maailmanpyörä.

minusta tuntuu, että otamme molemmat irti sen mitä saamme. kumpikaan ei ole valmis uhraamaan mitään. toisaalta leikimme vaarallista peliä; voimme jäädä “kiinni” ihan milloin vain. ehkä jännitys ja salaperäisyys on myös sitä mikä kiehtoo. elämme normaalia perhe-elämää. olemme äiti ja isä lapsillemme. olemme aviovaimo ja aviomies puolisoillemme. tavallinen perhe-elämä, arki ja kaikki velvoitteet, kyllähän niitä jaksaa, mutta jos on joku jonka kanssa paeta sitä kaikkea ja jos tämä joku vielä on sellainen, jolla on sama tilanne kuin itsellä niin mikäs sen sopivampaa, mikäs sen helpompaa. en minä tiedä onko siinä kyse rakkaudesta ketään kohtaan. intohimosta siinä voi olla kyse. siinä voi olla kyse paosta; paosta arjesta ja rutiineista. hetkeksi sellaiseen missä ei ole velvoitteita, uskollisuutta kenellekään. paosta sellaiseen, missä voi olla joku toinen. sellainen jollainen “oikeasti” haluaisi olla…jos uskaltaisi vaikka ei edes tiedä uskaltaisiko vaikka tilanne olisi mikä. se turvallinen arki puolison kanssa on kuitenkin turvallinen. homma toimii, ei tarvitse opetella mitään uutta, se on takuuvarmaa.

sitä vakuuttelee itselleen tiettyjä asioita; tavallaan elää siinä uskossa, että jotain tapahtuisi. on ajattelevinaan ettei tunnu missään, minä vain otan ja annan ja nautin, koska toinenkin tekee niin. eihän se ole keneltäkään pois…mutta se on pois minulta itseltäni. kun se kuitenkin nakertaa tuolla sisällä. se ei ole täydellistä. se ei ole läheskään sellaista mitä haluaisi ja toivoisi sen olevan. menen mukana, teen asioita, koska haluan tuntea edes hetken. vaikkakin tiedän, että se syö minua. en minä sille mitään voi, jos tunnen. en haluakaan, mutta joskus tunteet on lyötävä sivuun, jos ne tekevät enemmän harmia kuin hyvää.en minä toista syytä mistään. en tietenkään. omat ovat valintani ja itse niiden mukaan menen. ei sitä joka päivä koe ja tunne vahvasti, ei sitä joka päivä kohtaa ihmistä, joka saa värisemään. ei välttämättä edes kerran elämässä. mutta se pitää itse päättää tyytyykö vähään vai lähteekö tavoittelemaan täydempää elämää. 

rakkaus…intohimo.sitä toisinaan miettii, että onkohan ne toisensa poissulkevia. vai voiko ne liittyä ja sisältyä samaan suhteeseen. ei ole helppoa myöntää itselle ettei tunne intohimoa tai suurta vetovoimaa puolisoa kohtaan. ei varmaan ole koskaan tuntenutkaan. se on enemmänkin sellaista syvää välittämistä, omanlaista rakkautta. siitä suhteesta saa lämpöä, turvaa, kuljetaan yhdessä elämän polkuja, mutta se suhde ei pidä sisällään mitään valtavia tunteita tai väristyksiä. ei kai niin ole missään suhteessa, että sellaiset tunteet kestäisivät loppuun asti, mutta jos niitä ei ole koskaan ollutkaan niin ei niitä varmaan tunnekaan. se on niin ihmisestä kiinni. jos kemiaa on, sitä on. jos sitä ei ole, sitä ei ole. ja kun sitä ei ole, kaikesta tulee helposti hyvin puuduttavaa, arkea, tavallista, rutiininomaista. en minä mitään jatkuvaa tähtien näkemistä elämältä odota. toivoisin vain, että tuntuisi. tuntuisi.

jostain syystä olen alkanut kaipaamaan aikaa yksin. ilman puolisoa, ilman lapsia. saisi aikaa ja tilaa ajatuksille. välillä tuntuu ettei ole tilaa hengittää. koko ajan revitään jonnekin, ollaan vailla jotain. tekee mieli huutaa antaakaa minun olla rauhassa. pääkoppa täynnä ajatuksia; pitäisi tehdä sitä ja tuota ja tätä ja mennä ja tulla ja argh. haluaisin joskus keskittyä itseeni. sanoa puolisolle, että anna olla rauhassa. anna tilaa. anna olla yksin. olen miettinyt, enkö sitten rakasta enää puolisoani. rakastan, tulen aina rakastamaan, mutta minusta tuntuu etten saa häneltä kaikkea sitä mitä kaipaisin. ei se ole ainoastaan se romanttimen intohimo mikä puuttuu, puuttuu muutakin. haluan tuntea eläväni. en ainoastaan silloin, kun rakastelen intohimoisesti ja tunnen silloin vahvasti. haluan tuntea eläväni myös silloin, kun toinen vain situu vierelläni tai istun yksin. pelkään ettei puolisoni tuo elämääni enää sisältöä. vaikka voiko sitä toiselta edes vaatia…kyllä kai sitä kuitenkin luiotava se sisältö ihan itse.

alkuun kavahdin ajatuksiani, kun huomasin miettiväni yksin elämistä. nyt mietin sitä niin paljon, että ei se tunnu enää ollenkaan vieraalta. kyllä minä pärjäisin. en tarvitse toista ihmista vain siksi etten olisi yksin. minulla on aina ollut joku, en ole ollut yksin. en voi mitään sille, että se ajatus vaivaa minua. ehkä siksi kaipaan tilaa ympärilleni, rauhaa, aikaa. ja puoliso on autuaan tietämätön näistä ajatuksista…

no niin. nyt sitä sit istutaan uudellan paikalla. hmm. tuntuu omituiselta. kyllähän tässä on vahvasti se tunne, että tällaisilla näkyvillä seikoilla halutaan ajaa “muutosta” sisään. on sitte muutettu istumajärjestystäkin. siitä kai se lähtee…muutos.

no en mä oikeesti niin ajattele. jotenkin tuntuu, että kun on niin vastaan tätä koko vaihtoa niin sit sen varsinaisen “muutoksen” sisäänajaminen on aina vain hankalampaa. vaan mitäpä minä tiedän. en kuitenkaan allekirjoita sitä, että ´”roikkusin” täysin vanhassa ja aikaisemmissa työtavoissa. en täysin. mutta totta toinen puoli eli myönnän, että siellä oli seikkoja, jotka olisin halunnut ja haluaisin pitää. no mutta, life goes on…

mä oon tässä myös miettiny, jotta onko mulla ikävä. varmaan. ehkä. onkin. mutta jotenki se on tää aika ja se, kun ei näe, puhu eikä ole yhteydessä. se tekee tehtävänsä. tuntuu, että yhteys katoaa. tuntuu, että oliko mitään olemassakaan. tuntuu, että parempi käpertyä omaan kuoreensa ja jatkaa tätä tuttua turvallista. hyvä täyttää elämä kaikenlaisella. ja kieltämättä puoliso voi paremmin. kai sitä käyttäytyy eritavalla. on enemmän siinä. ei läsnä, mutta siinä. kun ei saa huomiota siltä “toiselta”. kun on jollain tavalla luovuttanut. joo, niin se varmaan on.

tarviiko sitä ylipäätänsä ketään? varmasti pärjäisi yksinkin. sanotaan, että kaksin aina kaunihimpi. se kuulosta siltä, että ihan sama kuka se toinen on kunhan ei yksin tartte elää. kai aika monesti niin ajatellaankin. ja itsekin on viime aikoina ajatellut liian usein niin. kun kuitenkin on ookoo. on toisesta ainakin seuraa. ei tartte ihan kaikkea yksin märehtiä. se että haaveilee jostain enemmästä, erikoisemmasta, vahvemmasta tunteesta niin ehkä se kuitenkin on epätodellista. liekö se kuitenkaan pysyvää ja siinä suhteessa todellista. kyllä arki aina tulee vastaan. toisaalta, jos lähtökohtaisesti suhtautuu ja tuntee toista kohtaan vallattoman vahvasti ja jopa varpaankynsillä eikä se tunne ole pelkkää turvallisuutta niin ehkä siinä kuitenkin on toive ja mahdollisuus, että elämä ei oliskaan niin tasaisen tappavaa. en tiiä…se on kuitenkin selvää, että on tarve tuntea vahvasti. sitä tarvetta pystyy piilottelemaan, sitä pystyy ajattelemaan, että pärjää vähemmällä, mutta aina tasaisin väliajoin se kaikki ponnahtaa esiin. niin se vain on.

elämä meni seis jokin aika sitten. henkinen pahoinvointi oli hurjaa, mutta myös fyysinen. ikinä, koskaan aikaisemmin ei mitään sellaista. en tiennyt, että pystyn reagoimaan niin voimakkaasti. en tiennyt, että rakastin niin paljon. tiesin, mutta en muistanut, miltä tuntuu, kun jotain yllättävää tapahtuu. kun on niin pahoillaan toisen puolesta, että voisi vain huutaa ja itkeä. kun ei millään voi ymmärtää mitä on tapahtunut ja miksi. ei sitä ymmärrä vieläkään, mutta jälleen kerran aika tekee ihmeitä…kun ajattelen tapahtunutta, voin edelleen pahoin. fyysisesti. nyt pystyn kuitenkin syömään. nyt pystyn kuitenkin nukkumaan. askel kerrallaan…

tää on hyvä paikka purkaa ajatuksia. mut mä vaihdan nyt paikkaa. saa nähdä kuinka juttu siellä irtoaa…sitä kun on niin truly, madly, deeply etc. :)

vaikea irrottautua, mutta kyllä se onnistuu. aika tekee tehtävänsä. huomaan etten kelaa työjuttuja, en anna itselleni sitä mahdollisuutta. toki sitä välillä huomaa, että ajatus karkaa, mutta ei tarvitse tehdä töitä miettiäkseen jotain muuta. ookoo, kävin tänään työpaikalla, mutta tuli jotenkin semmonen olo, että olisko jotain muuta. muuta kuin tätä mitä jo niin monta vuotta. toisaalta houkuttais joku uusi homma, uudella paikkakunnalla, paikassa, jossa kukaan ei tunne. ei mitään “se on se ja se, se on sen ja sen tyttö, se on sen ja sen vaimo, se on tuossa hommassa sen ja sen takia”. vois aloittaa puhtaalta pöydältä. on helppoa ja turvallista olla tässä samassa paikassa, mutta on toisaalta rasite, kun kaikki tietää ja tuntee ja työtavat on tuttuja. ei saa otetta, tuntuu välillä, että jokin jarraa ja on välillä aika hurja epäusko omaan osaamiseen ja omiin kykyihin. ei voi mitään, mut välillä ajattelee, et vitsi mikä luuseri, kun aina tässä samassa paikassa. toisaalta ei tee mieli lähteä just nyt. hyviä tyyppejä ja jotenki semmonen olo, että jutut muuttuu. on jo muuttunut, mut jostain syystä semmonen olo, että vielä muuttuu lisää. ei kaikki ihmiset ole valmiita muutokseen. onkohan sitä itsekään ja siksi sitä pysyy samassa paikassa. ja jos niitä ihmisiä, jotka on lähteny sanotaan rautaisiksi ammattilaisiksi niin mikähän sitä sitten itse on. ehkä ne osaajat kuitenkin lähtee, tajuaa, että elämää on muuallakin. en tiiä. jotenkin on vaan semmonen olo, että pitäis ravistella elämää. omaa elämää. onko se sitten työpaikan vaihtaminen vai jotain muuta. levollinen olo ei ole kummassakaan, kotona eikä työpaikalla. mikä ihme muakin vaivaa?! pääsispä yksin jonnekin kauas. no, ehkä sieltä hiekkarannalta löytyy jotain. etäisyyttä ja sen sellaista. enkä mä tiedä kuinka paljon johtuu työstä ja kuinka paljon jostain muusta. ketään ei voi osoittaa kuin itseään ja sen mukaan on mentävä. mut mitä jos mä menen väärään suuntaan ja vain hankaloitan elämääni… ja kun tässä työasiassakin on tasan tarkkaan niin kuin muutenkin elämässä. pitäis vaan pitää ajatus kirkkaana sen suhteen mitä itse toivoo, haluaa.

kakkosen rooli voi olla, että hänen kanssaan tekee asioita, joita ei kotona uskalla tehdä tai joista ei kotona uskalla edes puhua. toisethan sen ihan myöntääkin. no, kai sitä kakkonen voi sitten olla onnellinen ja iloinen, että hän on niin suuren luottamuksen kohteena. mut sitten toiset sanoo, että ei edes haluais ykkösen tekevän sitä mitä kakkonen tekee. haluaa ykkösen olevan tietynlainen kunhan saa sopivassa määrin “toteuttaa” itseään kakkosen kanssa. saa tietyn aikaa tuntea olevansa mies/nainen ja taas jaksaa onnellisessa arki-idyllissä. se ykkönen on vähän niin kuin edustamista varten ja se kakkonen hauskanpitoa varten. ykkösen kanssa eletään, tehdään lapsia, kakkosen kanssa rakastellaan raivokkaasti, etsitään omia rajoja, nautitaan elämästä. kumpi sinä haluaisit olla…vai onko se kuitenkaan niin yksinkertaista.

kävin tänään kirkossa. ei tule käytyä kuin juhlien yhteydessä; rippikirkossa, häissä, hautajaisissa. joskus vuosia sitten kävin muulloinkin. teininä olin aika paljon mukana seurakuntanuorten toiminnassa. sitten seurakunnalle tuli uusi nuorisopappi, enkä pitänyt hänestä. siihen loppui srknuorten mukana touhuilu, mutta osa ystävistä jäi. en tiedä miksi en tykännyt siitä papista. hän on nykyään kirkkoherra, enkä edelleenkään pidä hänestä. enkä edelleenkään tiedä miksi. minut on vihkinyt eri pappi ja lapsetkin on kastanut eri pappi. no mutta…senkin jälkeen kävin kirkossa, kirkon nuorisotapahtumissa jne. nyt tuntuu jotenkin kaukaiselta, että lähtisin tavallisena sunnuntaiaamuna jumalanpalvelukseen. silloin lähdin. en ujostellut tätä “harrastusta” vaan kerroin sen mm. puolisolleni heti alkumetreillä. hänen mielestään se oli outoa, mutta kuvasi minua.

tänään mietin mihin se sitten jäi. mihin jäi esim. iltarukous, koska luin iltarukouksen joka ilta ääneen tai hiljaa mielessäni, mutta nyt en edes muista milloin lopetin sen. tänään kirkossa minulle tuli levoton olo. se oli rippikirkko ja olisi ollut mahdollisuus mennä ehtooliselle. en halunnut. katsoin ihmisiä, jotka menivät sinne. minä olin epävarma, en saanut itseäni penkistä ylös. mietin, että menen sinne yhdessä lapseni kanssa. en saanut itseäni penkistä ylös. voisi ajatella, että no big deal ja mitäs tuosta. niin kai se on, mutta rupesin vain illalla miettimään miksi olen etääntynyt henkisestä puolesta, jos olen aikaisemmin kuitenkin ammentanut siitä  voimaa. se jäi vaivaamaan.

mä jäin jotenkin jumiin siihen rakastaja-ajatukseen. vaan eipä kai tuota auta paljoa ajatella. on asia miten hyvänsä. on sitä sit rakastaja, leikkikaveri, sielunystävä tai mikä tahansa. kun siinä samalla on kuitenkin myös äiti, puoliso, ystävä. täytyy miettiä ja keskittyä enemmän siihen. se tuntuu se rakastaja kuitenkin niin likaiselta ja salaiselta ja vähemmän tärkeältä, että ei kai kukaan halua olla siinä asemassa kovin pitkään. siinä sinulta vain otetaan, mutta saako siinä sit loppu peleissä mitään. hoitaako sillä muka omaa parisuhdettaan? ja p…t. itsekästä se on ja mä teen sitä ihan samaa. no, ookoo se on, jos kerran molemmat tietää mitä on tekeillä ja mitkä on asetelmat. reilu peli. niin kai…