maailmanpyörä.

tulee likainen ja halveksittu olo. silloin kun lukee juttuja siitä, mitä on tehnyt ja tekee koko ajan. tietää itsekin, mitä on tehnyt ja itse itseään siitä rankaisee. jollain tapaa. mutta ei osaa rangaista siitä mitä tuntee. kun siellä syvällä sisällä ajattelee ettei voi olla väärin tuntea. tunteet on aitoja, puhtaita, sitä minua itseäni. ei se voi olla likaista ja halveksittua. se keneen se kaikki kohdistuu, se tietysti on kaikkea muuta kuin sallittua, hyväksyttyä, oikeudenmukaista. kyllä minä sen tiedän. ja välillä on vaikeaa pitää kiinni siitä ajatuksesta, että minun tunteeni ovat puhtaita, ainutlaatuisia, vain minulta hänelle. siinä ei voi olla mitään pahaa. väkisinkin siitä ajatuksesta meinaa päästää irti, kun tuntuu, että on täysin moraaliton ja ilkeä. se, että tietää itse, mitä on tehnyt, ei riitä, kun kuitenkin muiden ihmisten puheet, käytös vaikuttaa paljon miten sen kaiken kokee ja sitä alkaa katselemaan asiaa muiden silmin. ehkä niin pitäisikin tehdä. ehkä olenkin vain hukassa. mutta voivatko tunteet erehtyä? voinko tulkita tunteitani väärin? voinko tulkita toista ihmistä väärin?

mä oon tässä parina päivänä huomannut ajattelevani teinirakkauttani. tai oikeastaan sitä voisi sanoa ensirakkaudeksi. se poika oli mulle läheinen, ystävä, rakastettu. niin kuin nyt siinä iässä voi olla. mä usein mietin mitähän sen elämään kuuluu. toivon, että kaikki on hyvin. onhan se niin, että kun on jotain joskus rakastanut, välittänyt kovasti, haluaa hänelle kaikkea hyvää loppuelämän. me oltiin tietyllä tavalla sielunkumppanit. mut sit tietyllä tavalla meidän elämä ei olis onnistunut yhdessä. ainakin siinä vaiheessa haluttiin eri asioita. kummasti sitä kuitenkin miettii mitä hänestä on tullut ja minkälaista olisi jutella nyt. jännittäisi ainakin ihan hurjasti. hänelle näytin itsestäni puolia, joita en ole näyttäny puolisollenikaan, joten hän tuntuu edelleen hyvin läheiseltä. voisi kai sanoa, että hänelle on aina paikka minun sydämessäni. ei niitä ihmisiä kokonaan unohda, joita on kerran rakastanut. sinne ne jäävät. syvälle sisimpään.

on ihana tuntea toinen. se läheisyys. se, että se toinen on siinä. on ihana huomata, että se toinen tosiaan on siinä, lähellä, läsnä. ja on ihana, kun se toinenkin jännittää, hänenkin sydän hakkaa. silloin haluaisi vain halata lujaa, hellästi, sulautuen. silloin huomaa, että se toinenkin ehkä miettii minua. ehkä hän tosiaankin muistaa, kaipaa ja miettii. ja on ihana, kun hän pitää minusta kiinni. siinä haluaisi vain sulkea silmänsä, hengittää syvään, olla hiljaa, tuntea läheisyys, tosi tosi kauan. odottaa, että jännitys laukeaisi, hengitys tasaantuisi, sydämen tykytys helpottaisi. rentoutuisi ja voisi vain nauttia läheisyydestä. siitä, että on siinä, yhdessä. ja saisi tuntea. kaikilla aisteilla. on se vaan…aikamoista.

olisipa kätevää, jos saisi varastoitua sitä lämpöä, tunnetta, mitä toisesta ihmisestä saa, mitä toinen ihminen saa aikaan. saisi kerätä mukaansa, varastoida sisälleen ja käyttää aina kun siltä tuntuu. sitä käyttäisi varoen, säästeliäästi, vähän kerrallaan, täysillä nauttien. silloin ei tarvitsisi pelätä, että se loppuu. ei tarvitsisi pelätä viimeistä kertaa. ei tarvitsisi pelätä, että unohtaa. ei tarvitsisi hätäillä, olla kuin ei ikinä enää, imeä kerralla niin paljon. voisi vain olla ja nauttia, kun tietäisi, että sitä jää johonkin, josta sitä voi käyttää. onhan sitä nytkin tuolla sisällä. mutta se on vain niin piilossa. sen pitää olla niin piilossa. se ahdistaa, kun se pitää työntää niin syvälle. ja sen takia sitä pelkää monia asioita.

jos tuntee vetoa toiseen ihmiseen, onko se sama kuin rakastaisi. onko vetovoima automaattisesti rakkautta vai tarvitaanko siihen muutakin. jos on vain vetovoimaa kahden ihmisen välillä, onko se vain fyysistä. jos on muutakin kuin fyysistä vetovoiimaa, tuleeko siitä silloin rakkautta. onko se silloin sellaista rakkautta, joka kestää loppuelämän ja pitää elossa loppuun saakka. tarvitaanko rakkauteen vetovoimaa. jos ei ole vetovoimaa, voiko rakkaus kestää, voiko sellaisen rakkauden kanssa elää hautaan asti, riittääkö se pitämään elämän täytenä. voiko tosiaan olla pelkkää vetovoimaa, pelkkää fyysistä. mitä jos on on molempia, fyysistä ja henkistä. vetovoimaako se vain on ja rakkaus on pois suljettu koko kuviosta. onko vetovoima sama kuin intohimo, halu olla toisen lähellä ja toisessa. mietinpähän vain…

mä mietin sitä, kun se napsahti. silloin säikähti. tunsi jotain. tunsi, että sisällä napsahti. silloin vain tunsi. se oli pelottava tunne. ihan niin kuin olisi heti aavistanut, että tämä ei tiedä hyvää. mutta se tuntui sen verran voimakkasti, että se kiehtoi. se oli sen verran uusi tunne, että siitä halusi ottaa selvää. halusi tietää siitä enemmän. mikä se oli, mitä se tarkoitti, mistä se tuli. miten se, että katsoo ihmistä, jonka on tuntenut pitemmän aikaa ja joka ei aikaisemmin ollut tuntunut missään niin miten se häneen katsominen sai yht äkkiä aikaan napsahduksen, tunteen, väreilyn. kun muistan sen tilanteen ja tunteen niin selvästi. ja sen miten se säikäytti. ja sen miten hämilleen sitä meni. tuo ihminen kaiksita. tuo joka vielä eilen ei tuntunut missään. yht äkkiä tuntui ja tuntuu edelleen. h-a-s-s-u-a.

tosi ruma sana. korvike. on helppo jäädä koukkuun ajatukseen, että on korvike jollekin. jos haluaa ajatella asiaa kovin yksipuoleisesti. mutta eihän asia niin yksinkertainen ole. ja jos yhtään viitsii ajatella asiaa kummankin osapuolen kannalta niin kukapa siinä on kenellekin korvike. niinpä niin. minä hänelle vai hän minulle. toki molemmat varmaan hakee ja tekee asioita, mitä ei “normaalissa” parisuhteessa tee, mutta pelkästään korvike…enpä usko. ja jos olisi pelkkä korvike niin ei sitä varmaan haluaisi katsoa aina vain eteenpäin. eiköhän siinäkin olisi jo tullut raja vastaan. ei korvike, vaan jotain paljon muuta….

avata itsensä toiselle. voi sanoa, että se on vaikeaa. mutta voi myös sanoa, että se on helppoa. kun on vain oikea ihminen. ei sitä pysty väkisin tekemään. eikä sitä silloin edes tee täysillä, eikä ihan kokonaan, jos pitää miettiä ja pohtia mitä tekee, miten, miksi. kun se tulee luonnostaan, silloin ei ajattele vaan automaattisesti on vain oma itsensä ja näyttää itsensä sellaisena kuin on. ei kaunistele, sievistele, piilottele. on vain. ja toinen tykkää siitä huolimatta. ja näkee sen suurempia yrittämättä. en minä sitä jaksa miettiä, että miksi. siksi vain. ja jos ajattelee, että minäpä haluan avata itseni jollekin niin ei se kovin helpolla tule, jos se toinen ei halua tehdä sitä yhtä lailla. kyllä sen aavistaa. niin kuin aavistaa sen, kun joku haluaa. eli en minä puolisoani voi yksin syyttää asioista. minä en vain osaa avata itseäni hänelle, en halua, eikä hänkään osaa, eikä halua tehdä sitä minulle. meillä voi mennä moni asia loistavasti, mutta sinne syvimpään me tuskin koskaan päästään. siltä se nyt vaan tuntuu. ei se välttämättä ole maailmanloppu, mutta niin vain on meidän välillä. se on sitten eri asia, voiko niin elää…

aurinko. valo. lämpö. tekee kyllä ihmeitä. nyt tuntuu, että täytyy olla vain ulkona ja imeä energiaa valosta ja auringosta. oikeastaan on sellainen olo, että tekisi mieli istua laiturin nokassa, pistää silmät kiinni ja kuunnella hiljaisuutta. olla ihan hiljaa ja rauhassa. mitähän ajatuksia päähäni pälkähtäisi? voisi tehdä hyvää ottaa päivä pari ja mennä jonnekin rauhaan ihan yksin. kokeilla miltä se tuntuu. ei sitä välttämättä edes osaisi olla yksin ja varsinkin hiljaisuudessa. eilen tuntui, että olisi voinut vain mennä ja viilettää. olla vauhdissa ja tuulettua. oli jotenkin levoton ja villi olo. hiukan kiusoitteleva, mutta kuitenkin läheisyyttä kaipaava. ei kai siitä tunteesta pääse eroon. se tulee mukana. nyt taas ei jaksaisi touhottaa. otan siis kirjan käteen ja rauhoitun. vaivun omalle saarelleni…

läheisyys lämmittää ja saa aikaan vaikka minkälaisia tuntemuksia. hymyilyttää, kun ajattelen asiaa…mutta kun nyt tuntuu, että olisi vain kiva olla lähellä. olen ehkä jossain joskus ajatellut etten koske, etten mene lähelle. mutta nyt tuntuu, että haluaisin olla lähellä. halata ja nojata. vähän niin kuin imeä energiaa ja sitä tiettyä tunnetta. ja tuntea vain läheisyyden ja toisen olemassaolon. että hän on siinä, vahvasti, läsnä. sitä tunnetta mitä kaipaan. onhan se vähän hassua ja hullunkurista, mutta sellainen olen minäkin. hassu ja hullunkurinen…