on mahtavaa tuntea. joskus ajattelee, että sekin kun sisällä raastaa tuska ja sydäntä repii, se on upeaa, koska silloin tuntee. kun sen pahimman vaiheen yli pääsee niin miettii kuitenkin, että on upeaa, kun tuntee vahvasti. sen vahvimman tunnepurkauksen jälkeen on hieman tyhjä olo, mutta samalla rento, helpottunut ja onnellinen. tottakai rakkauden, onnen, ilon tunteet, kun ne tulee syvimmältä sisältä ovat parhaita. kun sen kaiken tuntee aidosti ja voimakkaasti. kun antaa kaikkensa. intohimo, kiihko samalla tavalla saa tuntemaan, että elän joka solullani ja siihen vastataan. sama on, jos suuttuu, raivostuu, kiehahtaa jostain. energiaa on päässyt ulos. silloin tuntee elävänsä, kun saa päästää tunteet valloilleen täysillä, silloin tuntee, että on olemassa, kaikki aistit on käytössä, on antanut kaikkensa. jos ei saa kokea näitä vahvoja tunteita, ei ole ärsykkeitä, että ne tunteet tulisivat ulos ja saisivat kukkia, silloin menee turraksi. tulee araksi ja ahdistaa. on hieman hukassa. aina ympäristö ei hyväksy sitä, että näyttää tunteensa. että reagoi voimakkaasti, että kokee vahvasti. ympäristö ei ymmärrä, ei pidä sitä normaalina. pitäisi elää ja olla tasaisesti. ilman onnen, murheen mukanaan tuomia tunnepiikkejä. tai jos ei ilman niin ainakin niin ettei näytä niitä. siihen kai sitä on tottunut. ja siten kai sitä pääsee helpoimmalla. pitää vahvat tunteensa omana tietonaan. iloitsee, suree, rakastaa hiljaisuudessa, sievästi, olematta epänormaali. meneehän se niinkin. silloin minua ja minun reaktioitani ei pelätä. annan turvaa, lämpöä, rakkautta ja saan turvaa, lämpöä, rakkautta. tasaisen varmasti.

minusta tuntuu, että olen saarellani. tai ehkä omalla planeetalla. katselen, mitä maailmassa tapahtuu, mitä ihmiset tekevät ja touhuilevat. seuraan, mutta en vielä hyppää mukaan. mietin, olenko mieluummin yksikseni omalla saarellani, omalla planeetallani. vai menenkö muiden mukaan ja annan virran viedä. omalla saarella on hyvä olla. ei tarvitse jaksaa, ei tarvitse välittää, ei tarvitse miettiä, ei tarvitse yhtään mitään. voi ja saa kaikkea. se on minun saareni. siellä saan olla pää tyhjänä ajatuksista, pää täynnä ajatuksia. en halua sinne ketään. en sekoittamaan elämääni. menen sinne, kun haluan ovet kiinni, muurin ympärilleni. siellä se onnistuu.

riitänkö? olenko tarpeeksi? teenkö tarpeeksi? voisinko olla, tehdä enemmän? kaikkea. joskus iskee riittämättömyyden tunne. tuntuu, että pitäisi antaa enemmän. sekä kotona että työpaikalla. välillä tuntuu, että tekee mieli huutaa stop. maailma seis. antakaa minun miettiä, huokaista ja jatkaa matkaa. se päätön meno ja jatkuva vouhotus saa aikaan sellaisen leijuvan ja repivän olon. niin kuin revittäisiin sataan suuntaan. niin kuin minusta ei riittäisi palasta kaikkialle, vaikka kuinka yritän. mutta kun henkäisee ja miettii hieman saa taas etäisyyttä ja näkee mitä kohti on menossa ja millä tavalla. joskus on pakko katsoa asioita kauempaa. hypätä sivuun ja rauhoittua. antaa ajan mennä. se tosiaan rauhoittaa, mutta se tuo mukanaan myös hieman epävarmuutta, epäuskoa ja sitä ettei luota. täytyy vaan aina muistaa, että itseensä voi aina luottaa, omiin tunteisiin ja siihen mitä sisällä on. se siellä on aitoa, rehellistä minua ja se joko riittää tai ei riitä. ei saisi antaa muiden horjuttaa sitä.

omituista on taas se miten jostain tulee tunne, että on muuri välissä. tai ilmaa tai ihan mitä vaan. mutta kuitenkin niin, että jotain on välissä ja silloin mä en osaa olla oma itseni. on vähän niin kuin ahdistava tunne sisällä. jännittää, eikä ole luonnollinen. tuntuu, että haluaa käpertyä, mennä piiloon, juosta karkuun. mutta siinä samalla kuitenkin haluaisi, että pidettäisiin kiinni, lujaa. että tasaantuisi ja häipyisi se möykky sisältä. sillä siellä se taas on. möykky.

riittääköhän se, että on kuitenkin olemassa joku, on olemassa joku, jonka kanssa ei ole yksinäinen. silloinhan sitä kuitenkin tarjoaa toiselle suojaa, turvaa ja saa sitä myös itse häneltä. ei ole aivan yksin. sitä on luvattu rakastaa, vaikka tie veisi minne ja joskus olisi hieman pimeää. mietin vain, että voiko luottaa, että hän jonka kanssa olet elänyt vuosia, pitää kiinni kädestä, ymmärtää kaikki heikkoudet ja epäröimättä yrittää ylittää kaikki esteet. onko se vain niin, että pienetkin hetket riittävät, kunhan ei ole yksinäinen. voiko olla niin, että ihmiset vain helposti tyytyvät, eivät vaadi elämältä. piiloudutaan asioiden taakse, valitetaan, mutta ei tehdä mitään, kun ei voida…blääh.

mä jäin tänään kuuntelemaan yhden irinan biisin sanoja. hiljaisuus. kun tosiaan on usein sellainen olo, että kaipaa hetkiä, kun saisi vain olla yksin. touhuta ja tehdä ilman suuria ajatuksia ja pohtimista. ei tarvis koko ajan yrittää selvittää mikä sisällä myllertää. ei sitä koko ajan jaksa kelata. eikä aina osaa sanoa mikä mieltä painaa. kun siinä on niin hurjasti semmonen olo, että haluaa olla toisen lähellä, joskus kaipaa kosketusta, mutta toisinaan ei sitäkään. haluaa vain olla lähellä, mutta ei mitään muuta. on se varmaan puolisolle vaikeeta ymmärtää. ja on se varmaan ahdistavaakin. mutta itsestä tuntuu vain siltä, että joskus tarvii tilaa hengittää ja silloin toivois, että toinen ymmärtäis sen, eikä ottais itseensä. kai se on vaikea neuvo toiselle, jos sanoo, et haluan olla lähellä, mutta en halua, että kosket. ei se varmaan itsestäkään tuntuis hyvältä, jos puoliso sanois niin mulle. ja voishan se olla niin, että jos vaan ollaan hiljaa ja etäällä niin käy niin ku siinä biisissä: tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa…vaikka voi se hiljaisuus tappaa muutenkin; kosketaan tai ei, jos asioista ei pysty puhumaan. huokaus.

tulee likainen ja halveksittu olo. silloin kun lukee juttuja siitä, mitä on tehnyt ja tekee koko ajan. tietää itsekin, mitä on tehnyt ja itse itseään siitä rankaisee. jollain tapaa. mutta ei osaa rangaista siitä mitä tuntee. kun siellä syvällä sisällä ajattelee ettei voi olla väärin tuntea. tunteet on aitoja, puhtaita, sitä minua itseäni. ei se voi olla likaista ja halveksittua. se keneen se kaikki kohdistuu, se tietysti on kaikkea muuta kuin sallittua, hyväksyttyä, oikeudenmukaista. kyllä minä sen tiedän. ja välillä on vaikeaa pitää kiinni siitä ajatuksesta, että minun tunteeni ovat puhtaita, ainutlaatuisia, vain minulta hänelle. siinä ei voi olla mitään pahaa. väkisinkin siitä ajatuksesta meinaa päästää irti, kun tuntuu, että on täysin moraaliton ja ilkeä. se, että tietää itse, mitä on tehnyt, ei riitä, kun kuitenkin muiden ihmisten puheet, käytös vaikuttaa paljon miten sen kaiken kokee ja sitä alkaa katselemaan asiaa muiden silmin. ehkä niin pitäisikin tehdä. ehkä olenkin vain hukassa. mutta voivatko tunteet erehtyä? voinko tulkita tunteitani väärin? voinko tulkita toista ihmistä väärin?

mä oon tässä parina päivänä huomannut ajattelevani teinirakkauttani. tai oikeastaan sitä voisi sanoa ensirakkaudeksi. se poika oli mulle läheinen, ystävä, rakastettu. niin kuin nyt siinä iässä voi olla. mä usein mietin mitähän sen elämään kuuluu. toivon, että kaikki on hyvin. onhan se niin, että kun on jotain joskus rakastanut, välittänyt kovasti, haluaa hänelle kaikkea hyvää loppuelämän. me oltiin tietyllä tavalla sielunkumppanit. mut sit tietyllä tavalla meidän elämä ei olis onnistunut yhdessä. ainakin siinä vaiheessa haluttiin eri asioita. kummasti sitä kuitenkin miettii mitä hänestä on tullut ja minkälaista olisi jutella nyt. jännittäisi ainakin ihan hurjasti. hänelle näytin itsestäni puolia, joita en ole näyttäny puolisollenikaan, joten hän tuntuu edelleen hyvin läheiseltä. voisi kai sanoa, että hänelle on aina paikka minun sydämessäni. ei niitä ihmisiä kokonaan unohda, joita on kerran rakastanut. sinne ne jäävät. syvälle sisimpään.

on ihana tuntea toinen. se läheisyys. se, että se toinen on siinä. on ihana huomata, että se toinen tosiaan on siinä, lähellä, läsnä. ja on ihana, kun se toinenkin jännittää, hänenkin sydän hakkaa. silloin haluaisi vain halata lujaa, hellästi, sulautuen. silloin huomaa, että se toinenkin ehkä miettii minua. ehkä hän tosiaankin muistaa, kaipaa ja miettii. ja on ihana, kun hän pitää minusta kiinni. siinä haluaisi vain sulkea silmänsä, hengittää syvään, olla hiljaa, tuntea läheisyys, tosi tosi kauan. odottaa, että jännitys laukeaisi, hengitys tasaantuisi, sydämen tykytys helpottaisi. rentoutuisi ja voisi vain nauttia läheisyydestä. siitä, että on siinä, yhdessä. ja saisi tuntea. kaikilla aisteilla. on se vaan…aikamoista.

olisipa kätevää, jos saisi varastoitua sitä lämpöä, tunnetta, mitä toisesta ihmisestä saa, mitä toinen ihminen saa aikaan. saisi kerätä mukaansa, varastoida sisälleen ja käyttää aina kun siltä tuntuu. sitä käyttäisi varoen, säästeliäästi, vähän kerrallaan, täysillä nauttien. silloin ei tarvitsisi pelätä, että se loppuu. ei tarvitsisi pelätä viimeistä kertaa. ei tarvitsisi pelätä, että unohtaa. ei tarvitsisi hätäillä, olla kuin ei ikinä enää, imeä kerralla niin paljon. voisi vain olla ja nauttia, kun tietäisi, että sitä jää johonkin, josta sitä voi käyttää. onhan sitä nytkin tuolla sisällä. mutta se on vain niin piilossa. sen pitää olla niin piilossa. se ahdistaa, kun se pitää työntää niin syvälle. ja sen takia sitä pelkää monia asioita.

jos tuntee vetoa toiseen ihmiseen, onko se sama kuin rakastaisi. onko vetovoima automaattisesti rakkautta vai tarvitaanko siihen muutakin. jos on vain vetovoimaa kahden ihmisen välillä, onko se vain fyysistä. jos on muutakin kuin fyysistä vetovoiimaa, tuleeko siitä silloin rakkautta. onko se silloin sellaista rakkautta, joka kestää loppuelämän ja pitää elossa loppuun saakka. tarvitaanko rakkauteen vetovoimaa. jos ei ole vetovoimaa, voiko rakkaus kestää, voiko sellaisen rakkauden kanssa elää hautaan asti, riittääkö se pitämään elämän täytenä. voiko tosiaan olla pelkkää vetovoimaa, pelkkää fyysistä. mitä jos on on molempia, fyysistä ja henkistä. vetovoimaako se vain on ja rakkaus on pois suljettu koko kuviosta. onko vetovoima sama kuin intohimo, halu olla toisen lähellä ja toisessa. mietinpähän vain…