maailmanpyörä.

tarviiko sitä ylipäätänsä ketään? varmasti pärjäisi yksinkin. sanotaan, että kaksin aina kaunihimpi. se kuulosta siltä, että ihan sama kuka se toinen on kunhan ei yksin tartte elää. kai aika monesti niin ajatellaankin. ja itsekin on viime aikoina ajatellut liian usein niin. kun kuitenkin on ookoo. on toisesta ainakin seuraa. ei tartte ihan kaikkea yksin märehtiä. se että haaveilee jostain enemmästä, erikoisemmasta, vahvemmasta tunteesta niin ehkä se kuitenkin on epätodellista. liekö se kuitenkaan pysyvää ja siinä suhteessa todellista. kyllä arki aina tulee vastaan. toisaalta, jos lähtökohtaisesti suhtautuu ja tuntee toista kohtaan vallattoman vahvasti ja jopa varpaankynsillä eikä se tunne ole pelkkää turvallisuutta niin ehkä siinä kuitenkin on toive ja mahdollisuus, että elämä ei oliskaan niin tasaisen tappavaa. en tiiä…se on kuitenkin selvää, että on tarve tuntea vahvasti. sitä tarvetta pystyy piilottelemaan, sitä pystyy ajattelemaan, että pärjää vähemmällä, mutta aina tasaisin väliajoin se kaikki ponnahtaa esiin. niin se vain on.

elämä meni seis jokin aika sitten. henkinen pahoinvointi oli hurjaa, mutta myös fyysinen. ikinä, koskaan aikaisemmin ei mitään sellaista. en tiennyt, että pystyn reagoimaan niin voimakkaasti. en tiennyt, että rakastin niin paljon. tiesin, mutta en muistanut, miltä tuntuu, kun jotain yllättävää tapahtuu. kun on niin pahoillaan toisen puolesta, että voisi vain huutaa ja itkeä. kun ei millään voi ymmärtää mitä on tapahtunut ja miksi. ei sitä ymmärrä vieläkään, mutta jälleen kerran aika tekee ihmeitä…kun ajattelen tapahtunutta, voin edelleen pahoin. fyysisesti. nyt pystyn kuitenkin syömään. nyt pystyn kuitenkin nukkumaan. askel kerrallaan…

tää on hyvä paikka purkaa ajatuksia. mut mä vaihdan nyt paikkaa. saa nähdä kuinka juttu siellä irtoaa…sitä kun on niin truly, madly, deeply etc. :)

vaikea irrottautua, mutta kyllä se onnistuu. aika tekee tehtävänsä. huomaan etten kelaa työjuttuja, en anna itselleni sitä mahdollisuutta. toki sitä välillä huomaa, että ajatus karkaa, mutta ei tarvitse tehdä töitä miettiäkseen jotain muuta. ookoo, kävin tänään työpaikalla, mutta tuli jotenkin semmonen olo, että olisko jotain muuta. muuta kuin tätä mitä jo niin monta vuotta. toisaalta houkuttais joku uusi homma, uudella paikkakunnalla, paikassa, jossa kukaan ei tunne. ei mitään “se on se ja se, se on sen ja sen tyttö, se on sen ja sen vaimo, se on tuossa hommassa sen ja sen takia”. vois aloittaa puhtaalta pöydältä. on helppoa ja turvallista olla tässä samassa paikassa, mutta on toisaalta rasite, kun kaikki tietää ja tuntee ja työtavat on tuttuja. ei saa otetta, tuntuu välillä, että jokin jarraa ja on välillä aika hurja epäusko omaan osaamiseen ja omiin kykyihin. ei voi mitään, mut välillä ajattelee, et vitsi mikä luuseri, kun aina tässä samassa paikassa. toisaalta ei tee mieli lähteä just nyt. hyviä tyyppejä ja jotenki semmonen olo, että jutut muuttuu. on jo muuttunut, mut jostain syystä semmonen olo, että vielä muuttuu lisää. ei kaikki ihmiset ole valmiita muutokseen. onkohan sitä itsekään ja siksi sitä pysyy samassa paikassa. ja jos niitä ihmisiä, jotka on lähteny sanotaan rautaisiksi ammattilaisiksi niin mikähän sitä sitten itse on. ehkä ne osaajat kuitenkin lähtee, tajuaa, että elämää on muuallakin. en tiiä. jotenkin on vaan semmonen olo, että pitäis ravistella elämää. omaa elämää. onko se sitten työpaikan vaihtaminen vai jotain muuta. levollinen olo ei ole kummassakaan, kotona eikä työpaikalla. mikä ihme muakin vaivaa?! pääsispä yksin jonnekin kauas. no, ehkä sieltä hiekkarannalta löytyy jotain. etäisyyttä ja sen sellaista. enkä mä tiedä kuinka paljon johtuu työstä ja kuinka paljon jostain muusta. ketään ei voi osoittaa kuin itseään ja sen mukaan on mentävä. mut mitä jos mä menen väärään suuntaan ja vain hankaloitan elämääni… ja kun tässä työasiassakin on tasan tarkkaan niin kuin muutenkin elämässä. pitäis vaan pitää ajatus kirkkaana sen suhteen mitä itse toivoo, haluaa.

kakkosen rooli voi olla, että hänen kanssaan tekee asioita, joita ei kotona uskalla tehdä tai joista ei kotona uskalla edes puhua. toisethan sen ihan myöntääkin. no, kai sitä kakkonen voi sitten olla onnellinen ja iloinen, että hän on niin suuren luottamuksen kohteena. mut sitten toiset sanoo, että ei edes haluais ykkösen tekevän sitä mitä kakkonen tekee. haluaa ykkösen olevan tietynlainen kunhan saa sopivassa määrin “toteuttaa” itseään kakkosen kanssa. saa tietyn aikaa tuntea olevansa mies/nainen ja taas jaksaa onnellisessa arki-idyllissä. se ykkönen on vähän niin kuin edustamista varten ja se kakkonen hauskanpitoa varten. ykkösen kanssa eletään, tehdään lapsia, kakkosen kanssa rakastellaan raivokkaasti, etsitään omia rajoja, nautitaan elämästä. kumpi sinä haluaisit olla…vai onko se kuitenkaan niin yksinkertaista.

kävin tänään kirkossa. ei tule käytyä kuin juhlien yhteydessä; rippikirkossa, häissä, hautajaisissa. joskus vuosia sitten kävin muulloinkin. teininä olin aika paljon mukana seurakuntanuorten toiminnassa. sitten seurakunnalle tuli uusi nuorisopappi, enkä pitänyt hänestä. siihen loppui srknuorten mukana touhuilu, mutta osa ystävistä jäi. en tiedä miksi en tykännyt siitä papista. hän on nykyään kirkkoherra, enkä edelleenkään pidä hänestä. enkä edelleenkään tiedä miksi. minut on vihkinyt eri pappi ja lapsetkin on kastanut eri pappi. no mutta…senkin jälkeen kävin kirkossa, kirkon nuorisotapahtumissa jne. nyt tuntuu jotenkin kaukaiselta, että lähtisin tavallisena sunnuntaiaamuna jumalanpalvelukseen. silloin lähdin. en ujostellut tätä “harrastusta” vaan kerroin sen mm. puolisolleni heti alkumetreillä. hänen mielestään se oli outoa, mutta kuvasi minua.

tänään mietin mihin se sitten jäi. mihin jäi esim. iltarukous, koska luin iltarukouksen joka ilta ääneen tai hiljaa mielessäni, mutta nyt en edes muista milloin lopetin sen. tänään kirkossa minulle tuli levoton olo. se oli rippikirkko ja olisi ollut mahdollisuus mennä ehtooliselle. en halunnut. katsoin ihmisiä, jotka menivät sinne. minä olin epävarma, en saanut itseäni penkistä ylös. mietin, että menen sinne yhdessä lapseni kanssa. en saanut itseäni penkistä ylös. voisi ajatella, että no big deal ja mitäs tuosta. niin kai se on, mutta rupesin vain illalla miettimään miksi olen etääntynyt henkisestä puolesta, jos olen aikaisemmin kuitenkin ammentanut siitä  voimaa. se jäi vaivaamaan.

mä jäin jotenkin jumiin siihen rakastaja-ajatukseen. vaan eipä kai tuota auta paljoa ajatella. on asia miten hyvänsä. on sitä sit rakastaja, leikkikaveri, sielunystävä tai mikä tahansa. kun siinä samalla on kuitenkin myös äiti, puoliso, ystävä. täytyy miettiä ja keskittyä enemmän siihen. se tuntuu se rakastaja kuitenkin niin likaiselta ja salaiselta ja vähemmän tärkeältä, että ei kai kukaan halua olla siinä asemassa kovin pitkään. siinä sinulta vain otetaan, mutta saako siinä sit loppu peleissä mitään. hoitaako sillä muka omaa parisuhdettaan? ja p…t. itsekästä se on ja mä teen sitä ihan samaa. no, ookoo se on, jos kerran molemmat tietää mitä on tekeillä ja mitkä on asetelmat. reilu peli. niin kai…

törmäsin tässä juttuun, jossa vanhempi mieshenkilö kehui löytäneensä nuoren rakastajattaren. on kuulemma hienoa, kun kotoa saa sen turvan ja lämmön, mutta nuorelta rakastajattarelta saa sitten sitä seksiä ja intohimoa. sanoisinko että good for him. niinköhän se sit menee. ja sit sitä oikeesti miettii, että miten sanois puolisolle, että mä haluan erota. ja sit sitä miettii, että sit mä olisin valmis elämään elämäni toisen kanssa. hautaan saakka. blääh. paskaa. mä en voi rakentaa elämääni kenenkään varaan. mä en lähde siihen, että sano sä eka niin sitä mä sanon kans. mä en oo kenenkään rakastajatar, jolta haetaan tyydytystä ja sitä mitä kotoa ei saada. mä en oo toisarvoinen. mulle voi itkeä sitä mitä haluais elämän olevan, mä teen myös niin, mutta mun pitää herätä. ei ole tulevaisuutta. ei ole mitään lupauksia. ja jos olisikin, mä en voi nojata niihin. tai ehkä mä just nyt oon rakastajatar ja mulla on rakastaja. täydennetään molemmat sopivasti toistemme elämää. ei piitata siitä miten se kaikki vaikuttais ympärillä oleviin, kun itse nautitaan ja saadaan olla intohimoisia. b-l-ä-ä-h tosiaan. ei fiksu hanki rakastajaa/rakastajatarta, fiksu elää mieluummin vaikka yksin.

miten saa elämään sitä mitä kaipaa? miten saa sitä mitä haluaa parisuhteeseen? miten saa sitä siltä kenen kanssa on parisuhteessa? ehkä ensimmäisenä voisi lopettaa kaikki muut “parisuhteet”. elämällä, olemalla, nauttimalla elämästä, tuntemalla, kokemalla kaiken sen kanssa, jonka kanssa elää. eikös se niin tapahdu.

josko kaikki onkin vain leikkiä? halua pitää hauskaa? halua olla huoleton? halua olla iloinen? halua vain nauttia, kokea, tuntea vahvasti? halua tehdä sitä, mitä “oikeasti” ei uskalla tehdä? eikä ehkä haluakaan tehdä aina ja iänkaikkisesti. vain ja ainoastaan hetkittäin. pitää hauskaa. niin ettei tarvitse murehtia muusta. arjesta, arkisista asioista, ilman velvoitteita. kun nythän “velvoitteet”, vastuut ovat jossain ihan muualla. ne eivät rasita. onko kaikki vain hetkellistä pakoilua tutusta turvallisesta, toisen syli pakopaikka tasaisesta eksoottisempaan? hetkellisesti…ja sitten on hyvä palata tuttuun, turvalliseen, josta kuitenkin kokee saavansa jotain. mitä se jotain on? mitä sitä tarvitsee ollakseen onnellinen? mitä sitä tarvitsee tunteakseen olonsa täydeksi, kokonaiseksi? vähän sitä ja vähän tuota. vähän turvallista, vähän eksoottista. niinkö se menee…