, mutta kaikkia täytyy sietää”.
Jotkut saattaisivat sanoa minua melko hiljaiseksi. Sitä en kuitenkaan oikeastaan ole. Vauhtiin päästyäni käkätän, kiljun ja suu käy koko ajan. Tietyissä porukoissa olen vähän sulkeutuneenpi kuin muissa, mutta kaipa se on niin vähän kaikilla. Joitakin kavereitani ärsyttää, kun en “ilmaise mitenkään, että kuulin, mitä kaverini sanoi”. Esimerkiksi jos kaverini sanoo “Onpas kiva ilma”, ja jos en vastaa mitään, hän alkaa inttämään, olinko kuunnellut, mitä hän sanoi. En ymmärrä, miksi minun olisi pitäny kommentoida tuohon jotain. Nykyään sitten hymähdän jotain sen merkiksi, että kuulin kyllä.
Musiikki on omassa elämässäni erittäin tärkeässä osassa. Ilman musiikkia en voisi elää. Soitan, laulan ja kuuntelen musiikkia päivittäin. Päivittäin on kyllä aika laimea ilmaus… Aina kun olen kotona, ja en tee jotain tähdellisempää, koko istun koneella ja kuuntelen musiikkia, tai soitan ja laulan. Musiikki on elämäntapani.
Ongelmat. Ei kuulu minulle. Kuuluupas.
Omassa elämässäni kaikki on kaikin puolin hyvin. Perhe on lähes täydellinen, minulla on paljon kavereita, koulu sujuu hyvin, ihana poikaystävä… Kuitenkin yhdessä jokin aika sitten minulla oli vaihe, jolloin saatoin itkeä lähes joka päivä kurjaa oloani. Enkä edes tiennyt mistä se johtui. Ehkä se oli alitajuntaista kurjaa oloa siitä, kun muutamilla kavereillani meni ja menee huonosti. Masennusta potevasta ja itsetuhoisesta ystävästäni eritoten. Hän kertoi minulle ennen kaiken, ja kun olen niin empaattinen, kasvatin hänen ongelmansa myös omaksi ongelmakseni. Jouduin yhdessä vaiheessa turvautumaan nuortennetin kirjepalveluun, kun tuntui, että lyhistyn kaikkien kavereitteni ongelmien alle. Siellä minua kehuttiin mahtavaksi ystäväksi, mutta toisaalta minua käskettiin myös vahtimaan omaa terveydentilaani.
Nyt en edes muista, koska olisin viimeksi itkenyt. Minulla menee paremmin, ja vaikken voi varmaksi sanoa, luulen, että masennusta sairastavalla ystävällänikin menee edes vähän paremmin. (Hän puhuu vaikuksistaan nykyään lähinnä vain yhden toisen ystäväni kanssa.)
Oma kuva:
Loading ...