maailmanpyörä.

mä katoin tuolla ylläpidossa, että täällä mun blogissa aiheita näkyy olevan tasan 1. niin kai se on. vaikka miten näitä muutamaa kirjoitusta selaa niin kai se niin on. aiheita tasan 1. voi surkeus. kyllä pitää elämässä olla muutakin. ja ajatuksia muuhunkin suuntaan. voiko olla niin jumissa, että aiheita tasan 1. mä jäin nyt jumiin tohon…ei voi olla, että kelaa vaan yhtä ja samaa aina ja koko ajan. en mä tätä “blogaamista” siksi aloittanut. mut toisaalta, se tietty aihe kai mulla on ollu mielessä viimeiset ties kuinka monta kuukautta ja pitäis vissiin osata jo välillä ajatella muutakin. ei sit olis aiheita tasan 1. blääh. vois kirjoittaa vaikka siitä miten lapset nauttii juhannuksesta. oltiin mökillä, vaikka mä en oo mikään mökki-ihminen. puolisokin oli ihan ihmeissään, kun jäätiin lasten kans yöksi ja täytyy myöntää, että oli kivaa. mä ihan nautin. ja näin miten puolisokin nautti, kun me tykättiin. se meinaa tietynlaista lähentymistä meidän välillä. hassua. ja nyt kun ollaan kotona niin ihana katsoa, kun lapset juoksee vestisateessa limsapullot kourassa ja meitä on iso sakki nauramassa niille. tosiaan vettä sataa, pihasauna lämmin, grilli valmiina ja ruokaa ja juomaa käsillä. juhannusta siis. tuntuu ihan perheellisen touhulta. väliäkö sillä, että keli on sieltä. muksut pääsee järveen ja itse saunaan. hip hei.

hetki yhdessä. hän luonani. koskettaa kevyesti. emme voi odottaa…aamu hiljalleen saapuu. lumous särkyy. näyttelen etten tahtoisikaan enempää. onko kukaan kanssani kauniimmin, onko kukaan sitä mitä toivoisin. ei koskaan enää, ajattelen. silti irti päästä emme. ihan pieni hetki vielä, hymyilemme. kuitenkin tiedän, että pian itken. lumous särkyy. sisällä repii. ei ole mitä toivoisin.

musta on jostain käsittämättömästä syystä toisaalta hyvä, että on koko ajan ohjelmaa ja menoa. “kiire”. ei ehdi pysähtymään. ei ehdi ajattelemaan. “kiire” on tosi hyvä tekosyy aika moneen asiaan. ja on muka stressi. no, okei, on monta asiaa mielen päällä ja haluais kunnolla keskittyä tiettyihin juttuihin. näkyyhän se käytöksessä, eikä sille mitään voi. mutta kun on siinä sitäkin, että pelottaa pysähtyä, olla rauhassa. miltä silloin tuntuu? mitä jos silloin ahdistaa? ei tunnukaan hyvältä olla siinä missä on? jos se ei tunnukaan, yhtään missään ja yhtään miltään. ja jos toinen huomaa sen ja sanoo jotain…on helpompi olla “kiireinen”, touhuilla koko ajan, piiloutua kiireen ja tekemisen taakse ja pakoilla. ei todellakaan reilua, eikä todellakaan kovin viisasta. kai sitä on oikea maailmanluokan pelkuri ja pakoilija.

välillämme on kemiaa, intohimoa, halua, voimakasta vetovoimaa. halua imeä toisesta irti kaikki mahdollinen. välillämme on myös hellyyttä ja juuri nyt muistelen yhtä tiettyä hetkeä, kun viimeksi olin kanssasi kahden. sitä lämpöä. sitä läheisyyttä. sitä, kun huulemme kohtasivat, tunnustelivat toisiaan. suutelimme rauhallisesti, pitkään, toisiamme maistellen, tutkien, toisiimme uppoutuen. makasimme vierekkäin. tunsin kehosi, tunsin sinut. tunsin, kuinka halusin olla siinä ikuisesti, halusin avata itseni sinulle, halusin tuntea sinut, halusin kokea sinut. rauhassa, tunnustellen, hiljaa. maailma ympäriltä katosi. oli vain sinä. ja minä. me. ei aikaa. ei paikkaa. ei mitään. vain me hukkumassa toisiimme. kuinka täyden tunteen hellyys ja suudelma voivatkaan antaa.

miksi minusta tuntuu, että toinen häpeää. jotain mitä on tehnyt. mitä tekee. miten on kanssani. mitä sanoo minulle. tai ehkä häntä kaduttaa. ihan niin kuin olisi päättänyt jotain, eikä kerro minulle. hän tuntuu erilaiselta. tai ehkä hän on pettynyt. miksi minusta tuntuu, että hän on varuillaan. niin kuin en saisi kontaktia. en niin kuin aikaisemmin. kuin en ymmärtäisi jotain mitä minun pitäisi ymmärtää. niin kuin hän ei olisi siinä. olemus, koko paketti tuntuu erilaiselta. minua pelottaa. olin niin täynnä virtaa, energiaa, meitä. nyt minusta tuntuu, että minun on äkkiä kehitettävä panssari ympärilleni. se pitää minut pystyssä ja muut kaukana minusta. minä…en …tarvitse…ketään.

mietin, että pelkäänkö, että se loppuu…tai että se on jo loppunut…kadonnut, haihtunut. se tietty tunne ja tunteminen. en minä ehkä sitä pelkää. onko se möykky kurkussa pelkoa? vai onko se ikävää? vai onko se kaipausta? vai onko se luopumista, luovuttamista? ehkä se on sitä kaikkea. hyvältä se ei ainakaan tunnu. se kuristaa. ja sen takia ei osaa olla. luonnollisesti. möykyn saa sulamaan, kun sulkee silmät, antaa kyynelten tulla, hengittää syvään, tekee sen kaiken uudelleen ja uudelleen. ja lopuksi aukaisee silmät ja jatkaa eteenpäin. sitä kaikkea mukanaan kantaen.

on mahtavaa tuntea. joskus ajattelee, että sekin kun sisällä raastaa tuska ja sydäntä repii, se on upeaa, koska silloin tuntee. kun sen pahimman vaiheen yli pääsee niin miettii kuitenkin, että on upeaa, kun tuntee vahvasti. sen vahvimman tunnepurkauksen jälkeen on hieman tyhjä olo, mutta samalla rento, helpottunut ja onnellinen. tottakai rakkauden, onnen, ilon tunteet, kun ne tulee syvimmältä sisältä ovat parhaita. kun sen kaiken tuntee aidosti ja voimakkaasti. kun antaa kaikkensa. intohimo, kiihko samalla tavalla saa tuntemaan, että elän joka solullani ja siihen vastataan. sama on, jos suuttuu, raivostuu, kiehahtaa jostain. energiaa on päässyt ulos. silloin tuntee elävänsä, kun saa päästää tunteet valloilleen täysillä, silloin tuntee, että on olemassa, kaikki aistit on käytössä, on antanut kaikkensa. jos ei saa kokea näitä vahvoja tunteita, ei ole ärsykkeitä, että ne tunteet tulisivat ulos ja saisivat kukkia, silloin menee turraksi. tulee araksi ja ahdistaa. on hieman hukassa. aina ympäristö ei hyväksy sitä, että näyttää tunteensa. että reagoi voimakkaasti, että kokee vahvasti. ympäristö ei ymmärrä, ei pidä sitä normaalina. pitäisi elää ja olla tasaisesti. ilman onnen, murheen mukanaan tuomia tunnepiikkejä. tai jos ei ilman niin ainakin niin ettei näytä niitä. siihen kai sitä on tottunut. ja siten kai sitä pääsee helpoimmalla. pitää vahvat tunteensa omana tietonaan. iloitsee, suree, rakastaa hiljaisuudessa, sievästi, olematta epänormaali. meneehän se niinkin. silloin minua ja minun reaktioitani ei pelätä. annan turvaa, lämpöä, rakkautta ja saan turvaa, lämpöä, rakkautta. tasaisen varmasti.

minusta tuntuu, että olen saarellani. tai ehkä omalla planeetalla. katselen, mitä maailmassa tapahtuu, mitä ihmiset tekevät ja touhuilevat. seuraan, mutta en vielä hyppää mukaan. mietin, olenko mieluummin yksikseni omalla saarellani, omalla planeetallani. vai menenkö muiden mukaan ja annan virran viedä. omalla saarella on hyvä olla. ei tarvitse jaksaa, ei tarvitse välittää, ei tarvitse miettiä, ei tarvitse yhtään mitään. voi ja saa kaikkea. se on minun saareni. siellä saan olla pää tyhjänä ajatuksista, pää täynnä ajatuksia. en halua sinne ketään. en sekoittamaan elämääni. menen sinne, kun haluan ovet kiinni, muurin ympärilleni. siellä se onnistuu.

riitänkö? olenko tarpeeksi? teenkö tarpeeksi? voisinko olla, tehdä enemmän? kaikkea. joskus iskee riittämättömyyden tunne. tuntuu, että pitäisi antaa enemmän. sekä kotona että työpaikalla. välillä tuntuu, että tekee mieli huutaa stop. maailma seis. antakaa minun miettiä, huokaista ja jatkaa matkaa. se päätön meno ja jatkuva vouhotus saa aikaan sellaisen leijuvan ja repivän olon. niin kuin revittäisiin sataan suuntaan. niin kuin minusta ei riittäisi palasta kaikkialle, vaikka kuinka yritän. mutta kun henkäisee ja miettii hieman saa taas etäisyyttä ja näkee mitä kohti on menossa ja millä tavalla. joskus on pakko katsoa asioita kauempaa. hypätä sivuun ja rauhoittua. antaa ajan mennä. se tosiaan rauhoittaa, mutta se tuo mukanaan myös hieman epävarmuutta, epäuskoa ja sitä ettei luota. täytyy vaan aina muistaa, että itseensä voi aina luottaa, omiin tunteisiin ja siihen mitä sisällä on. se siellä on aitoa, rehellistä minua ja se joko riittää tai ei riitä. ei saisi antaa muiden horjuttaa sitä.

omituista on taas se miten jostain tulee tunne, että on muuri välissä. tai ilmaa tai ihan mitä vaan. mutta kuitenkin niin, että jotain on välissä ja silloin mä en osaa olla oma itseni. on vähän niin kuin ahdistava tunne sisällä. jännittää, eikä ole luonnollinen. tuntuu, että haluaa käpertyä, mennä piiloon, juosta karkuun. mutta siinä samalla kuitenkin haluaisi, että pidettäisiin kiinni, lujaa. että tasaantuisi ja häipyisi se möykky sisältä. sillä siellä se taas on. möykky.

riittääköhän se, että on kuitenkin olemassa joku, on olemassa joku, jonka kanssa ei ole yksinäinen. silloinhan sitä kuitenkin tarjoaa toiselle suojaa, turvaa ja saa sitä myös itse häneltä. ei ole aivan yksin. sitä on luvattu rakastaa, vaikka tie veisi minne ja joskus olisi hieman pimeää. mietin vain, että voiko luottaa, että hän jonka kanssa olet elänyt vuosia, pitää kiinni kädestä, ymmärtää kaikki heikkoudet ja epäröimättä yrittää ylittää kaikki esteet. onko se vain niin, että pienetkin hetket riittävät, kunhan ei ole yksinäinen. voiko olla niin, että ihmiset vain helposti tyytyvät, eivät vaadi elämältä. piiloudutaan asioiden taakse, valitetaan, mutta ei tehdä mitään, kun ei voida…blääh.