läheisyys lämmittää ja saa aikaan vaikka minkälaisia tuntemuksia. hymyilyttää, kun ajattelen asiaa…mutta kun nyt tuntuu, että olisi vain kiva olla lähellä. olen ehkä jossain joskus ajatellut etten koske, etten mene lähelle. mutta nyt tuntuu, että haluaisin olla lähellä. halata ja nojata. vähän niin kuin imeä energiaa ja sitä tiettyä tunnetta. ja tuntea vain läheisyyden ja toisen olemassaolon. että hän on siinä, vahvasti, läsnä. sitä tunnetta mitä kaipaan. onhan se vähän hassua ja hullunkurista, mutta sellainen olen minäkin. hassu ja hullunkurinen…

olenkohan minä tusinaa? ihan niin kuin tuhannet ja taas tuhannet perheenäidit, jotka eivät ole tyytyväisiä parisuhteeseensa? luin eräästä naistenlehdestä, että naisille tärkeimpiä syitä eroon ovat puolison vähäinen tuki, epätasainen vastuunjako, erilaiset arvot ja elämäntyylit sekä arvostuksen puute. didaa. kuulostaapa tutulta. olen kuin kuka tahansa nainen ja puolisoni käyttäytyy kuin kuka tahansa mies. ei mitään uutta taivaan alla. ainoastaan uutta minulle, enkä osannut siihen varautua. kyllä tosiaan tuntuu tusinalta ja siltä, että marisen ihan turhaan. sit luin, että miehet puolestaan kokevat suurimmiksi eron syiksi suhteen seksuaaliset ongelmat, puolison valituksen ja toiseen henkilöön rakastumisen. paljon mahdollista. vaikea mennä sanomaan. ehkä noi seksuaaliset ongelmat kärjistyy enemmän miehillä kuin naisilla. ja lisäksi tärkeimpiä syitä suhteen jatkamiselle ovat lapset, rakkaus ja halu elää yhdessä. allekirjoitan. siis lapsethan on ehdottomasti iso syy jatkaa yhdessä vaikkei kaikki niin vallatonta olisikaan. onko se sitten oikein vai väärin, kuka sen sanoo. ja jos rakkautta löytyy niin ei kai ero tule edes mieleen. mutta kun sitäkin voi olla monen sorttista…ei se välttämättä 20 v jälkeen ole ihan samanlaista kuin alussa. mutta ei kai se koskaan voi olla. kun säilyis edes se “jokin”…ja sitten halu elää yhdessä. niin kai. vaikkei intohimo ole ylimmillään, eikä toinen sytytä satasella niin voihan se silti tuntua, että yhdessä on hyvä elää perheenä ja lapsilla kuitenkin paras olla. ei siinä sitten enää niin ajattele omia haluja ja onnellisuutta. jos sitä on tyytymätön perusparisuhteessa niin kai sitä pitää miettiä onko itsekäs. varmaan. mut mä yritän kuitenkin ajatella niinkin, että en mä täällä elä muita varten kuin itseäni varten ja siksi pitäisi panostaa myös omaan onneen ja siihen mitä elämältä haluaa. ettei eläis puolivaloilla vaan täysillä. siinäpä sitä on sarkaa.

sekin on vahva tunne, kun ärsyttää. kun tympäsee. kun kiehuu. kun ottaa pattiin. kun suomeksi sanottuna vituttaa. vois sanoa, että silloinkin vapautuu suunnaton määrä energiaa. minua vituttaa nyt, enkä ole vielä keksinyt miten saan sen purettua. yleensä silloin on hyvä junkkamieli ja silloin jaksais vääntää ja väitellä melkein mistä vain. on melkein ihan sama miten asiat menee. mistä tämmönen junkka tai vitutus tulee. yks on se, kun turhautuu. kun ei jaksa. ei jaksa mainita aina samoista asioista. ja kun ei jaksa aina sanoa. miksei voi vain mennä ja tehdä ilman, että pitää erikseen sanoa ja pyytää. en jaksa semmosta. argh. ja sit tulee tiuskittua semmosille, joihin se ei liity pätkääkään ja sitte harmittaa. kai se helpottais, jos ehtis ja sais siinä samantien raivota asianomaiselle. mut aina pitää varoa jotain ja sit koko juttu menee ojhi, eikä sitä enää hetken päästä muista. blääh. no tulipa purettua tätä kautta.

sitä jotenkin ajattelee ettei se tunnu niin paljon. kuvittelee, että kun aikaa menee, eikä koske ja hyvä kun puhuu niin kyllä se unohtuu. eikä enää koe niin vahvasti, eikä mihinkään jää enää jälkeä. mutta kun sitten yllättäen tuntee toisen huulet iholla niin ei se minnekään ole kadonnut. se tunne. tuntuu, hyvältä, lämpimältä, värinältä. ei sille vain voi mitään. ja sitä ei saisi kaivata. ja sitä ilman on oltava. mahtavaa…ai miten niin ikävä. niin varmaan…

siellä se on sisällä. näky. hän seisoo paikallaan ja vilkuttaa. hymyilee. minä peruutan autolla pois, vilkaisen häntä, yritän hymyillä. ajan pois. voihkaisen ääneen. sisältä kouraisee niin kuin sisuskaluja revittäisiin irti. kyyneleet kohoavat silmiini. puren hampaita yhteen. hengitän syvään. puhallan. suljen silmäni. minähän en itke. en piru vie itke. sitten hiljaisuus. kauan. ja se vilkutus jatkuvasti näkynä silmieni edessä. luulin jo päässeeni siitä eroon. en yleensä mieti tuollaisia, kun pääsen niiden yli. tänään se näky tuli ihan yht äkkiä. ja se sama tunne sisällä kuin silloinkin. mutta silloin oli myös ahdistusta. ja sitä ei ollut nyt. oli vain se näky ja vahva tunne siitä, että irtaannun jostain, minua revitään irti. minua hyvästellään, enkä tajunnut sitä silloin.

ystäväni puhui unelmasta. yhteisestä unelmasta, joka hänellä on puolisonsa kanssa. minulla ei ole sellaista. tai siis meillä. ei ainakaan sellaista mistä olisi puhuttu ääneen ja jota kohti pyrkisimme. ei sitä silloin varmaankaan ole. mietin sitten, että se olisi varmasti eteenpäin vievä voima ja se varmasti yhdistäisi meitä. molemmat touhuilisivat, tekisivät töitä unelman saavuttamiseksi. yhdessä. sehän nyt on sama mikä se unelma on; vaikka olisi maailmanympärysmatka tai ihan mitä vain. tottakai kaikki lapsiin liittyvä on yhteistä unelmaa, mutta se on jotenkin eri asia. ja joku saattaa sanoa, että elämme yhteistä unelmaa, kun meillä on perhe, koti, työpaikat. se on se meidän yhteinen unelma. hyvä niin. minä en koe sitä niin. ehkä minä unelmoin jostain muustakin.

ystäväni äiti menetti puolisonsa äkillisesti. luonnollisesti se oli järkytys ja vie aikaa ennen kuin hän pääsee kiinni elämään ja sinuiksi asian kanssa. hän kertoi siitä, kuinka kesken arkisten touhujen mieleen tulee muisto siitä miten hänen miehensä teki jonkun asian, kuinka he yhdessä tekivät jonkun asian. hän kertoi, että silloin hänen ihonsa menee kananlihalle, kehon läpi menee kylmiä väreitä, kehoa pistelee. hän kokee muiston toisen ihmisen olemuksesta, hänen kosketuksestaan erittäin voimakkaasti ja fyysisesti. mietin siinä sitten, että niin se on. kun antaa itsestään paljon ja on avoin toiselle ja sitten kun se kaikki otetaan pois niin ei itseään saa kasaan ihan heti. ei saa kasattua ympärilleen kuorta niin helposti kuin haluaisi. se vie aikaa. muisto toisesta ihmisestä, hänen kosketuksestaan on voimakas. kyllä mieli muistaa, mutta kyllä kehokin muistaa. ja jos mieli kaipaa, kehokin kaipaa. läheisyyttä, lämpöä, turvaa, kaikkia tunteita. vahvasti. eikä ole aina tahdon asia näkyykö se ulospäin vai ei.

mietin naisellisuutta. sitä mitä se on ja mikä tekee naisesta naisen. riippuu tietysti ihmisestä, luonteesta jne. minä en ole koskaan tuntenut itseäni naiseksi. olen tuntenut itseni enemmänkin tytöksi, joksikin. olen vierastanut naisellisena pidettyjä asioita. en kiinnittänyt huomiota ulkonäköön, hiuksiin, meikkaamiseen varsinkaan. viihdyin hyvin paljon lippalakki päässä. sen alle oli helppo piiloutua. urheilu ja lajit, joita harrastin olivat sopivan persoonattomia. olen miettinyt, että ehkä koin kaikki naiselliset asiat jotenkin pelottaviksi, turhiksi, heikon ihmisen merkiksi. ajattelin myös, että se ei ole aitoa. ihan niin kuin olisi piiloutunut jonkun taakse, jos meikkasi tai laittoi itsensä muuten kauniiksi. kuin ei muka olisi ollut aito. halusin olla “kova”, minähän en mielistele, minuahan ei miehet höynäytä. ei tullut mieleenkään laittaa itseä jonkun takia. kaikki ulkoiset asiat olivat erittäin arka paikka minulle. jos tuli puhetta ulkonäöstä, heti karvat pystyyn ja uhoamaan, jos ei kelpaa tällaisena niin ilmankin voi olla. mutta kyllä se kaikki liittyy kuitenkin itsetuntoon. en halunnut, enkä uskaltanut korostaa itseäni. en millään tavoin. oli paljon helpompi pukeutua persoonattomasti ja “poikamaisen” sporttisesti. silloin kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. eikä kyse ollut siitä ettenkö olisi halunnut ja ihaillut naisellisia asioita. en vain uskaltanut.

en tiedä tulinko enemmän sinuiksi tämän naisellisuuteni kanssa lasten myötä vai ehkä vähän sitä ennen. ehdottomasti kuitenkin paljon tapahtui lasten jälkeen ja sen jälkeen, kun sain painon sille tasolle mille halusin. en ole koskaan ollut lihava, mutta olen peitellyt ja ujostellut naisellisia kohtiani, kuten rintoja. lasten jälkeen alkoi vain tuntua, että ne kaikki naiselliset asiat ovat tärkeitä ja koska ne kiinnostavat, haluan kaivaa esiin omaa naisellisuuttani. kaikkihan me kuljemme omaa polkuamme naisellisuutemme kanssa ja minä olen siinä vasta alkumatkassa, mutta olen kuitenkin innolla tutustunut uuteen puoleen itsessäni ja huomannut, että minä pidän siitä. ja kai sekin liittyy tähän itseni löytämiseen ja itseeni tutustumiseen mitä olen nyt tehnyt ja teen edelleenkin. enää en koe olevani tyttö. olen nainen ja nautin siitä. mutta kyllä se ujostuttaa. ottaa aikansa. pikku hiljaa uskallan näyttää mikä olen, miltä sisälläni tuntuu. tottakai pelkään, mutta en ollenkaan niin kuin ennen. ehkä uskallan luottaa itseeni ja näyttää myös itselleni mitä naisellista minussa on.

kuten mainitsin, saatoin ennen ajatella, että heikkous liittyy naisellisuuteen. nyt olen ehdottomasti eri mieltä. ennen ajattelin, että minun täytyy aina olla se vahva. minä kyllä pidän kaikki pystyssä. en halunnut näyttää omaa heikkouttani miltään osin; en vaikka voimat olisivat loppuneet miten. itkin vain itseni tyhjäksi, puristin kädet nyrkkiin ja jatkoin matkaa. mutta nyt on hieman toisin. minä oikein kaipaan sitä, että saan nojata johonkin. että minulla olisi joku joka olisi seinänä minulle. olkapäänä, jota vasten itkeä tai nauraa. oli tilanne mikä tahansa tai hetki mikä hyvänsä. minun ei tarvitsisi aina tsempata, että jaksan. voisin joskus antaa periksi ja nojata vain toiseen. sitä minä kaipaan nykyään.  

olisinpa jossain rauhallisessa paikassa. kuuntelisin hiljaisuutta. kuuntelisin itseäni. ääntä sisälläni. pystyisinkö siihen? en ole kokeillut, mutta haluaisin kokeilla. menisin varmaan jonnekin mökille. rauhaan, hiljaisuuteen. laittaisin ruokaa. rauhassa. menisin saunaan. kylpisin rauhassa. välillä saunaan, vilvottelemaan, saunaan, vilvottelemaan. joisin hieman viiniä. tuntisin, kuinka se rentouttaa kehoni. lukisin kirjaa, nukahtaisin välillä. heräisin hiljaisuuteen. kävisin ulkoilemassa. nauttisin musiikista. tiedän, että kaipaisin seuraa. jotain joka tekisi sen kaiken kanssani. jakaisi sen kaiken kanssani. nauttisi siitä yhtä paljon kuin minäkin. hän olisi siinä lähelläni, pitäisi kiinni ja sulautuisi minuun. mutta ehkä se pitäisi osata tehdä myös yksin. en tiedä. 

joskus pelkäsin, että hiljaisuus on yksinäisyyttä. tapa mennä, touhuta, puhua koko ajan voi olla myös sitä, että pelkään pysähtyä. pysähtyä miettimään ja ajattelemaan mihin seuraavaksi, mitä seuraavaksi. en ole tottunut suunnittelemaan. olen vain mennyt. ajatellut, että otan asiat sellaisina kuin ne tulevat. ilman sen suurempia suunnitelmia.

totuus mistä? kaikesta. mikä se sitten on? aika vaikea juttu. jos on vaikeeta myöntää ja kertoa asioita toiselle ihmiselle, on myös vaikeeta myöntää asioita itselle. rehellisesti. oli sitten kyse mistä hyvänsä. helposti alkaa kaunistelemaan ja puolustelemaan ja etsii jos minkälaisia syitä. totuus on kuitenkin usein aika raaka. ja siksipä niin usein meneekin metsään, kun alkaa liikaa kelaamaan asioita ja sit ei enää loppupeleissä kehtaa, eikä uskalla kertoa asioita eikä myöntää itselleen. varsinkin kun miettii miksi on mitäkin tehnyt. ja miksi juuri jonkun kanssa. ei kaikkea vaan kykene sanomaan ääneen. ei ainakaan aivan heti. ja ei ainakaan aivan just ja niin kuin se on. kyllä sitä esittää asiat suht pehmeästi ja hiukka vihjaillen, et josko se toinen siitä tajuais. mut on se myös sama juttu itsensä kanssa. kun miettii omia tekoja, ajatuksia, elämää ei tule ihan helpolla se, että myöntää miksi asiat menee tiettyyn suuntaan ja tietyllä tavalla. tai että miksi ne ei mene tietyllä tavalla, tiettyyn suuntaan. ei oo välttämättä niin helppoa sanoa mitä elämältä halua…
sit jos joku kaivaa ja kaivaa sua niin kyllä se vähä välillä hämmentää. miksi se tekee niin? mitä se siitä saa? mut kyllä mä ajattelen niin, että totuuttahan siinä etsitään. ja hyvä puoli on se, että siinä alkaa itsekin ajattelemaan asiaa useammalta kantilta. ei aina näe kaikkea itsestä ja siihen tarttee monesti toisen apua. on upeeta, jos joku saa mut ajattelemaan asiaa monelta kantilta etten jää jumiin. mut on se vaan vähä niin, että jos se on kovin ykspuolista niin alkaa tuntuun, et mulle viisastellaan ja tämä kehohan ei kestä sellaista. mutta totuuden nimissä, onhan se aikamoista, kun joku kaivaa ja kaivaa totuutta etsittäessä!