AE:n blogi

Pitkästä aikaa. Koskaan ei ole aikaa kirjoittaa. Oon ihan täystyöllistettynä koulun takia, nytkin on koeviikko menossa. Mutta se onkin viimeinen rutistus ennen odotettua lomaa! Ah.

Kevät alkaa olla jo aika pitkällä. Vai onko jo kesä? Ei ainakaan lämpötilan puolesta. Kuitenkin, vähän aikaa sitten ihmettelin koivujen hiirenkorvia ja mullasta puskevia sipulikukkia, vihreää ruohoa, leikatun ruohon tuoksua. Ja nyt koivuissa on jo kunnon lehdet ja kaikki. Omenapuiden kukkia odotellessa…

***

Mummi nukkui pois noin kuukausi sitten. Parempi niin. Se oli niin hauras ja heikko jo, että oli varmasti parempi jo mennä pois. Jonnekin parempaan paikkaan. Vaikka kyllä mua välillä vieläkin itkettää.

Sinä päivänä ku mummi kuoli, me ajettiin J:n kanssa rannalle. Oli tuulista, me istuttiin laiturilla ja J piti mua kainalossa ja mä itkin. Se pyyhki kyyneleitä mun poskilta ja rutisti ittensä vasten, tais sitäki itkettää ku mä olin niin surkeena. Mut se helpotti kun sai itkeä kunnolla. Ja J:n kainalossa oli lämmin.

“Kiitos mummi, uskosta, toivosta ja rakkaudesta.”
-AE

Ensi vuonna tähän aikaan joku ajaa autolla. Huii. Melko pelottava ajatus, sen jälkeen kukaan ei ole turvassa. Ei kukaan.

Mietin tässä, että 17 on ihan turha ikä. 15-vuotias saa mopokortin, 16-vuotias kevarin, 18-vuotiaana ovet aukeavat ja maailma pienentyy. Entä 17? Lapsilisät loppuu. Miinuksen puolelle mennään. Toisaalta, muutamien vanhempien ihmisten olen kuullut sanovan, että 17-vuotiaana on “neito kaunehin”. Hah. Rappio alkaa siis ensi vuonna. Positiivisella päällä kaikesta päätellen?

No ei kai, kyllä tää on ihan mukavaa. Tavallaan aikuisuuden kynnyksellä, mutta saa olla vielä lapsi. Se on ihan jees.

* * *

Onneksi J ei ole ottanut sitä vanhempien eroa niin raskaasti. Tai ainakaan sitä nyt ei paljoa päältä päin huomaa. Yleensä.

Me ollaan oltu yhdessä kohta kolme kuukautta. Toisaalta ajattelen, että vasta niin vähän! Toisaalta aika on mennyt tosi nopeasti. Voisi sanoa, ettei olla riidelty vielä kertaakaan. Ei kai se ihme ole, alkutaipaleella vasta, mutta tuntuu vaan, että T:n kanssa niitä riitoja oli alusta asti, mutta luulin sen johtuvan vaan siitä, että kumpikin on niin jääräpää. J:n kanssa ajatellaan niin monesta asiasta samalla tavalla, ettei riitojen aiheita yksinkertaisesti ole.

Oli tossa eilen kyllä älyttömän söpöä. Mun päätä särki ja mentiin siksi sisälle, vaikka oli tosi nätti ilmakin. Menin sitten hänen sängylleen potemaan ja J aloi tekemään läksyjä. Musta tuntuu että mä melkeen nukahdin jossain vaiheessa. Läksyt tehtyään J könysi mun viereen, silitteli hiuksia ja poskea. Jossain vaiheessa sitten avasin silmät ja siinä se tuijotteli mua ja hymyili. “Sä oot kyl söpö ku nukut.” Ah…

-AE

“Sori ku olin semmonen tänää… kerron illalla…”

***

“Meijän äiti ja iskä eroo, äiti yrittää muuttaa jo seuraavana viikonloppuna.”

Tätä mä olin vähän pelännytkin. Jotenkin mä aavistin, että se oli jotai tällaista. J sanoi jo joulun jälkeen, että on vähän vaikea tilanne kotona, voisitko tulla meille joku toinen kerta. Kuitenkin tuo juttu… En tavallaan osannut odottaa sellaista töksäytystä mesessä. Kuulemma ei olisi pystynyt sanomaan sitä ääneen. Ja en mä toisaalta ihmettele. Ainakin mulle toi ois aika kipeä asia puhuttavaksi.

Siitä päästäänkin siihen, että mitä, jos tämä osuisi omalle kohdalle? Tässä alkaa olla J:lla viimeiset hetket kokonaisen perheen kanssa, eikä siihen ole paluuta. Viimeinen yhteinen keittiön pöydän ääressä syöty lounas, viimeinen yö samaan aikaan sekä isän että äidin kanssa saman katon alla. Lopulta viimeinen muuttokuorman lasti. Eikä J:n isä edes olisi halunnut.

Miten lohduttaa poikaystävää tässä tilanteessa? Loppujen lopuksi olen kai koittanut olla synkistelemättä ja yrittänyt piristää jne. Ja kyllä hän kuulemma piristyykin mun seurassa. Kai se on hyvä, että mä saan ajatukset pois siitä erosta ainakin joksikin aikaa.

Kattoopa nyt miten tämä uusi järjestely alkaa toimimaan. Ja niin kuin todettu: aika parantaa haavat.

-AE

Olipa kerran aurinkoinen ja luminen päivä, aivan joulun alla. Olin ollut rakentamassa lumiukkoa ulkona sukulaisten kanssa. Hienohan siitä tuli. Yli kaksimetrinen ainakin. Kävipä sitten niin, että mennessäni sisälle puhelimeeni oli ilmestynyt viesti.

Viesti alkoi tähän tyyliin: Tulevasta viestistä sen verran, etten ole mennyt sekaisin. En vain voi enää peitellä tunteitani. Ajattelin: Apua. Viestihän oli J:lta. Osasin jo aavistella, mitä viesti tulisi pitämään sisällään.

Olipa kerran suloinen prinsessa AE. Ja erään prinssin elämä muuttui täysin tämän ansiosta… Ei voi olla totta. J selitti pitkän pätkän siitä, miten oli jo jonkin aikaa miettinyt tätä, miten hän rohkaisi itsensä ja otti yhteyttä ensimmäisen kerran. Ja lopuksi

…joten eräänä joulukuisena päivänä päätin kysyä, josko haluaisit alkaa seurustelemaan mun kanssani ihan vakavasti ja tosissaan. Jos en olisi kysynyt nyt, olisin katunut tätä kauan.

Mä vastasin. En ollut varma, mitä halusin. Mulla oli vielä vähän samanlaiset fiilikset kuin edellisessä postauksessani. Onneksi uskalsin heittäytyä. Kuka saavuttaa koskaan mitään, jos ei uskalla heittäytyä mukaan mihinkään? “En kai mä voi sanoa sulle ei.. (:”

Siitä lähtien se on ollut menoa. Mitä enemmän opin tuntemaan J:a, sitä enemmän pidän hänestä. Seurustelun ensimmäiset viikot tuntuivat ehkä vähän siltä, että onko tää sittenkään oikein, haluanko mä tätä. Sen jälkeen en ole katunut hetkeäkään sitä, että uskalsin heittäytyä.

Olin kai unohtanut, miltä tuntuu, kun on joku joka välittää niin paljon. Miltä tuntuu halata ja suudella pakkasessa toisen lämpimiä huulia. Miltä tuntuu saada ihania tekstiviestejä ja hyvän yön toivotuksia.

Kaikki on niin erilaista kuin T:n kanssa silloin. Nyt kun ajattelen, eihän me juteltu ikinä oikein kunnolla mistään. Siihen se kai kaatuikin. J:n kanssa kaikki tuntuu niin oikealta. Juttelemme kaikesta. Aina löytyy jotain puhuttavaa, ja ajatuksemme menevät lähes kaikessa yksiin. Toisaalta olemme kuitenkin sen verran erilaisia, että tasapainoitamme toisiamme. Ja täydennämme.

En tiedä, voinko vielä sanoa, että rakastan. “Love you” on helppo heittää vaikka mesessä, mutta tuskin voisin sanoa sitä äidinkielelläni vielä. Missä kulkee tykkäämisen ja rakastamisen raja? En tiedä, mutta kaukana rajan ylitys ei ole.

Eikä mua haittaa enää sen tyylikään. J:ssa on niin paljon enemmän hyvää sisällä päin. Kun pitää toisesta oikeasti, ei millään vaatteilla ole väliä.

-AE

…kun ei osaa päättää. Luin tuossa postauksen, minkä laitoin joku aika sitten tänne. Olin ihan innoissani tästä J:sta. Nyt ei kyllä enää ole sitä ongelmaa, ettei tämä uskaltaisi pyytää mihinkään. Ollaan nyt hengailtu kahtena päivänä peräkkäin. Mutta kun en tiedä, pidänkö hänestä muuta kuin kaverina.

Tosi pinnallista, mutta saattaa olla kyse hänen tyylistäänkin… Jos hän pukeutuisi eri tavalla, tai siis sillä tavalla, jolla hän liian harvoin pukeutuu, olisin ehkä paljonkin sillä kannalla, että tykkään enemmän kuin kaverina. Ulkonäkö on kuitenkin sellanen juttu, mikä on aika tärkeä. Tietyissä vaatteissa hän näyttää tosi hyvältä, silloin tulee semmonen fiilis, että JES. Kyllä kaikki tietävät sen kutittelevan tunteen, kun joku ihana ihminen menee ohi. Yleensä se tunne puuttuu multa tämän pojan kanssa.. Sydän ei hypi normaalia enempää kun näen hänet.

Missä vika? Liian jahkailevaa sorttia? Häiritseekö mua justiinsa se pukeutumistyyli? Pelkään mitä muut ajattelevat? Vai mietinkö kenties, odottaako nurkan takana joku “parempi”? Joku siitä tyypistä puuttuu. Haluaisin olla ihan ihastunut, mutta tunteita ei voi pakottaa. Miksi tämä on niin hankalaa?

-AE

Taivas selkenee. Ensimmäistä kertaa viikkoihin näen auringon paistavan pilvien lomasta. Melkein olin jo kai unohtanut minkä värinen kirkas taivas on. Viime kuussa oli kai 21 sadepäivää. Muut päivät pilvisiä.

Kumpa muutkin asiat selkenisivät näin. Tuuli puhaltaisi lopulta pilvet pois.
Asiat kai kuitenkin selvenevät perjantaina. Menen sen pojan kanssa treffeille. Häntä on jotenkin kamalan vaikea saada lähtemään mihinkään. Vai panttaako hän tapaamisia, jotta perjantaina olisi tavallan ensimmäinen kerta?

Muunkin kuin taivaan selkenemistä odotellen,

-AE
—————-
Listening to: Phil Collins - Another Day In Paradise

Huonon ajan jälkeen seuraa onneksi jotain hyvääkin. Nyt voisi sanoa, että on oikeasti sutinaa jonkun kanssa. J:sta ei tullut mitään, eikä siitä bileissä tavatusta… Eikä veljen kaverista. Sen vain huomasi lähes heti. J:n kanssa elättelin toivoa kai pisimpään, mutta en jaksa jos jätkä ei näytä mitään muita kiinnostuksen merkkejä kuin muutama katse ja hymy, tai moikkaus.

Mutta tämä… Samassa koulussa, vuoden minua vanhempi. Ollaan nyt juteltu parisen viikkoa mesessä non-stoppina, ja moikataan koulussa kun nähdään. Tuli melkoisena yllätyksenä, kun poika töksäytti mulle viime lauantaina: “Kuule, oon miettinyt että voisinko tarjota sulle silloin koeviikon perjantaina vaikka kebabin tai jotain..” Meillä ei kummallakaan ole silloin koetta, joten ajoitus osuu ainakin nappiin. Se - pyysi - mua - treffeille!! Muutenkin tämä poika kehuu mua kauniiksi ja ja. Muttei kuitenkaan ole sellainen hyökkäävä. Romanttinen voisi olla oikea sana. Sanoo kaikki kehut vähän kierrellen..

Meillä on ihan varmasti joku telepaattinen yhteys tän pojan kanssa. Ajatellaan lähes kaikesta samalla tavalla, tykätään samasta musiikista ja harrastetaan sitä molemmat itsekin, sanotaan samoja juttuja samaan aikaan, jne… Ihan täydellisen oloinen heppu. Ja ihan hyvän näköinenkin… :] Vähän vaan jänskättää, miten sujuvasti juttu kulkee, kun ollaan oikeasti nokat vastakkain. Sen näkee sitten. Hih.

Pystyn kuvittelemaan meidät seurustelemassa niiiin hyvin.. Musisoitais ja kokkailtais kaikkea yhdessä.. ja juttu kulkee. Ja pelattais sulkista jne. Oih.
-AE

—————-
Listening to: Outlandish - Aicha

Koin hiljattain ehkä huono-onnisimman jakson, mitä olen tähän astisen elämäni aikana kokenut. Aion nyt kirjata sen tähän muistiin niin sitten, kun tulee paha mieli jonkun jutun takia, voin muistaa että joskus on mennyt huonomminkin.

Ensinnäkin. Olin odottanut yhtä leiriä koko syksyn, enkä päässytkään sinne, koska. Niin. Sukulaiseni kuoli. Hänen hautajaisensa olivat juuri silloin, kun leirin olisi pitänyt alkaa. Ei kyllä olisi ollut enää fiilistäkään mennä, mutta silti. Oli aika murheellinen päivä kaikin puolin. Sukulaiseni tytär kylläkin piti niin kauniin hautajaispuheen, että oli siinä päivässä jotain hienoakin. (”–Isä oli kirjoittanut äidille valokuvan taakse: ‘Ikuisesti sinun’. Ja niin hän olikin, kuolemaansa saakka.”)

Tätä edeltävällä viikolla valmentajani sai sydänkohtauksen. Sairaalassa oltiin sanottu, että urheilu ja hyvä kunto pelasti. Jos hän olisi ollut vanhempi tai huonommassa kunnossa, ei olisi tarvinnut tuhlailla lääkkeitä.

Tämän jälkeen mummini joutui sairaalaan.

Ja tämän kaiken lisäksi tunnen itseni yksinäiseksi. Kaikki vanhat kaverit ovat muodostuneet omiksi porukoikseen yläasteen ja lukion myötä, enkä tunne olevani missään porukassa kunnolla sisällä. Väliinputoaja-fiilis. Onneksi luin eräästä lehdestä melko hyvän lauseen. “Yksinolo ei ole sama asia kuin yksinäisyys.“

Onneksi nyt on alkanut elämässäni taas parempi jakso. Mutta siitä teen oman artikkelin.

-AE

Because of eiliset lukion bileet. Oli ihan mahtavaa. Alkuillasta tunnelma oli aika lattea, kun ei ollut paljoa porukkaa, eikä kukaan uskaltanut mennä tanssimaan. Mä sitten vedin A:n mukaan lavalle, ja jammailimme siellä alkuillan kahdestaan! Ei haitannut menoa. Ihmettelen, mikä sai mut sinne! En mä osaa edes tanssia. Olen aina välttänyt tilanteita, missä joutuisi tanssimaan ilman mitään ohjausta, koska en tiedä, mitä raajoillani tekisin. Mutta kaikki meni ihan mahtavasti! Laulettiin kaksin myös karaokea!

Pikkuhiljaa porukkaa alkoi valua lavalle, kun me olimme siellä jo ennen olleet. Muutkin uskalsivat. Loppujen lopuksi se oli aivan täynnä tanssijoita, kaikki tanssivat kylkikyljessä. Tuli ihan älytön hiki. Entisen ihastukseni J ja tämän kaveri menivät muutamaan otteeseen lavan ohi kun olimme vielä kahden tanssimassa, ja koitimme saada heidät mukaan. Mutta eivät ne tulleet… Mutta loppuillasta…

En ymmärrä miten se tapahtui. Muutama katse, muutama leveä hymy. J:n kaverin kanssa. Hän oli lavalla tanssimassa lähelläni, ja jotenkin päädyimme vastakkain jammailemaan. Yhtäkkiä tämä vetäisi mut lähelleen, laittoi käden selän taakse. Pitkään aikaan mikään ei ole tuntunut niin ihanalta… Meillä oli siellä meneillään myös kilpailu, jossa neljän henkilön piti lääppiä/lähennellä mahdollisimman montaa ihmistä. Luulin, että poika oli mukana siinä, joten annoin vain mennä. Odotin koko ajan, että koska tämä merkitsee minut kilpailuun kuuluvalla tarralla. Mutta kun ei! Sitä ei alkanut näkyä, ja eräässä vaiheessa hänen kätensä siirtyivät hellästi lantiolleni. En sitten tiedä miten kännissä tämäkin tyyppi oli. Mutta ei se mitään, tuntui kuitenkin mukavalta. En ole pitkään aikaan ollut kosketuksissa kenenkään pojan kanssa sillä tavalla. Ja kun se katsoi alas mun silmiin niin söpösti..

Tänään sitten näin sen tietty koulussa. Ruokalassa lähinnä. Hän istui J:n vieressä, joten saatoin udella jonosta J:lta, oliko ruoka hyvää jne. Kun itse saimme ruuat, menimme istumaan heitä vieressä olevaan pöytään. J:n kaveri istui toisessa pöydässä minuun päin, ja jotenkin katseemme aina välillä osuivat yhteen.. Alkoi naurattaa. Kun lähdimme A:n kanssa pöydästä, J:n pöytä lähti pian perässä. Jäin odottamaan ruokalan eteen, kun A meni vessaan. Tämä poika, jonka kanssa tanssin, tuli vähän muita jäljessä, ja vaihdoimme pitkän katseen ja hymyn. Awwh… Samoin aina välillä kun näimme sinä päivänä.

Kumpa tästä kehkeytyisi jotain.. En edes tiedä hänen nimeään! En malta odottaa seuraavia bileitä!

Anni

Pelottavaa. Kahdessa kokeessa olen jo ollut. Ensi viikolla sitten loput neljä. On ihan erilaista kuin yläasteella… Kokeet ovat paljon pidempiä ainakin ajallisesti ja tietysti vaikeampia.

Pitää lukea koko ajan. Jos ei lue, niin tulee sellainen olo, että miksen lue, vaikka voisin. Niin kuin nytkin. Mä vaan dataan. Vaikka voisin päntätä. “Life, what’s that??”

Noh, onneksi koulussa ei tarvitse nyt käydä muuta kuin tekemässä se koe. Ja tämä on vain viisi kertaa vuodessa… Plöö.

Koulu rajoittaa aika paljon kirjoittelua tänne. Äikässä ainakin pitää kirjoittaa ihan liikaa muutenkin kaiken maailman aineita, ettei puhti riitä enää blogin pitämiseen. Mutta kyllä tämä tästä. Aina välillä päivittelen.

Syksyisin fiiliksin,

-AE