punainen lanka

Uusi vuosi toi tullessaan paljon uutta. Pikkukaveri puhua pulisee lauseita! On se mahtavaa, kun lapsi oppii ilmaisemaan itseään sanoin.  Pikkukaveri aloitti myös “uransa” tarhassa äidin palatessa töihin. Alun jälkeen kaikki on sujunut yllättävän hyvin, mutta kyllä on arki nyt toisenlaista. Illat menevät kovin nopeasti ja olen vähän potenut huonoa omaatuntoa siitä, että Pikkukaveri on arkisin enemmän tarhan tätien seurassa kuin minun. Toisaalta Pikkukaveri tuntuu viihtyvän tarhassa, aamulla vain pusu poskelle, halit ja menoksi. Kaverit ja iso leluhylly odottavat! Ja iltapäivällä saa hakea reippaan ja punaposkisen Pikkukaverin, joka juoksee syliin ja sanoo: “Äiti tuli. Mennään äidin autoon!”

Luulin aikaisemmin, että en ole kotiäitityyppiä. Nyt päivät vilistävät kuin siivillä Pikkukaverin kanssa. Välillä käydään muskarissa ja treffataan ystäviä, mennään leikkimään puistoon kavereiden kanssa. Välillä vaan olla möllötellään onnekkaasti kotona.

Luulin aikaisemmin, että kotiruuan valmistaminen ei ole mun juttu. Nyt uunissa kypsyy kiusaukset ja liedellä porisee kasviskeitot. Teen vispipuuroa.

Luulin, että en enää koskaan ehdi lukea. Nyt hyvä romaani tempaa mukaansa niin, että huomaan lukevani aamuyön hetkenä vessassa, vaikka piti vain äkkiä piipahtaa hotelli helpotuksessa ja palata pian nukkumaan.

Luulin, että en ehdi koskaan toteuttamaan itseäni. Tai ehkä sitten kun Pikkukaveri on murrosiässä ja käy vain syömässä ja nukkumassa kotona. Olen ommellut Pikkukaverille, virkannut pipoja ja neulonut sukkia niin, että kuuluu tyytyväistä hyrinää.

Luulin, että tulen jossain vaiheessa ehkä hulluksi, kun en pääse minnekään järjestämättä vahtia lapselle. Nyt olen niin symbioosissa lapseeni, että en halua edes olla erossa. Optimismi auttaa myös kummasti. Nyt eletään näin ja ehkä muutaman vuoden päästä pääsen uudestaan vaikka pariksi päiväksi Pietariin. Ehkä, jos pystyn.

Luulin, että joudun kasvotusten Pikkukaverin isättömyyden kanssa vasta vuosien päästä. Nyt ystävien lapset havahtuvat ihmettelemään missä on pikkukaverin isä. Kerron, että Suomessa on äiti  ja siellä kaukana toisella puolella maapalloa on isä ja toinen äiti. Vielä se on riittänyt, mutta aina se kirpaisee. Pikkukaveri olisi kyllä ansainnut koko paketin.

Luulin, että kiusaannun huomiosta, jota saa tahtomattaan vaikka kassajonossa, silloin tällöin. Nyt en ehdi sivuille vilkuilla, kun täytän ostoskärryt pikapikaa marketissa ja yritän estää kassalla Pikkukaveria kiipeämästä liukuhihnalle. Ja jos ehdinkin eleet huomioida, hymyilen takaisin ja ajattelen: Minun lapseni!

Mutta en olisi ikinä luullut, että äitinä käy välillä niin alhaalla, että mietityttää kummalla meistä on uhmaikä edessä. 

Luulin, että lapsen saaminen on parasta, mitä voin kuvitella. Nyt tiedän että se on.

Kesä on kulunut Pikkukaverin kanssa niin vauhdikkaasti, että päivityksetkin ovat jääneet vähiin. Vielä keväällä suunnittelin viettäväni vaudikkaan sinkkukesän, elävän ja tankkaavan ikään kuin varastoon kulttuuria, menoa ja meininkiä rauhallisen lapsiarjen vastapainoksi, joka koittaisi sitten joskus. Ja kuinkas sitten kävikään!

Kevään korvalla puhelin soi kesken lounastauon, istuin tietokoneen ääressä. Sain kuulla, että minua odottaa pieni lapsi, oikeastaan vielä vauva! Kävelin sekavana työpaikan käytävillä, kunnes pääsin työhuoneeseeni. Kirjoitin ylös tietoja lapsesta ja hänen taustastaan. Kaksi muistilappua tietoja ja kuvausta ranskalaisilla viivoilla, siinä on minun lapseni. Nimi alleviivattuna. Soitin ensin vanhemmilleni ja muutamalle ystävälle. En saanut kuin itkettyä onnesta ja sanottua, että minulla on Pikkukaveri. Tekstiviesti vei uutisen muille läheisille.

Sellaista olotilaa, onnea, kaipauksen täyttymystä, on vaikea kuvata. Loppu työpäivästä meni kuin sumussa. Kahvitauolla ilmoitin uutisen työkavereille ja jääkaapista löytyi jostakin kemuista jäänyt kuohari juhlistamaan hetkeä. Minusta oli tullut äiti!

Pikkukaverin valokuvaa odotin lähes viikon, terveystiedot sain vasta hakumatkalla. Kuvan nähtyäni lapsi oli kuitenkin minun, olisi terveystiedoissa mitä hyvänsä. Kuvassa minua katsoi pieni Pikkukaveri aurinkoisilla, luottavaisilla ja isoilla silmillään. Siitä hetkestä jotenkin tunsin, että kaikki menee varmasti ihan hyvin.

Seuraavat viikot ennen hakumatkalle lähtöä olivat kiireisiä. Töiden järjestelyä, hankintoja lapselle jne. En ole jännittäjätyyppiä, mutta aamulla hetkeä ennen kuin matkaan piti lähteä, oksensin jännityksestä. Lennot menivät valvoen, ystäväni sai sentään vähän nukuttua.

Ensikohtaaminen saa edelleen kyyneleet silmiini. Lastenkodissa oli hiiren hiljaista. Noin 30 lasta nukkui päiväuniaan ja minut vietiin Pikkukaverin sängylle. Siellä ison ja korkean sängyn pinnojen välistä silittelin nukkuvaa lastani. Hoitaja tuli laskemaan korkean laidan ja nostin pienen lapseni syliini. Hän heräsi, imi peukaloa ja nojasi uneliaasti olkapäätäni vasten. Minun pieni lapseni.

Ja sitten tähän kesään. Kesästä tuli vauhdikas lapsiperheen kesä! Ja se, että elämä rauhoittuu lapsen myötä, on harhaa! Mutta elämä lapsen kanssa on mukavaa, päivät täynnä touhua ja ihmettelyä, uuden oppimista. En osannut kuvitella etukäteen kuinka hauskaa lapsen kanssa voi olla ja kuinka tämä Pikkukaveri voi valloittaa sydämeni niin, että välillä on pakahtua onnesta.

Kävin Pikkukaverin kanssa kaupassa. Kassalla naureskelin itsekseni kuinka ostoskärryjen sisältö on muuttunut muutamassa viikossa. Tein varsin pienet ostokset, mutta silti…

-HK:n sinistä (makkarakeittoon). Koskaan en vanhassa elämässäni sinkkuna ostanut kotiin makkaraa. Enkä tehnyt makkarakeittoa. Paitsi kerran siskonmakkarakeittoa vanhempieni luona.

-purkkiruokaa Pikkukaverille (Aina niitä purkkeja parjataan, mutta jos ei ajattele ruuan ulkonäköa ja laittaisi niihin aikuisten mausteet, niin ne olisi ihan hyviä, ehkä… Mutta Pikkukaveri syö mitä vain eikä valikoi ruokaansa. Äidin tekemät lihapullat ja muusi menee siinä missä kaikenmaailman purkkisösseröt, mitä tästä pitäisi ajatella?)

- maissinaksuja Pikkukaverille (Näyttää erehdyttävästi juustonaksuille, mutta maku on todella kaukana niistä herkuista.)

- kaksi kesäpuseroa itselleni (Olen äiti ja ostan vaatteeni Prismasta…)

- yksi siideri (No, tätä ostin vanhassakin elämässä. Jonkun perhelehden kannessa kysyttiin voiko äiti ottaa saunakaljan. Voi ottaa ja vaikka ilman saunaa, ainakin tällä helteellä. Paheksuville niinku selitystä, että juon sen tietty vasta kun Pikkukaveri on untenmailla ja äidillä omaa aikaa.)

- maitoa, maitoa ja maitoa (En juo maitoa ja vanhassa elämässä jääkaapista saattoi löytyä vierasvaraksi sellainen parin desin pakkaus vähälaktoosista.)

Että tällaista tänään!

Saisinpa kertoa sinulle

sen mitä tänään näin

silloin, kun avasit silmäsi,

katselit ylöspäin.

Saisinpa kertoa sinulle

sen mitä tunnen nyt.

Aivan kuin olisin itsekin

uudeksi syntynyt.

Saisinpa kertoa sinulle

- vielä sen kerronkin.

Iloni, jonka kadotin,

sinä toit takaisin.

(Anna-Mari Kaskinen, Ihmettä ja iloa 2006)

Pieni perhe on nyt koossa! Arkeani sulostuttaa pieni touhukas kaveri, joka opettelee kävelemistä, jokeltaa ja tapailee sanoja, hampaita pukkaa ja tuttipullosta ollaan siirtymässä nokkamukiin.

Voi tätä ilon ja onnen määrää! Rakkaus kasvaa päivä päivältä ja ihmettelen kuinka paljon sitä ihmiseen voikaa mahtua. Kuinka vieraasta voikin tulla niin tuttu, niin rakas. Ja kuinka aluksi pelkkä kuva ja muutama rivi tietoa voi tehdä lapsesta niin oman, että sydäntä vihloo onnesta ja huolestakin. Ja kuinka koko maailma muuttuukaan kauniimmaksi ja paremmaksi paikaksi elää yhden ainoa puhelinsoiton jälkeen. Elämä on tässä ja nyt, niin totta ja niin kaunista.

Olen viime viikkoina tuntenut itseni erityisen onnelliseksi. Parasta on oikeastaan se, että ei ole edes tapahtunut mitään erityistä, vaan että onnellisuuden tunne kumpuaa ihan vain nykyisestä elämäntilanteesta ja arkisesta elosta. Kevätaurinko saa ihmeitä aikaan ja alati pitenevillä päivillä on voimaannuttava vaikutus. Elämä on kepeää juuri nyt ja tulevaisuus varovaisen toiveikas.

Löysin sattumalta adoptioaiheisen lastenkirjan, jonka olemassaolosta en ollut edes kuullut. Kirjan nimi on Me olemme Bu-Ran ja Seo-Ran Koreasta ja sen on kirjoittanut Göran ja Monica Schultz (Alkuteos: Här kommer Bu-Ran och Seo-Ran från Korea). Kirja kertoo Koreassa syntyneistä kaksostytöistä, jotka adoptoidaan Ruotsiin. Tarina on totuudenmukainen, juuri niin adoptioprosessi etenee. Mukavasti kerrotaan kuvin ja sanoin kuinka vanhemmat odottavat lasta ja valmistautuvat perheenlisäykseen ja toisaalta kerrotaan myös kuinka prosessi etenee lasten synnyinmaassa. Hellyyttävää on myös ruotsalaisperheen kodin kuvaus; lautalattiaa, peiliovia ja gammalsvenska- tyylistä tapettia!

Odotusta on takana jo puoli vuotta! Aika on mennyt käsittämättömän nopeasti ja toivottavasti ne mahdolliset tulevatkin puolet vuodet hujahtavat ohi yhtä mutkattomasti. Voi olla, että vuoden päästä en jaksa juhlistaa odotusta yhtä kepein mielin, mutta nyt olen niin tehnyt. Ystävien seurassa on nostettu lasilliset odotukselle ja suunniteltu hakumatkaa, tehty hankintoja lapselle, syöty ravintolassa, suunniteltu kodin järjestämistä lapsiperheen arkeen sopivaksi, tilattu matkaopas kirjakaupasta ja selvitetty hakumatkaa ajatellen tarvittavia rokotuksia.

Tietysti odottavan aika on pitkä, mutta viime aikoina olen ollut rauhallisin ja luottavaisin mielin. Hyväntuulisena ihan kaikki asiat sujuvat paljon mukavammin, niin myös sen puhelun odottaminen. Kunpa tämä seesteisyys nyt säilyisi jonkin aikaa!

Olen purkanut hyväntuulisuuden mukanaan tuomaa enrgiaa myös neulomiseen. Työn alla ovat villasukat itselle. Sen jälkeen virkkaan hauskoja pääsiäistipuja, joita näin jossakin askartelulehdessä. Löysin myös unohtuneen, yhtä hihaa vaille valmiin villatakin, jota aloin viime kesänä neulomaan lapselleni omenan vihreästä langasta. Marimekosta ostin jo ennen joulua kangasta, josta pitäisi ommella keittiön verhot. Ihanaa puuhaa moneksi illaksi!

Kevät on tulossa ja auringon lämmön tuntee jo. Aamulla työhön lähtiessä on valoisaa ja linnut laulavat. Ja nelosen Huvila & huussi alkaa taas maaliskuussa. Kyllä kevät on loistavaa aikaa!

Jokaisen odotetun päivän jälkeen olen aavistuksen verran lähempänä lastani.

Papereiden lähettämisen jälkeen odotustani on värittänyt monenkirjavat ajatukset ja pohdinnat. En osannut etukäteen kuvitella, mitä kaikkia tunteita “pelkkä” odotus saa minussa aikaan.

Toivon ja odotan sitä puhelua niin kovasti, että olen alkanut uskoa sen tapahtuvan pian. Ja jos se ei tapahdukaan pian, olen kuitenkin vähän lähempänä.

Kodin kuvaehdessä (2/2009) oli juttu naisen hormoneista. Toimittaja, asiantuntijanaan gynekologi, kirjoittaa hormoneista eri elämänvaiheissa mm. seuraavasti:

“Ja monet naiset elävät kukoistuksen aikaa, sillä 35-vuotiaana naisen voima on suurimmillaan. Lapsettomat naiset voivat hyödyntää biologista luovuuttaan työelämässä. Äitien taas kannattaa keskittyä hetkeksi äitiyteen ja nauttia siihen liittyvistä asioista.”

Onneksi luin kyseisen jutun. En nimittäin tiennyt, että minussa on biologista luovuutta, jonka voisin hyödyntää työelämässä.

Jep jep…