Afrikkaunelmia

On äitienpäivän aamu -Suomessa. Äitienpäivä on meillä Suomessa tärkeä päivä kermakakkuineen sekä kouluissa ja kerhoissa askarreltuine kortteineen. Päivä on kuitenkin aina kansallinen, ei kansainvälinen. Kun lensimme Tansaniaan kaksi ja puoli kuukautta sitten Lontoon kautta, totesimme kukkakauppojen mainostavan kauniita asetelmiaan äitienpäivän nimissä. Tärkeitä päiviä, yhtä kaikki, kaikkialla -missä ikinä niitä juhlitaankin.

Eikä kaikkialla juhlita. Itse asiassa hyvin eri puolilla maailmaa naiset eivät pahemmin “juhli” yhtään mitään vuoden yhtenäkään päivänä. Mikä onkaan naisen osa tässä maailmassa?

Kristiinaa vähänkin tuntevat tietävät miten pehmeiden arvojen kannattaja olen -enkä voi luokitella itseäni tai omia ajatuksiani feministisiksi. Mikäli naisasian ajaminen on tasa-arvokysymys, olen sen takana. Mikäli tämän ajatuksen taakse kytketään toista sukupuolta alistavaa tai sortavaa käytöstä -en puolla. On kuitenkin tosiasia, että synnymme sukupuolisina olentoina -minä naiseksi. Katson väistämättä monia asioita sukupuoleni kautta, ja tiedän, että monien naispuoleisten ystävieni ja läheisten on helpompi puhua minulle naisena. Naisena kiinnitän väistämättä enemmän huomiota lehdistössä ja kirjallisuudessa naisia koskeviin artikkeleihin ja teoksiin. Naisena naisen osa koskettaa minua.

Eräs viisas, elämässään paljon nähnyt nainen kuvaili minulle naiseutta katkeran suloisesti suurena kasvutarinana; juuri naiseksi kasvaminen, jopa tai ehkä juuri (?) meidän aikamme maailmassa tekee kipeää. Naiseuden kasvukivut ovat kovia; olenko minä viehättävä? ovatko rintani tarpeeksi suuret, lantioni tarpeeksi pyöreä, uumani tarpeeksi hoikka? Miten pärjään ison osan elämästäni kuukausittaisten menkkojen kanssa? Miltä tuntuu synnyttää? Entä, jos en halua lapsia? Kenen vastuulla on ehkäisy? Kuka hoitaa lapset? Odotetaanko minun pärjäävän töissä? Pärjäänkö? Osaanko? Pystynkö? Voinko? Ja ennen kaikkea -mitä minun tulisi syödä?
-Nämä ovat suuria kysymyksiä, meidän maailmassamme. Nämä tärkeät kysymykset ovat merkityksellisiä kysyjälleen, älkäämme koskaan niitä väheksykö tai aliarvioiko. Ponnistamme kuitenkin kaikkine kysymyksinemme aina omasta maailmastamme käsin. Meidän maailmassamme -länsimaisessa yhteiskunnassamme nämä kysymykset ovat totisinta totta. -Yhtään väheksymättä toiseen sukupuoleen, poikiin ja miehiin kohdistuvia, mielestäni yhä kärjistyviä painetekijöitä.

En kuitenkaan tänä äitienpäivänä -suurten ja tärkeiden naisten päivänä malta olla kertomatta maailman pienistä, urheista naisista -joita harva meistä muistaa, kukaan ei kuule, saati kukaan antaisi heille suurta juhlapäivää.

Maailmalla on naisia..

Jotka ovat herkkiä, kauniita, vahvoja, älykkäitä ja osaavia.
-Mutta heitä ei arvosteta, heidän itsetuntonsa on nollassa -jopa heidän tulevaisuutensa on synkkä ja musta.

Jotka eivät halua alistua, eivät halua lapsia, eivät halua olla orjia, eivät halua naimisiin.
-Ja he kuolevat halunsa -niin pienien ja yksinkertaisten (meidän näkökulmastamme!) toiveidensa vuoksi.

Jotka lähtevät tästä maailmasta oman kätensä kautta, tuntiessaan häpeää teiniraskaudestaan, naiseudestaan -tai ylipäänsä tuntiessaan kipua ihmisenä olemisessa
-Heistä vaietaan, vaikka meillä kaikilla on tunteita.

Jotka tekevät perheen ainoana kykenevänä elättäjänä palkkatyötä -vain jotta häntä ylempänä oleva miehensä voisi anastaa perheelle tienatut rahat omaan käyttöönsä.
-Tässä maailmassa, jos vain suinkin voin, maksan työstä mieluummin naiselle kuin miehelle. Yhtään väheksymättä, yhtään aliarvioimatta.

Jotka kuolevat ympärileikkauksiin, lukuisten, huonoissa hygieniaoloissa tapahtuneiden synnytysten määrään, miehensä tai kyläläistensä kivittäminä ja piekseminä, kunniamurhan uhreina.
-Näistä naisista on kirjastoissamme lukuisia kirjoja. Miten kurjalta aina tuntuukaan lukea, ennen kaikkea siksi, että sulkiessaan kirjan kannet kiinni -voi vain palata omaan maailmaansa, unohtaa; kysymys kuuluukin: Kuka tekee, jos et sinä -milloin, jos ei nyt?

Jotka eivät koskaan kasva naisiksi. Tyttöjä, jotka sukupuolensa vuoksi abortoidaan tai heitetään kalliolta alas. Tyttöjä, joita orpokodit ovat täynnä.
-Kustannuslaskelmia yhtä kaikki: tyttölapsi käy kalliiksi perheelle. Monissa maailmankolkissa koetaan tyttölapset taakkana -heidän kasvattamiseensa menee rahaa, mutta aikuistuttuaan (tai usein kylläkin jo murrosiässä) heidät naitetaan ulos perheestä. Tyttö ei tuota.

Jotka antavat viimeisenkin palasen omastaan, ovat sairaita ja köyhiä, pieksettyjä ja alistettuja. Näitä naisia alistaa koko järjestelmä: yhteiskunta ja kulttuuri. Miehet, joita usein syyllistämme ovat vain kulttuurinsa kasvatteja -muusta hekään eivät tiedä.
-Hyvää äitienpäivää 365 vuorokautta vuodessa!

Jotka ovat pakotettuja tekemään käsittämättömän pitkiä työpäiviä fyysistä työtä, nälkäpalkalla, ennen kaikkea nälässä -vain ruokkiakseen kotona olevat lukuiset lapsensa, jotka Jumalan lahjana ovat kaunis ja tärkeä osa näiden urheiden naisten elämää, mutta joita he eivät enää haluaisi lisää, mikäli heillä olisi valta vaikuttaa. Ja heillä ei ole.
-Ja nämä urheat naiset ovat tehneet meidän hienojen, kiiltävien vaateliikkeidemme myyntivaltit. Nämä naiset ovat tehneet meille melkein kaikki kulutushyödykkeemme, joiden eettisestä tuottamisesta emme ole olleet kiinnostuneita.

Jotka ovat vielä näidenkin naisten alapuolella -he elävät orjina. Ympäri maailman naisia elää orjina kotitalouksille, viljelmille ja prostituutiolle. Nämä naiset ovat usein jo lapsesta pitäen myyty isännilleen -uskomattoman pienistäkin hinnoista, -heikoimmat rääpäleet pois! Nämä ihmiset eivät kuulu enää itselleen, he ovat omaisuutta. Ja silti he tuntevat -rakastavat, kaipaavat; mutta pahimmillaan eivät tiedä mitä. Monille näistä naisista ainoa todellisuus on olla alistettu -se on osa heidän identiteettiään, tai olla seksiobjekti.
-Nämä urheat naiset ovat arvottomia, hiljaisia -heistä emme koskaan kuule. Heitä ei ole olemassakaan. Mikä on ihmisen arvo? Todella..

Joissain maailmankolkissa ihmiset, niin tytöt kuin pojatkin on kasvatettu hankkimaan ruokansa itseään myymällä. Nämä ihmiset flirttailevat ohikulkijoille kaduilla. Heille itsensämyyminen on elinehto -muusta he eivät tiedä.
-Näihin maihin me teemme kulttuurimatkoja; katsomatta, näkemättä ja ymmärtämättä.

Ja ennen kaikkea meillä on naisia, lähellä ja kaukana -jotka ansaitsevat tulla kuulluksi ja nähdyiksi. Kauas on aina vaikeampi nähdä -vaikka siihenkin on apukeinonsa, jos haluamme ne ottaa käyttöömme. Lähelle katsominen ei maksa mitään. Ehkä tänään voisit yrittää nähdä..

Äiti Tansania -patsas yöpöydälläni muistuttaa minua jostakin kauniista ja suuresta: universaalisti jaetusta lahjastamme, naiseudesta. Minulle naiseus on kaunista ja herkkää -suurta vahvuutta ja voimakkuutta.

Tämä kirjoitus on omistettu vahvoille, voimakkaille naisille -etenkin äidilleni, siellä missä on koti.
-Samalla, tulen kuitenkin omistaneeksi, lähes väistämättä, tämän tekstin myös miehille -teille, jotka tuette meitä ihaNAISIA naiseudessamme, herkkyydessämme ja vahvuudessamme. Teille miehille, jotka teette naiseudesta tärkeää -miehille, joiden miehisyydestä olen aidosti ylpeä!

Tasa-arvo ja universaali hyvinvointi ovat meidän yhteisiä huoliamme. Tasa-arvo ei ole aiemman alistetussa asemassa olevan sukupuolen tai esimerkiksi kansanosan ylentämistä alistavaan osaan. Kyse ei myöskään ole erilaisuuden tasoittamisesta. Naisena haluan naiseuttani arvostettavan -en sitä, että pyrkisin toimillani olemaan kuin mies. Erilaisuus ei ole eriarvoisuutta -voimme olla erilaisia, mutta tasa-arvoisia. Me kaikki ihmiset maailmalla -ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, etniseen taustaan jne. katsomatta. Pienillä teoilla voimme vaikuttaa parempaan huomiseen. Minun pieni tekoni on tänään ollut kertoa teille naisista, joista olen ylpeä -mutta yhtäältä monista heistä suunnattoman huolissani.

Hyvää kaikkien äitienpäivää -myös isoäitienpäivää tärkeille naisille!

Äitiä ja mummoja suuresta sydämestä ja tärkeästä työstä kiittäen,
Kristiina

PS: Seuraavan kerran kuulette minusta vasta viikon päästä blogin kautta. Olemme lähdössä teologian opiskelijoiden kanssa puolessa välissä viikkoa luokkaretkelle etelään. Odotan jo aivan innolla tuota reissua -siitä kuulumisia seuraavassa tekstissäni.

Tänä aamuna aurinko paistaa huoneeni ikkunasta liki suoraan silmiini häikäisten ikävästi. Kun yli 2 kk sitten tulin tämän kirkkaan auringon alle, jouduin pitämään aurinkolaseja aina ollessani ulkona, jopa varjossa -mikä on terveellistä tällaiseen valoon tottumattomille silmilleni. Varjossa pärjään nykyään jo laseitta, mutta vieläkin joudun suojaamaan herkkiä silmiäni auringossa aurinkolaseilla ja näyttämään turistilta. Olen noina hetkinä kuitenkin lohduttautunut: näytän joka tapauksessa turistilta, aina -MZUNGU! On silminnähden selvää, etten ole osa tätä maailmaa, ihonvärini on jollakin tavalla aina väärä. Toisissa tuo väri herättää ärtymystä, toiset kääntyvät herkemmin puoleeni joko etsien minusta eksoottista (mielenkiintoista?) ajatuksenvaihtoa tai joskus jopa haluten hyötyä minusta. Ihonvärini kiinnostaa niin hyvässä kuin pahassakin. Ja vaikka kuinka haluaisin olla osa tätä kaikkea, samaa joukkoa, se tuntuu olevan liki mahdotonta. Me näemme liian hyvin.

Olen joskus todella miettinyt, miten olisimme kaikki tarvinneet sisäiset aurinkolasit. Liian monet asiat ympärillämme häikäisevät ja saavat meidät kääntämään päämme. -Puhumattakaan ruusunpunaisista laseista, joka ikisen meistä tulisi kantaa niitä syntymälahjana!

Tänään päätin kirjoittaa erilaisesta näkemisestä -sillä tuo aihe on pyörinyt mielessäni viime aikoina lähes riesaksi asti. Näkeminen on lahja, aisti ja taito, jota olemme saaneet kukin meille tarkoitetun määrän. Näkemistään voi kuitenkin kehittää. Silmillään näkeminen on fysiologinen ominaisuus -itse näköärsykkeen aistimiseen ja kokemiseen tarvitaan paljon silmiä monimutkaisempi järjestelmä. Monet meistä tarvitsevat fysiologista näköään vahvistamaan laseja, toisille näkeminen linssienkin avulla on mahdotonta. Toisille taas näköaisti on kommunikoinnin kannalta liki välttämätön. Toissapäivänä vierailin taas Neema Craftissa vieden tyhjiä muovipullojamme kierrätykseen (muovipullot eivät menekään, toisin kuin alunperin ajattelimme, Morogoroon kierrätettäväksi, vaan ne hyödynnetään todella oivallisesti eurooppalaisaloitteiseen vedenpuhdistus-projektiin, josta lisää osoitteessa: www.SODIS.ch) ja tervehdin viittomakielellä kysyen kuulumisia eräältä Neeman kuulovammaiselta työntekijältä. Hymy, jonka tuosta tervehdyksestä sain vastauksesta, oli taatusti näkemisen arvoinen. Nämä Neema Craftsin ihmiset ovat todella vieneet sydämeni!

Olen puhunut aiemmissa teksteissäni paljon sydämellään näkemisestä. Niin monet asiat eivät välity pelkillä silmillä. Silmät on helppo sulkea, pään voi aina kääntää pois. Todellista näkemistä tapahtuu sielulla, sydämellä. Jos välitämme, näemme. Matkustellessaan kehitysmaassa herkästi haluaa sulkea silmänsä asioilta, jotka satuttavat ja haavoittavat herkimpiä kohtiamme. Miksi suljen silmäni silloin, kun nuoret kivittävät alhaisimpiakin alhaisimpina pidettyjä koiria kylätiellä. Huomaan kuitenkin näiden kivitettyjen koirien herättävän minussa sympatiaa; En saata olla hymyilemättä, kun koulumatkalla maissipeltojen välissä huomaan pikkupojan halaavan hellästi koiraa. Miksi ympärilläni tapahtuu niin paljon asioita, joilta on paljon helpompi sulkea silmänsä, kuin nousta oman ahdistuksensa yläpuolelle ja miettiä mitä minä voisin tehdä näille asioille, joita näen ympärilläni tapahtuvan.

Se, että lähdemme katsomaan ja näkemään kurjuutta, epäkohtia -ei tee meistä yhtään sen parempia (tosin olemmehan myös oppineet, etteivät tekomme joka tapauksessa tee sen autuaammaksi -elämänrakkauden sisällämme pitäisi saada hyvää tahtoa ja lähimmäisrakkautta aikaan). Näkeminen on kuitenkin ensimmäinen askel -haluan uskoa niin. Suosittelen, ystävät hyvät, lämpimästi allaolevassa kirjalistassakin ensimmäisenä olevaa Pyhtälän teosta Reilusti tasan -uskon vakaasti, että me kaikki voimme tehdä jotain, jos vain suostumme katsomaan ja näkemään.

Täällä kaukana ollessani huomaan usein ihastelevani hyvinkin rujoa ja yksinkertaista -inhimillistä kauneutta. Ensimmäisellä viikollani Tansaniassa Mikumin luonnonpuisto, sen vehreä luonto ja ennenkokemattomat villieläimet saivat ehkä silmäkulmani kostumaan -mutta ensimmäisen leveän sydämen hymyn tunsin kohauttavan koko olemustani katsellessani Dar es Salaamissa taksista värikästä, osin sekasortoista -epäjärjestelmällisellä tavallaan loogista, aitoa ja puhdasta elämää. Kauneutta on luonnossa, senhän me aina olemme valmiit näkemään. Meille länsimaalaisille kauneutta on kansikuvatytöissä ja huuhteluaine-mainosten pellavapäisissä pikkulapsissa -mutta näinkö kapeutunut onkaan kauneuskäsityksemme. Mihin unohtui se kauneus, joka on näissä Tansanian värikkäästi pukeutuvissa naisissa, leveissä hymyissä (siitäkin huolimatta, että hampaiden hoidon puutteesta hymy paljastaa esiin usein vähemmän valkoisen ja suoran hammasrivistön), käsissä, jotka ojentuvat tervehtimään sinua lämpimästi -tai niissä samoissa käsissä, jotka koskevat olkapäätäsi tai ottavat sinua kädestä kiinni vain kertoakseen, kuinka olet heille ihmisenä tärkeä. Mihin on kadonnut se sydämellä nähtävä kauneus, jota ihmiset ympärilläsi välittävät sanoissaan, ja koko olemuksessaan. Milloin olet viimeksi sanonut jollekulle läheisellesi kaivanneesi häntä. Miksi nämä sanat eivät vain virtaa suustamme ulos. “Olen kaivannut sinua dada, sisko”

Olen kaivannut sinua dada -ja sinua kaka -teitä siskot ja veljet. Sieluni silmin näen teidät siellä kaukana poissa, kotona.

Eräs näkemisen muoto, jota haluan vielä käsitellä, on värinäkö. Jotkut meistä kärsivät värisokeudesta. Tiedän, ettei ainakaan sähköalalla ole hyväksi kärsi puna-vihervärisokeudesta. Mietin vain, että minkäs takia meillä sosiaali-ja terveysalalla ei testata myös värisokeutta. Mielestäni olisi vähintäänkin suotavaa ja tervettä, jos meillä kaikilla sosiaali- ja terveysalan olevilla ja tulevilla työntekijöillä, olisi vähintään musta-valko -värisokeutta. Tuo voisi olla suoranainen sisäänpääsyn edellytys.

Värisokeus on parhaimmillaan lahja, värinäkö pahimmillaan kirous. Ystäväni, minä näen yhä värejä -ja se satuttaa ja syö pientä maailmanmatkaajaa sisältäpäin. Kun kohtaan lämpimiä, ihania ihmisiä -niin kuin lähes jokainen täällä on, en näe värejä. He ehkä näkevät minussa Mzungun -osa ei edes sitäkään. Osa liittää Mzunguun tiettyjä liki äidinmaidossa imettyjä asenteita, jotkut antavat valkoisten olla, mennä ja tehdä, sillä me olemme osa heitä. Ja näin kuuluisi olla. Mutta niissä hetkissä, kun huomaan saavani epäkohteliasta tai alistavaa käytöstä osakseni -näen värejä: ensin punaista ja sitten mustaa! Miksi?

Miksi minä täällä kulkiessani aina, kun näen toisen länsimaalaisen, automaattisesti ajattelen, että onpahan ympärilläni edes joku, johon voin luottaa, jos jotain sattuu. Miksi luotan enemmän Mzunguun? Eikö meissä muka ole riistäjiä ja ryövääjiä?

Miksi kaiken hyvän annan kasaantua mzungujen sädekehäksi ja kiinnitän huomiota värillisiin, jotka toimivat minulle oudolla tavalla. Miksi näen tällaisia värejä?

Mieti maailmaa ympärilläsi, sitä kaunista suomalaista kesään ja kukkaan puhkeavaa kotimaatasi -mieti niitä ihmisiä ympärilläsi, jotka olet päästänyt lähellesi. Oletko uskaltanut nähdä värien taakse -oletko uskaltanut sokeutua? Entä oletko ollut valmis näkemään enemmän -katsomaan, vaikka se söisi jotain sinusta. Vain katsomalla voi nähdä. Oletko koskaan miettinyt miten paljon on olemassa asioita, joita meidän ei ehkä tulisi nähdä -kuten mainoksia. Ja kuitenkin juuri mainokset me katsomme suurimmalla huolella läpi -ja nähdessämme rankkoja uutiskuvia vaihdamme kanavaa katsoaksemme unelmiemme poikamiehiä. Minun unelmieni poikamies ei muuten vaihtaisi kanavaa!

Tänä päivänä, monenlaisten aistiärsykkeiden ilotulitusmaailmassa minä, pieni ihminen, ihmettelen omaa näkemisen taitoani ja taidottomuutta -sokeutta ja näkemistä, haastaen sinutkin siellä, niin lähellä kuin kaukana, pohtimaan omaa näkemistäsi. Sillä, miten sinä näet, on merkitystä siihen, mitä näet.

Päin näkemistä -myös jälleennäkemistä mentäessä,
Kristiina

____________________________________________________________________
Jotta me näkisimme paremmin, olen halunnut koota tähän muutamia täällä Tansaniassa lukemiani -ja lämpimästi suosittelemiani kirjoja; ota omasi ja tarjoa vastineeksi jotakin omastasi:

Pyhtälä, Mikko. Reilusti Tasan. 2007.
-Teos, joka jokaisen meistä tulisi lukea; kuinka pienillä valinnoillamme voimme vaikuttaa parempaan huomiseen, ja siihen perintöön, jota lapsillemme välitämme. Todella lämminhenkisesti ja arkitajuisesti kirjoitettu -sisältäen kuitenkin oikeaa faktatietoa, mm. kuinka banaanit päätyvät hedelmäkoriisi Suomessa. Kirjassa on listattu myös kanavia, joiden avulla voit vaikuttaa.

Pasanen, Leena. Daktarin lapset.
-Tansaniassa, Ilembulassa (n. 2h ajomatka Iringasta) pitkään lähetystyötä tehneen lähetystyöntekijä-pioneerin lämminhenkinen, elämänmakuinen kuvaus vuosituhannen vaihteen Tansaniasta.

Kemppainen, Kati. Auringon varjot.
-Iringassa perheineen asuvan lähetystyöntekijän koskettavan aito kuvaus täkäläisestä elämästä ja lähetystyöntekijän elämästä maailmalla.

Wikström, Owe. Häikäisevä pimeys; Läsnäolon taito.
-Molemmat teokset ovat koskettavia uskonnonpsykologi Wikströmin elämän- ja ihmettelyntaitoa käsitteleviä teoksia. Suosittelen pysähtymiseen ja hiljentymiseen.

Nazer, Mende & Lewis, Damien. Orja -Kaapatun tytön tie Sudanista Lontooseen. 2006.
-Pelottavalla tavalla koskettava tositarina maailmasta, josta elämme niin kaukana -ja kuitenkin uskomattoman lähellä.

Mylläri, Anu Rohima. Adoptoitu. 2006.
-Tarina Suomeen 2 vuotiaana Bangladeshista adoptoidusta Anusta ja hänen suuresta kamppailustaan oman identiteettinsä kanssa. Hyviä kysymyksenasetteluita mm. siitä keitä me päästämme lähelle!

Bakhtiari, Marjaneh. Mistään kotosin. 2007.
-Hauska, ironinen lukukokemus maahanmuuttajista. Miten kirja voikaan olla samaan aikaan niin aito, kantaaottava ja pysäyttävä -mutta saada sinut nauramaan kippurassa. Suosittelen todella!!

Kun elokuussa 2007 lähtöni Tansaniaan varmistui -ja todellinen matkanteko alkoi, lupasin itselleni monenlaisia asioita. En ladannut paineita kohteelle, jota olin lähestymässä -vaan tahdoin jotain ennen kaikkea itseltäni. Lähtökohtaisesti olin päättänyt, että saatoin antaa tämän kokemuksen koskettaa minua ilman mitään ennakko-odotuksia, mutta tämä vaatisi minulta ennakkovalmistautumista, asennoitumista. Kun lähdin tälle reissulle, oli selvääkin selvempää, että aitona ja autenttisena tätä kokemusta ei voi kokea olematta nöyrä ja kaikki aistit valmiuksissa, avoimina. Tuohon olen pyrkinyt -aina lähtöä edeltävistä valmisteluhetkistä tähän päivään. Olen halunnut olla matkalla täällä, tässä paikassa ja ajassa. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa kuitenkin tajusin, että kukin voi tehdä matkansa vain itsensä kautta, omin aistein, tuntein ja sisäisin mielenliikkein. Täällä vasta todella huomaa arvostavansa minuuttaan, omaa itseään -ja omaa psyykkistä matkaansa, jonka on tehnyt voidakseen lähteä kauas kotoa, löytääkseen toisenlaista kodinomaista tuntua ja rauhaa. Huomaan päivittäin kiittäväni itseäni siitä rauhasta, jonka itse itselleni olen suonut tätä hiljaista mielen matkaani tehdessäni. Uskomatonta, miten paljon ympärilläni voi olla värejä ja eloa, ja silti voin sisälläni tehdä näin suurenmoista rauhan ja hiljaisuuden matkaa -jos vain annan sille mahdollisuuden. Ehkä me kaikki pystyisimme siihen, jopa tuon kaiken länsimaalaisen arjen hulinan ja pyörityksen keskellä. Aamun netti-hesarissa oli juttua Helsingin kristillisistä sisar- ja veljeskuntayhteisöistä. Jos nämä yhteisöt löytävät rauhansa pääkaupungistamme, sisäisen rauhan tavoittelussa kyse täytyy olla jostain ulkoisia puitteita syvemmästä ulottuvuudesta. Ja jotenkin minusta tuntuu, että meillä kaikilla on avaimet siihen -jos haluamme löytää.

On hassua, miten matkallaolo voi olla terapeuttista -näköaloja avaavaa, ja hyvin kypsyttävää. Päivittäin huomaan oppivani itsestäni lisää. Ennen kaikkea olen huomannut oppineeni päivä päivältä elämään yhä suuremmassa rauhassa elämisen ja oman olemassaolon suurten kysymysten kanssa. Rakas ystäväni (kiitos lämmöstäsi ja valostasi; olet taas ollut paljon ajatuksissani) puki, taas kerran, sydämellisellä ja viisaalla tavallaan, sanoiksi elämän todellisia tosiasioita. Ehkä elämän todellinen viisaus piilee jossakin todella paljon syvemmällä, kuin niissä asioissa, joita tuotamme toistemme kuultavaksi tai nähtäväksi. Ehkä todellisuus sisältyy lausumattomiin kysymyksiin tai antamattomiin selityksiin. Ystävä rakas, nuo pienet sanat, jotka yhdessä hämmentävässä hetkessä minulle lausuit, ovat kantaneet minua koko täällä viettämäni ajan;

“Kristiina, kaikelle mitä tunnet, kaikelle mitä teet, ei tarvitse antaa selityksiä. Riittää, kun itse tiedät -sydämessäsi tiedät.”

Olen koko pienen elämäni ajan kuvitellut olevani sanoistani ja teoistani tilivelvollinen. Ilman selityksiä ja perusteluita ei voi päteä -sen me kaikki tiedämme jo tieteenteon lainalaisuuksista, saati arkielämän todellisuudesta. Mutta miksi me haluamme päteä? Miksi sydämellään pitäisi päteä? Miten moninaista onkaan sydämen viisaus, joka ei tarvitse sanoja ja selityksiä tuekseen. Sen oikeamielisyyteen pitänee vain luottaa. Ja minä kun kuvittelin sen olevan luonteeni heikkoutta ja tyhmyyttäni hetkinä, jolloin en ole voinut perustella toimiani ja tunteitani. Kuvittelin, että minun arvoni mitataan MIKSI -kysymysten ja niihin annettujen ja saatujen vastausten perusteella. Kuinka eksyksissä noine ajatuksineni olenkaan ollut.

Ja kuinka saatoinkaan unohtaa kaksi jaloa taitoa: kuuntelemisen ja katsomisen. Itsensä ja toisensa. Oletko koskaan miettinyt kuinka lähellä toisiaan nuo kaksi taitoa ovat; sydämellään voi tehdä molempia.

Saan usein kuulla hämmentäviä kommentteja mielenkiintoisesta musiikkimaustani, jonka sisällöllistä puolta siteeraan usein sanoissani. Mutta ehkä kaikella on syynsä -ehkä niistä synnillisimmistäkin imelyyksistä voi löytää sanoja, jotka koskettavat, usein tosin kontekstistaan irrotettuina:
“You say it best, when you say nothing at all”
-Vapaasti suomennettuna: ilmaiset sen parhaiten sanomatta mitään.

Ja nyt sinä mietit, miksi tuo hupsu tyttö kirjoittaa tästä kaikesta? Mitä hän ajaa takaa? Miksi hän otsikoi tekstinsä ylläolevin sanoin?

Hämmennetään kuitenkin vielä hiukan tätä pakkaa ja puhutaan tanssimisesta.

Rakkaat tuntevat minut pienistä asioista -jopa joistakin päähänpinttymistä. Kahvilassa Kristiina tilaa aina cappucinon ilman suklaata, ravintolassa kääntyy liki aina intialaisten ruokien tai suomalaishenkisten kalaherkkujen puolen. Vaatteissa Kristiinalla on ihan oma tyyli -tai sitten ei tyyliä ollenkaan. Kristiina rakastaa huiveja ja värejä. Lähtiessään rentoutumaan, Kristiinalla on yksi todellinen pahe: tanssiminen. Ystävät ja rakkaat tietävät, kuinka Krisse voi viettää tuntikausia vain tanssien -antaen musiikin viedä.

Tansania -tämä maailma ympärilläni, on opettanut kuinka parhaimmillaan tanssiminen on rakastamista. Aitoa, kursailematonta yhteyttä itseensä. Minulle se on rakkautta -josta puhtaasti tunnen kiitollisuutta.

-Rakkautta?

Olimme perjantai-iltana opiskelijaporukalla iltaa viettämässä Iringassa -ja kuten asiaan kuuluu, Kristiina ilmoittaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että iltani ei tule jatkumaan hyvin pitkään, mikäli täältä ei löydy paikkaa, jossa tanssia. Onneksi sellainen oli taas tarjolla. Täkäläisissä yökerhoissa silmät suorastaan avautuvat (usein itse nimittäin tanssin silmät kiinni ) -nämä ihmiset todellakin tuntevat tanssimisen kautta yhteyttä omaan kroppaansa. Yhteys on silminhavaittava. Tajuan ajattelevani, että tässä jutussa olen täysin mukana!

Me länsimaissa mietimme, että miksi arvostamme niin korkealle sanallista viestintää -se on akateemista ja todennettavaa. Ja kuitenkin me ihannoimme tietynlaista ulkoista ihmistyyppiä. Peittelemme vaistomaisesti vatsamakkaroitamme ja ylimääräisiä kiloja menettäen yhteytemme omaan kroppaamme. Ja tässä pisteessä tajuamme miksi laihdutusbisnes on kannattavaa! -Niin ja miksi alallani on niin valtavasti töitä. Meillä on paineita, ihan uskomattomia paineita -hyvinkin erilaisten asioiden suhteen, mutta ennen kaikkea liittyen olemiseemme ja olemukseemme. En saata olla miettimättä tässä kontekstissa, tässä yhteydessä täällä, kuinka suuri merkitys ihmisen mielen ja ruumiin yhteydellä on onnellisuuteemme. En väitä, että se olisi ilmeistä ja yhteistä meille kaikille -mutta tunnistan ja tunnustan itseni tästä! Tuo liike, tanssi, yhteys mielen ja ruumiin välillä -miksi itse kukin sitä haluamme nimittää, tuntuu olevan läsnä kaikkialla täällä. Ihmiset yökerhoissa, ihmiset kirkoissa, ihmiset kävelemässä kaduilla -kaikista näistä ihmisistä huokuu liikettä, jossa on tulkintani mukaan jotakin sellaista, mitä väitän rakkaudeksi. Hämmentävää, miten olen löytänyt tällä mantereella taasen uskomattoman syvän yhteyden itseeni -kaikessa. Voi, kuinka toivoisin voivani palata Suomeenkin kaiken tämän rakkauden kanssa -muistaen olla armollinen itselleni (sillä vain sitä kautta voin peilata armollisuutta ympärilleni) ja kunnioittaa kokonaista, eheää olemistani.

Ehkä olet kiireessä, ehkä ei ole hyvä hetki nyt, mutta ota joskus se hetki -ja mieti mikä yhteys kaikilla näillä tansanialaisittain tanssituilla ihmettelyilläni on. Mikä yhteys on tunteella, sanattomalla viestimisellä -sisäisellä selittämisellä ja liikkeellä? Mitä on näkeminen ja kuuleminen, rakastaminen ja liike. En väitä, edes usko, että näillä sanoilla voin koskettaa kaikkia; -Pieni ihminen vain ihmettelee Jumalan luomaa ihmisluontoa -eräänä sunnuntaipäivänä Afrikan auringon alla. Vain ihmettelee.

Yhteydessä,
Kristiina

Makaan oman huoneeni leveällä sängyllä tietokone edessäni. Huoneeni ikkuna on auki ja voin kuulla kuinka tienoo on yllättävän hiljainen äänistä. Lapset ovat tähän aikaan vielä koulussa, ja kukkojenkin kiekumista saattaa kuulla vain harvakseltaan. Jossain lähellä haukkuu muutama koira -ja viereiseltä työmaalta kuuluu satunnaisesti vasaran pauketta. Ainoa voimakkaammat äänet, jotka kantautuvat korviini kuuluvat räystäämme alla asuville pikkulinnuille. Avonaisesta huoneemme ikkunasta kantautuu sisään kylmää ilmaa, joka kipristelee varpaissa. Tunnen kuinka vilunväreet kulkevat pitkin kroppaani. Talvi tekee tuloaan -sen aistii kaikesta. Katsellessaan ympärilleen, voi huomata kuinka luonto on jo alkanut nuutumaan kuivuudesta. Kasvimaamme on enää kangastus siitä vehreydestä, mitä se oli meidän tänne tultuamme. Lenkkeillessä tuntuu, että pöly tunkeutuu ihan joka paikkaan -tehden kurkusta karhean ja kirveltäen silmiä. Kävin tänään maksamassa vesilaskua vesilaitoksella -ja siinä jonotellessani kiinnitin huomiota ihmisten asustukseen; vain muutamalla oli t-paitoja -ihmiset ovat siirtyneet pitämään takkeja. Joku jopa tulla tassutteli sisään lämpimännäköiseen toppatakkiin pukeutuneena. Tätä tosiasiaa emme näköjään enää voi paeta: ehdimme nähdä talven tansanialaisessa vuoristossa.

Samaan aikaan kun te, rakkaat ystävät, olette siellä odottavaisin mielin vastaanottamassa kesää -jo ilmeisen keväisissä merkeissä, me täällä kaivelemme pitkähihaisia esiin. Hassua, eikö totta! Eteläisellä pallonpuoliskolla asiat tuntuvat menevän nurinkurin. Niin tai no -sehän tietysti riippuu näkökulmasta. Täkäläisittäin on hassua, että jossakin on kesä alkamassa. Paikallisia ihmisiä myös huvittaa täällä kuunnella meidän pohjolan talvesta avantouinti-mahdollisuuksineen ja pilkkimisineen. Eräs opiskelijakaverini avautui minulle päivänä eräänä ja kertoi pohdiskelleensa, miten ihmeessä kalat säilyvät meillä hengissä talven yli. Annoin hänelle niin selkeän selityksen, kuin asiasta mitään tietämätön ei-asiantuntija voi antaa. Antamani vastaus tuntui kuitenkin aiheuttavan opiskelijakavereissani suuren kysymystulvan, jolle ei tullut loppua. Suurinta hämmennystä kalojen hengissäselviytymisen jälkeen aiheutti ehdottomasti maamme naispresidentti. Nuo ihmiset ovatkin olleet tuon kyselytunnin jälkeen hyvin kiinnostuneita tämän nuoren naisen edesottamuksista. Olenhan heille hamekansan edustaja, joka tulee sellaisesta maasta, jossa naiset ovat niin vahvoja, päättäväisiä ja määrätietoisia, että voivat nousta hallinnollisesti korkeisiin tehtäviin.

Talvea enteilevä viileys todentui meille kunnolla vasta maanantaiaamuna tallustellessamme Wilolesin mäkeä alas kohti päätietä ja dalloja. Hartiahuivia sai vetää tiukemmmin suojaamaan itseään viileydeltä. Tähän kylmyyden tunteeseen osittain vaikuttaa varmasti viikonloppuinen reissumme rannikolle Dar es Salaamiin -jossa ilmasto on kuuma ja kostea. Darissa on tosin viime aikoina ollut hyvin paljon sateita ja tuo meren pinnan alapuolella oleva suurkaupunki oli yhä osittain tulvaveden peitossa. Tuollaisia tulvavesiä en ollutkaan vielä koskaan aiemmin nähnyt. Tällaisten seisovien vesimassojen jumittaminen noissa ilmasto-olosuhteissa on varma lähde erilaisten tautien leviämiselle -ei hyvä. Matkamme Dariin oli siis jo ihan ilmastollisten suurten vaihteluiden vuoksi hyvin vaativa -mutta toki yhtäältä myös tiukan aikataulun vuoksi. Olen kuitenkin sen takana, että reissu kannatti heittää -ihan jo seuraavassa ilmikäyvistä syistä.

Lähdimme tosiaan aikaisin perjantai-aamuna reissuun kohti Dar es Salaamia. Matka kesti kaikkine pysähdyksineen noin 10 tuntia. Kuitenkin tuo matka Iringasta Dariin on varsin antoisa (ei ehkä niinkään kuskille -kiitos hurjan liikenteen!) -kiitos miellyttävien, vaihtelevien maisemien. Aluksi laskeudutaan kiemurtelevia vuoristoteitä mitä mykistävimpien maisemien avautuessa lähes silminkantamattomiin edessäpäin. Noina hetkinä sitä yrittää olla katsomatta liiaksi ajattavan tien mutkaisuutta, vastaantulevia autoja tai teiden kuntoa. Ehkä parempi niin. Luonto on ollut minulle aina aivan erityisellä tavalla mykistävä ja hiljentävä asia. Kaunista luontoa ihaillessani haluankin usein vetäytyä omaan rauhaan ja hiljaisuuteen, omiin ajatuksiini -tuntien näin yhä suurempaa yhteyttä luonnon ja sen Luojan välillä. Minulle tuon oman tilan ja rauhan vetäminen tapahtuu laulamisen avulla. Vanhempani muistavat kuinka ihan pienestä pitäen olen aina tykännyt laulaa autossa. Tuohon laulamiseen ei liity tarvetta päteä kauniilla lauluäänellä -mitä minulle ei todellakaan ole annettuna. Laulaminen on vain aina luonut minulle mahdollisuuden vajota omiin ajatuksiini, keskittyä vain itseeni ja asioihin, joihin siinä hetkessä haluan paneutua. Laulaminen on minulle omalla tavallaan myös käsittelyn keino -sen kautta saan lohtua, mutta myös ilmaistua iloa. Minulle laulaminen on siis jollakin tavalla hyvin henkilökohtaista ja herkkää. Näin myös tällä matkalla laulaessani, joku taas tässä kaikessa Luojan luomassa kosketti.

Julkisesti en kuitenkaan laula; karaokeen ette minua siis saa! Ainoa julkinen esiintyminen (sitten teinivuosien), jossa olen ryhmän mukana lavalla laulanut, tapahtui muutama vuosi sitten kairolaisessa psykiatrisessa sairaalassa. Terveiset kanssalaulajille -eri puolille Eurooppaa ja Afrikkaa.

Matkaa Dariin taitettiin Mikumin luonnonpuiston läpi 50 kilometrin matkan ajan. Luonnonpuistoissa voi täällä Tansaniassa nähdä kaikkia niitä klassisia Afrikan eläimiä aina norsuista antilooppeihin, kirahveista buffaloihin ja leijonista seeproihin. Ennen Mikumin luonnonpuistoon ajamista pysähdyimme jaloittelemaan Mikumi Towniin, jossa kävimme katsomassa käärmepuistoa. Tuossa puistossa vierailu oli aikamoinen kokemus ihmiselle, joka ei ole niin noiden niljakkaiden, kuolettavan vaarallisten otusten perään. Mutta tulipa nähtyä nyt niin Boa-käärmeet, mambat kuin kobratkin. Lisäksi puistossa oli lukuisa määrä kilpikonnia, aika isojakin jopa -sekä krokotiilejä. Silmiinpistävää oli tosin, että oppaamme oli valmis kiusaamaan noita varsin fossiilisilta näyttäviä olentoja luudalla. Kurja juttu -vain siksi, että turistit halusivat nähdä toisen hampaat! Lisäksi pojat innostuivat lähtiessämme kyselemään, miten käärmeiden häkkeihin pääsee -jolloin oppaamme innostui näyttämään kuinka ja päästi siinä samalla sitten yhden käärmeistä karkuun. Onneksi episodi päättyi onnellisesti ja sankari palautettiin koppiinsa. Mietin vain, että enpä haluaisi olla paikalla, kun noihin käärmeiden koppeihin tehdään vuosisiivousta!

Mikumin luonnonpuistossa kävimme syömässä eräässä ravintolassa, joka oli keskellä kaunista luontoa. Ravintolan ulkoilmaterassilta saattoi ihailla buffaloita, antilooppeja ja puissa kiipeileviä paviaaneja. Paluumatkalla Darista söimme myös tässä samaisessa, varsin ylihinnoitellussa paikassa. Palattuamme autolle huomasimme n. 100metrin päässä 5 norsun lauman käyskentelemässä. Näky oli mitä mielenkiintoisin -vaikka tilanne olisi toki voinut kääntyä vaaralliseksikin, sillä joukossa oli ilmeisesti sekä emo/emoja ja pikku elefantteja, jotka käyskentelivät automme lähettyvillä. Parhaimmillaan ajoimme autolla alle kymmenen metrin päästä noita massiivisia, kunnioitusta herättäviä olentoja. Noissa hetkissä ei voi kuin ihmetellä.

Toinen hämmennystä herättävä hetki Mikumin luonnonpuistossa oli samaisella paluumatkalla tapahtunut paviaani-episodi. Paviaaneja löytää ilmeisesti ympäri Tansaniaa, samoin kuin muita kädellisiä -joskin niillä tuntuu olevan kullekin lajille ominaiset asuinpaikat. Tansaniassa on tavattu useita apinaeläin-lajeja, joita ei tavata muualla maailmassa. Mutta siis nämä paviaanit, joista nyt aion kertoa, olivat Mikumissa. Mikumin luonnonpuiston alueella on syystä alhaisemmat nopeusrajoitukset, joita tosin valtaosa ei tunnu noudattavan! Me kuitenkin jotakuinkin noudatimme ja näin ollen saatoimme jo kaukaa havainnoida liikkuvia eläimiä tiellä. Puolivälissä Mikumia huomasimme tiellä parveilevan lauman paviaaneja -nuoria, imettäviä emoja, sekä iso, ilmeisesti johtaja-paviaani, joka tuntui olevan raivoissaan muristen vastaan tuleville autoille hakaten samalla niiden peltejä. Lähestyessämme laumaa huomasimme kuinka yksi lauman jäsenistä oli jäänyt ilmeisen vastikään auton alle. Tuossa hetkessä oli jotakin todella koskettavaa tajuta, kuinka tuo koko lauma oli tuossa tien vierustalla suremassa laumansa jäsentä -ja kuinka lauman johtaja näytti vihaisia tunteitaan autoilijoille, jotka ilmiselvästi olivat onnettomuuden takana.

Dar es Salaamissa aikamme kului jotakuinkin siivillä! Saimme pitkästä aikaa aivan fantastisen hyvää ruokaa. Kristiina, joka fanittaa intialaista ruokaa viimeiseen asti sai maistaa taas mitä ihanimpia intialaismakuja. Matkamme yksi hämmentävimmistä hetkistä liittyi supermarketissa asiointiin. Niin -olette voineet lukea teksteistäni pohdiskeluitani siitä, miltä Suomeen paluu mahtaa tuntua ja miten automarketeissa asioiminen jännittää jo nyt. Darissa kuitenkin törmäsimme ensimmäiseen länsimaistyyliseen supermarkettiin pariin kuukauteen -ja hämmennys oli suuri. Kaupassa oli jopa kylmätiski, useampaa juustoa, jotka eivät olleet homeessa -sekä ainakin 10 sorttia erilaisia pastoja. Tosiasiassahan tuo supermarket ei ollut paljon perus-lähikauppaa isompi, mutta täytyy sanoa, että aikamoisia tunnekuohuja kyseisenlaisen paikan näkeminen itsessä aiheutti. Tavarapaljous suorastaan sokaisi -ja lopulta emme oikein osanneet ostaa mitään. Sen sijaan kävimme lauantaina kuuluisilla eebenpuisia Makonde-patsaita myyvillä markkinoilla. Tuo paikka oli täynnä turistikrääsää ja taas sai olla tiukkana tehdäkseen selväksi, että tiedän kyllä, mitä haluan ostaa. Tuolta reissulta mukaani tarttui “Äiti Tansania” -aiheinen patsas, joka erehdyttävästi muistuttaa Neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta. Tuo patsas kuvaa lasta ojennetuilla käsivarsillaan pitävää afrikkalaista naista polvistuneena maahan. Tuossa ajatuksessa on jotakin herkkää. Uskon vakaasti, yhtään heittämättä seksistisiä kannanottoja, että juuri naisissa tämänkin maan tulevaisuus lepää. Naisissa, jotka tuovat palkkarahat kotiin; naisissa, jotka kannattelevat nöyrin mielin perhettään -mutta myös naisissa, jotka tarvitsisivat vahvuutta, määrätietoisuutta ja ennen kaikkea kannustusta. Jokin tässä herkässä aiheessa varmasti muistuttaa minua myös kotiin palattuani siitä, miten paljon kauneutta tässä maassa on -ja miten paljon sydämen sointeja tämä maa on minussa herätellyt.

Kotiin palattuamme sunnuntai-iltana tunsimme kaikki itsemme väsyneiksi. Matka oli uuvuttava -se on jo moneen kertaan todettu, ja syystä. Kuitenkin siinä purkaessani reppua viikonloppureissumme matkatavaroista mieleeni tuli surullinen ajatus. Tämä taisi olla viimeinen pidempi tai ainakin kauemmaksi suuntautunut reissu ennen kuin näillä näkymin puolessa välissä kesäkuuta jätämme hyvästi Iringalle. Minun todella jää tätä paikkaa ikävä -olkoonkin, että tänne on talvi tuloillaan! Tapasimme Darissa ollessamme muutamia suomalaisia AMK:n ulkomaanharjoittelua Darin lähistöllä suorittavia nuoria naisia ja heidän kanssaan ajatuksia jaettuamme aloin todella pohtia sitä, miten erilaista elämämme tuossa suurkaupungissa olisikaan. Olen todella tyytyväinen siihen, että asumme tällaisessa etäisessä pikkukaupungissa vuorten syleilyssä. Olen omalla tavallani jopa kiitollinen, ettei meillä täällä ole supermarketteja ja hienoja ostoskeskuksia. Näin on ihan hyvä. Huomasin jo kotimatkalla kuinka siinä vaiheessa, kun tulimme Iringan maakuntaan (jos näin näitä aluejakoja voisi nimittää), kuinka hyvä olo sisälläni lisääntyi. Tuo sama tunne on minulle tuttu myös Suomesta -niistä hetkistä, kun Joensuusta Kuopioon ajellessa maakuntaraja vaihtuu Savoksi. Kumma kyllä sama pätee myös toisinpäin -tullessani Karjalaan.

Maanantaina tosin karu arki tuli taas Iringassa eteen pyyhkäistessämme aamuluennoille yliopistolle. Olimme hämmentyneitä ilosta huomatessamme, että luennoitsijamme oli selviytynyt paikalle ajoissa. Tosin vähemmän miellyttävä syykin tähän selvisi varsin pian, kun eteemme ilmestyi Mid-Term test -eli välikoe. Minähän en edes ollut kuullut koko tentistä vielä ennen tuota hetkeä! Viidakkorumpu tuntuu olevan tässä maanosassa varsin toimiva tiedotuskanava, mutta jostain syystä me emme ole linjoilla!! Toisaalta, eipä siinä -teimme vain mukisematta Tumpin kanssa tentit, istuen melkein tappiin asti vääntämässä epätieteellisintä tenttiä ikinä. Mietin vain, että minkäköhänlaisella lottokoneella täällä arvotaan tenttituloksia! Vaikka toisaalta, ei pitäisi kritisoida liikaa. Tentin kysymyksenasettelu oli hyvä, joskaan ei kannusta kehittämään itseään ja hankkimaan lisää tietoa. Mutta tulipa tehtyä. Noiden ponnisteluiden jälkeen lähdin jo dalla-matkalle kotiin -tosin olisin mieluusti odottanut vielä hetken, jos olisin tiennyt, mitä tuleman pitää. Dalla-matka oli aluksi mitä perinteisin: pomppimista kuoppaisilla teillä täyteenahdetussa julkisessa kulkuvälineessä. Kunnes jostain syystä noin kilometriä ennen meidän Wilolesin risteystä dalla vain pysähtyy, kuski hyppää ulos ja häipyy paikalta. Siinä sitten dallan täydeltä porukkaa ihmettelee touhua -kunnes paikalle ilmestyy poliisi, joka pyytää meitä ystävällisesti ja rauhassa poistumaan dallasta. Vieressäni istuva vanha herra kuitenkin tarttuu minua kädestä ja ilmoittaa, että nyt alkaa kapina, ja meidän tulee vaatia rahamme takaisin. Niinpä minä siinä muiden muassa käsi ojolla vaadin nuorelta, varsin ahdistuneelta dallan rahastajalta rahojani takaisin. Aikamoinen kahakka siitä näytti syntyvän -mutta totesin parhaimmaksi vain poistua vähin äänin paikalta ja kävellä kotiin. Kotimatkalla, samoin kuin illalla lenkkeillessä oli taas ihanaa huomata, miten kotoisaksi oloni tunsin täällä Iringassa. Tutut ja tuntemattomat tervehtivät hymyssäsuin kysellen kuulumisia kotoa ja töistä. Ja mikäpäs meillä kotona ollessa. Tuo ilo ja onni näkyy varmasti koko olemuksessani. Tänään aamulla meillä piti olla taas eräät luennot klo. 8 -ja vaivauduin jopa paikalla, vain todetakseni muiden opiskelijoiden seuraksi, ettei näitä luentoja taaskaan ole. Tuossa hetkessä kuitenkin suunnittelimme tämän varsin pienen ryhmän kanssa mahdollista luokkaretkeä Matemaan, Nyasa-järven rannalle. En kuitenkaan panisi vielä liiaksi toiveita tähän, mutta eihän sitä tiedä, jos se toteutuisi. Mukavaa oli kuitenkin taas tavata paikallisia opiskelijoita ja vaihtaa ajatuksia. Eräs opiskelijatoverimme siinä erotessamme totesikin, että on kiva nähdä meidät iloisina ja nauravaisina.

Niin -on kiva nauraa ja iloita. Kaikkien ihmetysten ja hämmennystenkin keskellä.

Talveen valmistautuen, teitä keväänlapsia ikävöiden,
Kristiina

Ps: Mietin vain tässä, että miltähän tuntuu tulla Suomen kesään Tansanian talvesta? Onneksi minulla on 3 viikkoa vähittäistä totutteluaikaa lämpimämpään ilmastoon ennen Suomeen paluuta. Lähdemme nimittäin Iringasta jo kesäkuun puolessa välissä edeten aluksi rannikolle ja Zanzibarille -sekä sieltä vielä viikoksi Lontooseen ja Edinburghiin.

Pps: Lisäsin uusia kuvia kuvagalleriaan! Nuo kuvat löytyvät osoitteesta: http://picasaweb.google.com/afrikkaunelmia/

Keskiviikko-iltapäivä koti-olohuoneessa. Kämppäkaverini tunnelmoivat päivän tapahtumia paikallisen poppimusiikin tahdissa. Keittiöstä kantautuu nenääni ruoantuoksua -vatsakin kurnii, joten onkin jo aika saada ruokaa. Takana on rankka koulupäivä. Perinteiseen yliopisto-opiskelijan koulupäivään kuuluu maksimissaan yhdet (äärimmäisen harvoin kahdet) luennot ja kouluruokailu -tarkoittaen laatuaikaa opiskelijakavereiden kanssa. Näin tänäänkin. Tänään meillä on saunailta -saunomisen lisäksi luvassa soft drinkkejä ja sipsejä. Muutama vieraskin tulossa kyläilemään. Perusopiskelijaelämää parhaimmillaan.

Paitsi: Tuo paikallinen poppi on bongo flavaa. Keittiössä ruoan ääressä häärää mama -sinne meillä ei ole asiaa. Luennot oli peruutettu (taas tänään turha reissu yliopistolle!!). Kouluruokaa söimme olkikattoisessa majassa, jossa vaatteemme alkavat aina haista savulle (ruokamme valmistetaan avotulella). Tämän päiväisen juttuseuramme nimi oli Nixon ja aiheena afrikkalainen moraalikasvatus. Illan sauna on naapurihotellissa, jonne joudumme käymään kohta käymään varmistamassa, että muistavat todella yleensä lämmittää saunan, ja että me suomalaiset saunomme kuumassa. Ainoaa perus-tuttua tavaraa ovat Coca-Cola Companyn tuotteet -noita emme päässeet edes täällä pakoon. Tosiasiaa ei ylipäänsä pääse pakoon: kotonamme kaksi maailmaa kohtaavat. Olemme tuoneet mukanamme suomalaiset tapamme, kielemme -ja ylipäänsä itsemme. Ja tällä maaperällä tämä meidän suomalaisuutemme on päässyt, toisaalta joutunut, kohtamaan tansanialaisuuden. Kohtaamiset ovat olleet täynnä hyvän-päivän-toivotteluita ja käsi-päiviä, mutta myös väkinäisiä hymyjä ja suuremman asteen ketutuksia. Olen saanut teiltä hyvät ystävät ja kylänmiehet-naiset valtavasti lämminhenkistä palautetta. Tuon palautteen kautta olen huomannut kuinka aidosti kanssaelätte näitä hetkiä ja tunnelmia kanssani -tämä on ollut suuri ilo ja rikkaus! On hienoa, että elän mielessänne ja sydämissänne -yhtä lailla kuin kannan teitä aina mukanani. Kun lähdin tälle matkalle viime kesänä (todellakin -matkalla oleminenhan on niin paljon enemmän kuin konkreettista pyörien päällä eteenpäin rullaamista tai kodin seinien ulkopuolelle astumista. Joskus voit olla konkreettisesti matkalla, ja kuitenkin ajatuksissasi kotona -tarkoittaen tällä niitä molempia ilmaisun avaamia mielikuvia) päätin antaa tälle maailmalle mahdollisuuden näyttäytyä omana aitona itsenään. En halunnut lähteä etsimään surkeutta tai toisaalta ylintä onnea. Yritin riisua itseni suurista ennakko-oletuksista ja tavoitteista -latasin niitä ennemminkin itselleni kuin tällä maailmalle täällä. Mutta toisaalta, halusin antaa mahdollisuuden myös kotimaalleni, kodille. Halusin tuntea kaipausta, joka ei syö minua sisältäpäin vaan lämmittää mieltä ja sielua.

Halusin myös oppia elämältä lisää. Minulla on ollut suuri ilo ja kunnia saada ammentaa sisältöä tämänhetkiseen elämääni kahdesta maailmasta -toisesta jota olen tullut konkreettisesti lähelle ja siitä toisesta, johon piti ottaa etäisyyttä, jotta sen tärkeyden, rakkauden ja läheisyyden voisi taas tuntea sisällään. Tässä maassa on helppo ylpeänä todeta “Unatoka Finland” -Tulen Suomesta. Meillä suomalaisilla (kiitos onnistuneen kehitysyhteistyön) on hyvä maine Tansaniassa. Nautin elämästä ympärilläni. Muistatte varmasti, te rakkaat, kuinka ennen tänne lähtöäni sanoitte minusta huokuvan pelkkää rauhaa. Tuo rauha on näissä kokemuksissa konkretisoitunut. Kaikella on määrähetkensä -ei kai muuta voi sanoa.

Kun katson menneitä viikkoja taaksepäin, huomaan saaneeni kokea liki kahdessa kuukaudessa valtavasti asioita, joista tunnen kiitollisuutta. Menneitä voi muistella ja niistä iloita -mutta omalla tavallaan myös tulevaisuuteen sisältyy lohdullisuutta. Samaan aikaan, kun tajuan viikkojen kuluvan liiankin hurjaa vauhtia ja tämän matkan konkretisoituneen osion puolivälin häämöttävän -tunnen yhä rauhaa. Matkalla on hyvä, kotona hyvä. Näin ollen tänään aion pysähtyä myös niiden asioiden äärelle, joita kotoani kaipaan - etenkin niinä hetkinä, jolloin annan lämpimien Suomen ajatusten pyyhkäistä sydämeni yli. Omaan ajattelutapaani pohjautuen haluan mieluummin nostaa esiin näistä kahdesta maailmasta asioita, joista pidän. (Negatiiviset asiat taidokkaimmat kuitenkin lukevat rivienvälistä!) Nyt on Isänmaan vuoro. Enkä halua tällä millään tapaa särkeä sitä kuvaa, mitä olette saaneet Kristiinasta Tansaniassa. Niin moni asia on hyvin täällä, niin moni asia kotona.

Lämmin hymy huulillani olen pohdiskellut niitä asioita, joita kotimaastani kaipaan. Tämäkään kaipaus ei riepottele minua, sillä tiedän taas pian olevani noiden kaikkien asioiden äärellä -ja vieläpä mikä hienointa, osaten arvostaa niitä entistä enemmän.

LÄHEISET
Huokaus. Eräs rakas kertoi kerran erään toisen rakkaan kertoneen seuraavanlaisen ajatuksen: Ihmisiä, joita aidosti kantaa ajatuksissaan ja sydämessään, voi olla tapaamatta tai heidän kanssaan jopa keskustelematta pitkiäkin aikoja -sillä hehän jo elävät sinussa, niin kuin sinä heissä. Totta. Ja kuitenkin, kaipaan teistä niin paljon. Lämpimiä syleilyjänne, yhdessä itkettyjä ilonkyyneleitä, jaettuja hetkiä, yhteistä puheenpulpatusta, hiljaisiakin hetkiä. Kaipaan kauniita sanojanne, hyväksyviä katseitanne, lämpöä sykkiviä hymyjänne ja iloa hersyvää nauruanne. Kaipaan jopa outoa, yhteistä huumorintajuamme -ja kaikkia niitä hölmöjä juttuja. Kaipaan teitä -ihan kaikessa. Kotiin on hyvä palata -tunnen sen.

KIELI
Tahdon, että minua ymmärretään. Tahdon tulla kuulluksi ja vastaanotetuksi. Tahdon, että minulle nauretaan vähemmän. Tahdon saada oikeanlaista ruokaa, maksaa siitä oikean hinnan ja käydä pöytäkeskusteluita, joissa on yhteinen juoni. Haluan, ettei minua vaadita toistamaan jotakin vaikeaa sanaa kymmentä kertaa vain, jotta kaikki läsnäolijat saisivat hyvät naurut (VERTAA: “Minjä pjuhu ihjan hjyva sjuomi”). Niin -ja haluan kantaa Suomeen mukanani tämän nöyrtyvän sydämeni uuden opin: siinä ei todella aina ole mitään hauskaa, kun “pjuhutaan hoono soomi”. Kielelliset kysymykset ovat hankalia.

KAUPAT
Tiedän tarvitsevani pehmeän laskun suomalaisiin automarketteihin -mutta tahdon niihin. Tahdon, ettei kaupassa käymiseen tarvitse kuluttaa koko päivää säntäillen paikasta toiseen tinkien liki hermoja raastavasti ihan kaikesta. Haluan, että sinun hinta on myös minun hinta. Haluan saada kaupasta etsimäni ja tarvitsemani. Haluan, ettei se ainoa juusto, jonka löydän lukuisissa kaupoissa käyntien jälkeen sieltä yhdestä pienestä kojusta, sen ainoasta pienestä jääkaapista, ole homeessa! Tahdon tehdä ostokseni rauhassa -en vastailla lukuisiin kysymyksiin. Tahdon, ettei minulle pakkomyydä mitään -ennen kaikkea sääliä.

LENKKEILY
Täällä sadekausi on vaihtumassa pian kuivaksi kaudeksi. Vedentulosta ei siis kannata valittaa. Lähinnä tässä välikaudella olen huomannut, miten yllättävä muutos ilmastossa on vaikuttanut limakalvoihini: Silmät kutisevat pölystä ja kurkku on karhea ja kuiva. Lenkillessä tuo pöly tuntuu tunkeutuvan joka paikkaan. Vähäisinkin liikkuminen hengästyttää ja pölyn ansiosta lenkin jälkeen tuntee itsensä likaisimmaksi ikinä! Tahdon lenkkeillessäni tuntea omaa rauhaa. En tahdo tervehtiä ihan kaikkia. Tahdon hymyillä, mutta en tervehtiä kaikkia pitkän kaaavan mukaan ja jäädä juttelemaan. Tahdon, ettei minuun kiinnitetä liikaa huomiota. Tahdon, ettei eteenpäin viuhtomiselleni naureta. Tahdon, ettei perääni huudella “mzungua”, eikä minulle yritetä myydä mitään tai pyydetä ratkaisemaan minkäänlaisia ongelmia. Tahdon vain lenkkeillä.

LIIKENNE
Ihmisellä on sisäänrakennetusti luontainen tarve säilyä hengissä. Lähes kaiken kattavan vakuutuksen lisäksi otin matkalle mukaan myös itsesuojeluvaistoni. Aina tuo ei kuitenkaan edes auta -jotkut asiat vain ovat valintojesi ulkopuolella. Matkustaminen on, kuten jo useaan otteeseen todettu, todella vaarallista. 5-vee pikku-Kristiina oli varmaan aiheesta aikoinaan eri mieltä -mutta turvavyöt kunniaan! Ja kuinka monesta täkäläisestä autosta nuo TURVAt puuttuvatkaan! Autojen paikoillaan pysyvät penkit, istumatila, iskunvaimentimet ja yleinen siisteys olisivat todella tyttöä! Olen monesti miettinyt sitä, että miksi vastaani tulee niin usein autokoulujen autoja, mutta teiden kuninkailla on kuitenkin aina tuli hännän alla ja liikennesäännöt hukassa. Mihin täkäläinen autokoulu valmistaa? Vaarallisen sopan ainekset ovat siis kasassa: huonokuntoiset tiet, huoltamattomat ajoneuvot, turvavöiden puute, kontrollin puute, hurja vauhti ja uhkarohkeat ohitukset serpentiiniteillä. Ikävöin suomalaista ajokulttuuria ja -tapaa, sekä ennen kaikkea poliisilaitoksen ja tiehallinnon yhteistyötä teiden, ajokaluston ja ajajien kunnossapitämiseksi.

TERVEYS
Yksinkertaisesti: ikävöin, todella ikävöin päiviä, jolloin voisin sanoa olevani täysin terve! Mihinkään ei koske -mitään kohtaa ei väännä tai arista. Jos et jo aamusta alkaen ole tuntenut vatsanväänteitä, tai huomannut kantavasi muistutusta eilisestä säästä aamumigreenin muodossa -ei huolta viimeistään iltapäivällä aurinko tekee pääsi kipeäksi, pöly aristaa kurkkuasi, syömäsi malarialääke kipristelee vatsassa -tai (mahdollisesti myös JA) löydät jalastasi uusia, kutiavia malariasääsken pistoja. Terveys -mitä se olikaan?

IHMISET
En halua olla enää MZUNGU. Haluan olla Kristiina, joka on itsenäisesti ajatteleva ja erillinen yksilö -en vain osa jotakin vierasta massaa. Mzungu!? Olen aina kokenut tuntevani hyväksyntää ja myötätuntoa erilaisia kansakunnassammekin eläviä vähemmistöryhmiä kohtaan -mutta nyt todella tunnen jopa jonkinlaista yhteyttä heihin! Kaipaan sitä, etten enää olisi koko ajan esillä, koko ajan naurunalaisena, koko ajan kävelevänä ihmetyksen aiheena. Kaipaan rauhaa -sitä, että saan tilaa omille ajatuksilleni. Kaipaan myös tilaa. Haluan välillä fyysistä etäisyyttä ihmisiin -ja ennen kaikkea haluan itse säädellä tuota etäisyyttä/läheisyyttä. Olen yhä se sama Kristiina, joka jää julkisissa liikkuessaan juttelemaan ventovieraiden kanssa -mutta tilanne ei ole koto-Suomessa sama kuin täällä. Täällä et aina voi valita -et voi saada haluamaasi tilaa tai rauhaa, aikaa tai paikkaa. Haluan myös tehdä itse päätökseni, en antaa vain ympäristön epäloogisen asioiden kulun viedä (liikaa). Ja ennen kaikkea haluan, että kun minulle luvataan jotain -se myös pidetään. Eikä valehdella, kierrellä ja kaarrella, kieroilla ja juonita. (Huoh! Onneksi olen yhä sitä mieltä, että valtaosa tansanialaisista on aivan valtavan lämminhenkisiä ja ystävällisiä ihmisiä -osalla heistä vain voi olla myös heikkouksia, niin kuin meillä kaikilla)

RUOKA
Lista on loputon: Suomalaisia hyvälaatuisia tomaatteja, hyviä omenoita, hyvää jugurttia, juustoja, sorbetteja, RUISLEIPÄÄ, piimää -ja ylipäänsä kunnollisia maitotuotteita, vähärasvaisia ruokia, äidin ruokia, mummin ruokia, omia ruokia (joita voi laittaa keittiössä, jossa on kaikkia tarvitsemiasi raaka-aineita). Kuvittelin, että tämä lista voisi olla pidempikin, mutta eipä vaan ollut. Kaikkeen näköjään tottuu! Kaipaan kyllä myös ruokakauppoja -hyllyjä, jotka notkuvat mitä moninaisempia tavaroita, joista valita. Kaipaan tätä meidän länsimaista kulutusjuhlaa! -No, te tiedätte, että liioittelen. Omalla tavallani tunnen itseni aika avuttomaksi, pieneksi ja pelokkaaksi sen tosiasian edessä, että saadakseni kaipaamiani ruokatarvikkeita Suomessa, minun pitää myös hakea ne noista automarketeista.

AISTIÄRSYKKEET
Tahdon taas osata varoa autoja (ja pitää taas muistaa opetella, mihin suuntaan pitää katsoa autoja -vähitellen olen oppinut tämän vasemmanpuoleisen liikenteen!). Tahdon taas kuulla omat ajatukseni erilaisten aistiärsykkeiden ilotulituksen seasta. Tahdon haistaa ja maistaa asioita kunnolla. Tahdon kuulla ja nähdä kunnolla. Vaikka värit ovat kauniita -joskus olisi vaan niin hienoa, kun voisi vain nähdä pelkistettyjä, hillittyjä värejä ympärillä. Ehkäpä saisin taas vähemmän migreeniäkin.

Nyt kun luen näitä mitä moninaisempia asioita, joista juuri teille kerroin, tajuan, miten monet, tutut asiat näyttävät kääntöpuolensa täällä. On hetkiä, jolloin päivittelen täkäläistä ruokavalikoiman suppeutta -ja niitä toisia, jolloin kammoksun ajatusta meikäläisistä suurista ruokakaupoista. Samalla tapaa myös juuri ihmiset ovat saaneet minun tuntemaan oloni täällä kotoisaksi, mutta yhtäältä juuri ihmiset vetävät minua täältä myös pois. Ehkä meillä vain voi olla monenlaista, hyvin erilaisista asioista kumpuavaa hyvänolon ja rauhan tunnetta. Hyvä täällä -hyvä siellä.

Jotkut teistä ehkä tunnistavat laulun, toiset mitä erilaisimpiin tilanteisiin ja hetkiin sopivan ajatuksen:

“Tämä pieni maa jalkojen alla,
taivas suunnaton päällä pään,
Ovat seuranneet, koko matkani ajan.
Tämä pieni maa kaikkialla,
ystäväni -tänne jään,
kunnes askeleet vievät yli rajan

Jalat pidän mullassa maailman,
katseellani taivasta tavoitan,
tiedän minne matkani tehdä saan,
olen kansalainen kahden maan.”

-Tuo laulun kertosäe on soinut minulla alakouluiästä lähtien aina aika ajoin päässä, mutta vasta rippikoulun jälkeisinä vuosina löysin tuon kappaleen loputkin sanat. Sydämeni sointeja parhaimmillaan.

Ilon, onnen ja ihmetyksen säveliä isänmaalle (ja sille toiselle) laulellen,
Kristiina

Ps: Viikonloppuna suuntaamme kulkumme kohti Dar es Salaamia pienen vaihtelu-virkistää-ekskursion (oli pakko lainata tämä käsite Tumpilta) merkeissä. Ensi viikolla kenties kuulette vappuiloksenne joitakin tunnelmapaloja tuolta reissulta. Ehkäpä uusia kuviakin luvassa -tai sitten ei. Hmm.. aionkohan edes ottaa kameraa mukaan..

Te kaikki tunnette Kristiinan. Katugallup tuottaisi varmasti mitä moninaisempia luonnekuvauksia, pyörien kuitenkin sisällöllisesti samojen piirreilmaisujen äärellä. -Nuttura kiristää.

Tiukkis mikä tiukkis!

Tämä neiti “kirjahyllynikin-on-melkein-aakkosjärjestyksessä” on ollut aikamoisessa höykytyksessä kohta tosiaan jo seitsemän viikkoa (sanoipa Säde tuohon mitä tahansa!), ja jos tällaisista suorituksista pisteitä ja sijoja jaettaisiin, antaisin Krisselle kyllä ehdottomat pakolliset lohdutuspalkintopisteet ja apinamerkin hyvästä yrityksestä. Syvät, keuhkojen pohjukoita viiltävät huokaukset sekä “ketä-voin-huitaista-tästä-hyvästä” ja “piip-piip-eikö-ne-oikeesti-vois-vaihtaa-jo-virttä” -ajatukset ovat toki arkipäivääni (tai kai paremminkin kai vapaapäivääni - sillä juuri lauantaisin ja sunnuntaisin tämän maailman jumitukset risovat kaikkein eniten), mutta ylipäänsä lienen (kai?) aiheuttanut suht vähän pysyviä vammoja tansanialaisille. Toisaalta, kun asiaa oikein viilaa, niin olen mielestäni jopa ollut aikamoinen kansanterveyden edistäjä -mikäli nauru lisää ikää universaalisti.
Vaikkakin nämä asiat toimivat myös toiseen suuntaan -onneksi maailmanmatkaajamme on oppinut nauramaan myös itselleen! -Liiaksikin.
(Seinät Wilolesin huvilallamme huokailevat jo onnesta, sillä Kristiinan Lariam-lähtöiset yksinäiset hihittelyt loppunevat viikon sisään, jolloin malarialääkitys vaihtuu. [lienevätköhän kanssaeläjät laisinkaan varautuneet siihen, jos EI?])

Koto-Suomessa olen järjestänyt elämäni tarkasti, aikataulutetusti. Pidän aikatauluista ja järjestelmällisyydestä. Kalenterin kanssa olen elänyt pisimmän läheissuhteeni ikinä -tänä vuonna tulee 10 vuotta täyteen! Lepääminen on minunlaisilleni ihmisille taitolaji. -Kuin myös hetkessä eläminen. Vaikka kuinka haluaisin, pääsen tuon jalon taidon lähteille vain päiväksi kerrallaan: alan taas, pyhistä lupauksistani huolimatta, suunnittelemaan ja organisoimaan. Joku voisi tähän sanoa, että tytöllä on ainakin perspektiiviä! Isäni opetti minua aikoinaan lukemaan karttaa ohjeistamalla katsomaan pitkälti eteenpäin -ei vain sitä kohtaa missä ollaan menossa. Autoilijan tiekarttaa lukiessa tuo ohjeistus on tarpeen -on tärkeää tietää, mitä tietä ajetaan, ja millaisia tienristeyskylttejä pitää odottaa. Otin neuvosta nuoreen naiseen ja aloin soveltaa samaa kartanlukutaitoani myös elämänpolulla, hukaten kuitenkin taitoni (kyllä minulla sellainen oli vielä ennen kouluikää! -kai?) elää tässä hetkessä -juuri tässä kohdassa jossa ajan, kävelen, ryömin, matelen tai makaan. -Ja voitte varmasti arvata kuinka hankalasti nämä kartat sopivat Afrikkaan. Hetkessä on pakko pystyä elämään. Kaaoksenhallinta on jokapäiväistä. On opittava elämään naurunalaisena. Ja elämä on, kaikessa epätäydellisyydessään, rujoudessaan ja järjestäytymättömyydessään juuri sitä kaikkein aidointa (täydellisintä?) elämää.

Mitä sitten on kaaoksenhallinta, hetkessä eläminen ja naurunalaisena oleminen Afrikan arjessani?
-Elämänkoulua:

1) Oppitunti “moja” (yksi), KAAOKSENHALLINTAA:
- Älä koskaan luota siihen, että netti toimii tänä päivänä (tai tällä viikolla); koulussa, kotona, kaupungilla -missään! Äläkä luota siihen, että asia korjaantuu nyt, heti tai edes lähiaikoina.
- Sama pätee vedentuloon ja lämpöön. Varaudu kylmään suihkuun -tai mutakylpyyn. -Niin tai no, ylipäänsä siihen ettet saa suihkua ja kylpyä ollenkaan (sääli kanssaeläjiä!)
- Valmistaudu siihen, että kukaan ei ole, missään, ikinä (!!) oikeaan aikaan. “Minuutin päästä” on JOSKUS -määräämättömän ajan päästä. Ja ylipäänsä, ei ole niin sanottua, että nuo asiat tapahtuvat ollenkaan. Liki 60%:n todennäköisyydellä luentoasi ei tänä päivänä ole!
- Tarkista selustasi, pidä huolta rahoistasi. Laske aina saamasi vaihtorahat (mikä humanistin unelma!) -nalkuta pienistä!
- Älä luota edes hyvään onneen (vaan varaudu pahimpaan) astuessasi julkiseen kulkuneuvoon. Istumapaikka: Älä edes unelmoi. Hengitysilma: vähäistä. Matkaseura: Siivekästä, evällistä ja kaksijalkaista (sekä joskus harvoin myös varsin ahdistelevaa sorttia olevaa kolmijalkaista) -jokainen tuo mukanaan oman ominaistuoksunsa. Potentiaaliset jälkiseuraamukset: aistiadaptaatio voimakkaisiin hajuihin (katkuihin) ja ääniin, niska ja hartiat lukossa, kuhmu päässä, mustelmia ja reidet maitohapoilla. Lopputulema: vannon itselleni, että EN ENÄÄ KOSKAAN, KOSKAAN, KULJE JULKISILLA. [kunnes seuraavana aamuna nöyrryn todellisuuden edessä]
- Älä odota, että tilaamasi ravintolaruoka on koskaan sitä, mitä listassa lukee. Ole tiukkana -älä menetä malttiasi. Älä kuuntele vatsaasi, vaan päätäsi.
- Opettele unohtamaan vatsaoireesi, rakot jaloissasi, päänsärkysi -ja yleisen pahanolosi. JA KUITENKIN: PIDÄ HUOLTA TERVEYDESTÄSI (haavat alkavat märkiä, vatsassasi voi olla ameba ja päänsärky voi olla malarian ensioire)
- Opettele luottamaan hermoihisi -muuhun ei ole luottamista (paitsi siihen, että tämäkin päivä on taas yhtä kaaoksenhallintaa) … jos siis niihinkään!

2) Oppitunti “mbili”, HETKESSÄ ELÄMINEN:
- Eilistä ei kannata muistella -sen opit eivät päde tähän päivään
- Huominen on epävarmaa kuitenkin, joten pidä matalaa profiilia sen kanssa
- Älä silti unohda varautua myös siihen mahdollisuuteen, että se kuitenkin tulee, kaikkine (iloineen ja) suruineen: sähkökatko, pankkiautomaatit jumittavat, on jokin yleinen (tosin ei yleisesti kuuluteltu) juhlapäivä, vettä ei tule.
- Ole valppaana: älä unelmoi kadulla (liikenne on petollista), älä unelmoi lenkillä (ihmiset suivaantuvat, jos et tervehdi), älä unelmoi rahojesi kanssa (vaikka itse sen unohtaisit, ihmiset ympärilläsi yhä näkevät sinut Mzunguna!), älä maleksi huvin vuoksi (olet oiva kohde kaupustelijoille, jotka haluavat myydä hedelmiä [joita et tunnista] tai patsaita [jollaisia osaisit itse tehdä])
- Partiolainen tietää: Ole aina valmiina! -Tässä hetkessä.

3) Oppitunti “tatu”, NAURUNALAISUUS:
- “Taala mina puhu todela hoono suahili” -IHMISET NAURAVAT
- Olet väärässä paikassa väärään aikaan -IHMISET NAURAVAT (koska ymmärsit jonkun jutun väärin -tai joku “kusetti” kunnolla)
- Olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan -IHMISET NAURAVAT (kuinka ihmeessä tuo Mzungu selvitti tiensä tänne!)
- Olet oikeassa paikassa väärään aikaan -IHMISET NAURAVAT (opettele paikallinen aikajärjestelmä!!)
- Olet väärässä paikassa oikeaan aikaan -JOTKUT IHMISET NAURAVAT, JOTKUT EIVÄT YHTÄÄN (Häviä vähin äänin!)
- Pistitpä päällesi millaiset vaatteet tahansa -IHMISET NAURAVAT (ja sinä kuvittelet, että housustasi roikkuu vessapaperia)
- Lenkkeilet    -IHMISET NAURAVAT (tajuat, että ei täällä lenkkeillä -täällä liikutaan eteenpäin maleksien; lihakset hankitaan työnteolla)
- Teitpä mitä tahansa, katsoitpa minne tahansa, olitpa miten tahansa -IHMISET NAURAVAT (Kunnes lopulta ymmärrät: nauraminen on vain yksi tapa reagoida -eikä se aina ole pahansuopaa)

Elämänkoulua kaikki tämä. Ja tosiasiahan on, että tästä kaikesta huolimatta -peiliin olisi useammin katsominen. Katsojalla ja kokijalla on myös oma vastuunsa. Tuota vastuuta opettelen päivittäin kehittämällä hermojani. Toivottavasti opin ainakin perusteet ennen kuin vatsahaava yllättää.

Hermokoulusta teitä tervehtien,
Kristiina

Ps: Sananen paikallisesta käsityötaidosta. Vaikka vitsailin patsaiden rujoudella tekstissäni, en tarkoita tällä missään tapauksessa sitä, etteikö täällä törmäisi uskomattoman taiteellisesti suunniteltuihin ja huolella toteutettuihin käsitöihin. Päinvastoin! Käsityötaito täällä todellakin hämmästyttää. -Mutta toisaalta taas, joskus törmäät huonosti tuotettuihin “tekeleisiin”, jotka todella kalpenevat hienojen taidonnäytteiden rinnalla ja joista yritetään kiskoa hirmuista ylihintaa.
Pps: Netti toimii taas!! (eikä mitään lisähuomautuksia siitä, kuinka kauan insinööreiltä kesti tulla paikalle! -tärkeintä, että se taas toimii!)

Ilta on pimentynyt Wilolesilla. Olemme olleet yhteisesti sitä mieltä, että pimeä tulee koko ajan aiemmin. Kun tulimme tänne liki seitsemän (Säde kuittaa tähän, että 6 viikkoa -katsomme viikkojen kulkua eri tavoin -minä puhun kuluvista viikoista, Säde menneistä) viikkoa sitten, moskeijoiden illankoiton rukouskutsut kaikuivat kello seitsemän aikaan, nykyään rukouskutsut kuuluvat jo klo. 18.35. Toisaalta, olen taas alkanut heräämään entistä aiemmin. Aamuisin olen hereillä jo hiukan kuuden jälkeen. Afrikan aamunkoitto kiskoo herkkäunisen Kristiinan joka aamu täsmällisesti ylös. Herätyskellosta olen luopunut jo kokonaan.

Aika Afrikan auringon alla juoksee hurjaa vauhtia, vaikka elämä muutoin soljuu eteenpäin omaa rauhallista tahtiaan. Tuo rauha on antanut minulle mahdollisuuden pysähtyä pohdiskelemaan ja, joskus, vain olemaan hiljaa. Kun astun talon porttiemme ulkopuolelle, eteen avautuu maailma, jossa ei ole aikaa minulle. Vaativat katseet ja huudot pakottavat antamaan itsestään enemmän kuin ehkä meikäläisten perus-huonona päivänä pystyisin antamaan. Ja kuitenkin, se mitä nämä ihmiset minulta vaativat on pientä -yksi hymy, jokaiselle. Porttien ulkopuolella alkaa meidän maailma.
Hmm.. Miltähän tuntuu palata Suomeen?
Tänään ajattelin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, jota hiljaiset, itselleni varaamani hetket ovat jalostaneet. KUOLEMA.

Niin. Minne katosi se Kristiina, joka lukee elämänilon kirjoja ja puhuu elinvoimaisuudesta? Eikö se voisi vain jatkaa samoilla linjoilla? Kristiina hoiiii-ii -tästä aiheesta emme halua kuulla!
-Sanon tähän sen, mitä olen sanonut niille, jotka kritisoivat alasti uimista omassa mökkirannassa: On sillä kiikariin katsojallakin oma vastuunsa!
Elämä-Kuolema. Elämä on Kuolemaa. Kuolema on elämää. Elän kuollakseni. Kuolen elääkseni. Elää-Kuolla.
Mitä ihmettä??

Kuolema on tabu. Se on ISO tabu. Meillä Savossa vältellään viimeiseen asti “kuolemista” ja “kuolemaa”. Meillä kauniisti “mennään pois”, “aika jättää” tai “mennään edeltä”. Jotkut “heittävät veivinsä” tai “potkaisevat tyhjää”. Jotkut eivät tee kerta kaikkiaan mitään -he vain katoavat keskuudestamme. Erilaiset steriilit hoitolaitokset ovat tehneet kuolemasta katoavan luonnonvaran. Emme enää osaa suhtautua kuolemaan mitenkään -emme osaa kuolla? Kuolema on kuin äkkijyrkkä, odottamaton pudotus? Mitä kuolema on?

Vaan tässä maailmassa asiat ovat niin toisin. En tiedä muusta Afrikasta, mutta ainakin Tansaniassa, tarkemmin Iringassa, kuollaan koko ajan! Kuolema on koko ajan täällä -kuin elämän sanansaattajana! Lähes päivittäin, mikäli suostun poistumaan näiden porttiemme ulkopuolelle, kuulen jonkun kuolleen. Swahilin kielisen sanavarastoni kaksi käytetyintä ilmaisua ovat “Habari” -Mitä kuuluu ja “Pole Sana” -Olen todella pahoillani.
Milloin täti. Milloin veljen vaimo. Joku aina aiheuttaa keskustelun etenemisen “Pole Sana” -asteelle.

Tämän maan eliniän odote on matala. Lapsiluvut ovat korkeita. Liian korkeita ovat olleet myös lapsikuolleisuusluvut -laskusuunta on tosin hurja. Lapset ovat elämän jatkumisen tae ja vanhuuden turva. Lapset ovat omalla tavallaan elävä esimerkki kuoleman läsnäolosta kaikkialla.

Ja kuitenkin, ehkä juuri kuoleman läsnäolo kaikkialla on merkki myös elämästä -jopa eräänlainen elämän tae. Ilman kuoleman todellisuutta ei olisi näin suurta iloa, näin suurta uskoa, näin suurta toivoa. Ilman kuoleman todellisuutta olisiko ylipäänsä elämää tällaisenaan?

Mitä me sitten länsimaissa pakoilemme?
-Kuolemaa -sanot sinä?
-Elämää -väitän minä!

Afrikassa kuolema vie läheiset konkretian tasolla pois luotamme -ei kuitenkaan sydämistämme. Niin kauan kuin joku muistaa kuollutta, hän on omalla tavallaan keskuudessamme -elävänä kuolleena. Afrikkalainen ajatus sukupolvien jatkumosta -siitä miten olemme aina osana jotakin suurempaa, Ujamaa -perhettä, on koskettavan kaunis. Minussa elää aina jotakin teistä (lämmin hymy) -ja “Mungu akipenda” -jos Jumala suo, joskus minä elän jälkipolvissa. Elämällä ja kuolemalla on selkeä yhteys.
-Niin myös meillä länsimaissa; meillä on vain niin paljon vähemmän “eläviä kuolleita” kuin “kuolleita eläviä”.

Olen viime aikoina pohdiskellut myös surua. Meillä kaikilla on kokemuksia surusta. Niin pienistä kuin suuristakin. Surun mittaamiseksi ei ole olemassa standardi-mittoja. On minun suruni. On sinun surusi. Emme voi koskaan täysin ymmärtää toistemme surua. Voimme vain antaa tilaa, aikaa ja itsemme.
-Minä näen, että olet surullinen.

Kuolema on surua. Kuolema tietää aikaa tunteille. Tässä maailmassa surulle on aikansa ja paikkansa. Kunpa mekin osaisimme länsimaissa raivata paikkamme surulle. Osaisimme laittaa oman surupesämme, koristaa sen omalla tavallamme -herkillä kyynelillä, raivoisalla nyyhkytyksellä, koskettavilla aforismeilla, kuvataiteella, musiikilla. Surupesässä saisimme käydä tunteemme alusta loppuun -ja kun on aika, tulla eheämpinä, vahvempina, elinvoimaisempina takaisin. Uraputki, harrastusputki, lapsiputki, seurapiiriputki, pidän-yllä-julkisivuani -putki. Mietin tässä juuri, että voiko putkeen rakentaa surupesää?

Saisitteko näistä elementeistä aikaan jonkinlaista yhtälöä: ILO, SURU, ELÄMÄ, KUOLEMA?

Eikö vain olekin ihan ihme juttu, miten afrikkalaisessa kudelmassa on todellakin niin monenlaisia sävyjä. Ja nuo sävyt näyttävät niin erilaisilta toisten värien rinnalla?

Täynnä elämää ja elinvoimaa,
Kristiina
 
Ps: En omi ihan kaikkia ylläolevia ajatuksia itselleni (vain ne ärsyttävimmät) -osoitan lämpimästi syyttävän sormeni myös kohti ruotsalaista uskonnonpsykologia Owe Wikströmiä kirjassaan “Läsnäolon taito”. Suosittelen!
Pps: Niin ja jos näette “kylillä” entistä yläasteen äidinkielen opettajaani, voitte kertoa, että Kristiina ei ole lakannut vieläkään “helskyttelemästä”! En pyytele anteeksi, mutta tiedän etteivät kaikki pidä kaksi-sanaisista virkkeistä.
Pps: Tiedän mitä ajattelette. Puuskutatte, olette pettyneitä, vaihdatte selaimenne etusivua. Nii-in, tiedän kyllä, ettei olisi pitänyt avata suutansa. -Tai tietokonetta. Tai tallettaa tätä muistitikulle. Tai kävellä nettikahvilaan. Tai ylipäänsä painaa “julkaise” nappia osoitteessa blogitus.net. Mutta eihän tämä nyt niin haudanvakavaa ole. Joskus olisi vain niin paljon helpompaa, jos muistaisimme päivittäin “kuolla nauruun”.

Piste.

Niin. Koti maalla. Savolaiset varmasti tunnistavat otsikkoni ajatuksen erilaisista Kuopion ympäryskuntien tonttien myyntikamppanjoista. Olen maistellut tuota ajatusta pitkään suussani, ja tuntenut sen lohdullisena aina niinä hetkinä, kun kaupungissa eläminen ahdistaa. Joskus koti voi taas olla maalla. En voi väittää, ettenkö olisi viihtynyt koskaan kaupungissa, sillä ihmiset (aivan, juuri te siellä, te kaupunkilaiset läheiseni, ystäväni!) tekevät kodin. Kaupungissa on omat hyvät puolensa. Ja kuitenkin, maaseudun hyvät puolet tuntuvat aina lyövän laudalta kaupungit.

Tänään, pilvisenä lauantai-aamuna kaupunkiasunnossamme Wilolesin vuorella, pyörin kovasti maaseutu-ajatuksissani, ja aivan syystä. Palasimme eilen maalta KOTIIN. Meillä oli ilo tulla kutsutuiksi käymään vierailemassa Kidugalan kylän lähettien, Leena Mgayan sekä Antti ja Marketta Vanhasen luona. Lähdimme matkaan Leenan poikettua Iringan kautta ohikulkumatkalla tiistaina ja palasimme tosiaan eilen Njomben kaupungin kautta. Oli onni, että saimme liftejä molempiin suuntiin, kiitos niistä! Tosin loppumatka Njombesta kotiin Iringaan taittui coachissa, eli eräänlaisen minibussin kyydissä -varsin, hmm, mielenkiintoisissa merkeissä. Matka Njombesta kotiin kesti 5 tuntia lukuisine pysähdyksineen -joista suurin osa näytti liittyvän jonkinnäköiseen bisneksen tekemiseen. Tiedä häntä. Tällä kertaa bussia ei sentään lastattu ääriään myöten täyteen ihmisillä. Saimme jopa istua koko matkan ajan. Kyydissä tosin oli ihmisten lisäksi mitä moninaisempia matkatavaroita (niin -ja nämä kaikki matkatavarat olivat tosiaan coachin sisäpuolella, ei missään tavaratilassa -katolle tässä minibussissa ei lastattu mitään) aina kasvis- ja passionhedelmä säkeistä valtaviin ostoskasseihin, isoista bensakannuista eläviin kanoihin ja kukkoihin. Matka olikin ajoittain aikamoista aistiärsykkeiden ilotulitusta bensan katkun sekoittuessa voimakkaaseen hienhajuun (ja kaivoipa joku jossain vaiheessa matkatavaroistaan kaksi isoa kalaakin -hajuärsykkeen ollessa mitä ilmeisin!) -kanojen kotkotuksen tahdittaessa ihmisten iloista (tosin myös välillä varsin kiihtynyttä) puheenpulpatusta. Tienristeyksissä ja bussiasemilla meno yltyy aina yhdeksi markkinahumuksi. Bussin pysähdyttyä ikkunan taakse tulee lasiin kolkuttelemaan pikku-eväiden (keksien, mehujen, lihapasteijoiden, keitettyjen kananmunien, hedelmien ja grillattujen maissien) ja erilaisten toririhkaman myyjiä. Meno on ajoittain todella kilpailuhenkistä: korvia säästelemätöntä huutamista, tyrkyttämistä, bussin ikkunoihin hakkaamista -ja joskus joku uskaltautuu avaamaan bussin ikkunan tunkien nenän eteen tuotteita toisensa perään. En yleensä osta noista pisteistä mitään, varaudun mieluummin rauhassa matkaeväin mukaan. Eilen kuitenkin päädyin ostamaan grillatun maissin, 200 TSH:n (n. 10 senttiä) päätähuimaavaan hintaan. -Ja hyvää oli!

Eksotiikkaa. Sitähän tämä kaikki monella tapaa onkin, varsinkin, jos on kahden viikon turistimatkalla. Me ollaan oltu maassa 1 ½kk (tiedän mitä ajattelet juuri nyt -niinpä: aika menee todella nopeasti!) -jotkut länsimaalaiseen elämänmenoon tottuneet ihmiset elävät täällä vuosikausia. Näille ihmisille eksotiikan täytyy kadota jossain vaiheessa. On asennoiduttava toisin, on pystyttävä näkemään kaikessa oudossa ja hämmentävässä muutakin kuin eksotiikkaa. Muuten ei jaksa. Kaikkea ei voi, eikä tarvitsekaan ymmärtää -se täytyy hyväksyä. Ja kuitenkin näiden kaikkien kummallisten asioiden takaa on löydettävissä niin paljon hyvääkin, jos vain oikealla tapaa asennoituu. Eilen pitkä bussimatka alkoi rasittaa pidemmän päälle. Loppumatkasta kuitenkin päätin taas eläytyä hetkeen (muistatte varmasti dalla-matkatarinani) ja etsiä siitä itselleni vaikuttavia piirteitä. Me elämme länsimaissa, etenkin kaupungeissa (tosin tänä päivänä myös maalla), hyvin puhdasta, siistiä ja sileää elämää -rosot on hiottu, putsaten samalla jotakin inhimillistä pois. Keinotekoista -jokin tuossa kaikessa on keinotekoista. Me emme länsimaissa matkusta kanan kanssa bussissa. Mietimme hygienia-, allergisoimis- ja melusaastetekijöitä. Tämä autenttinen (aito), jollakin tapaa kauniin inhimilliseksi riisuttu maailma ei pakota ihmisiä ajattelemaan liian monimutkaisesti. Kun sinun on saatava itsesi ja kana Njombesta Makambakoon, hyppäät kanoinesi bussiin. Se siitä -ongelma ratkaistu! En edes viitsi vaivautua miettimään, miten itse veisin kanan Kuopiosta Helsinkiin -niin tai miksi edes veisin kanaa, muutoin kuin pakastetuotteena. Huomaan kaiken tämän hälyn ja näiden aistiärsykkeiden keskellä tuntevani rauhaa. Täällä voin vain olla, ihan oma itseni -aitona, inhimillisenä.

-Niin, tiedän sinun siellä pudistelleen päätäsi ja ihmetelleen näiden ihmisten itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta. Tuoda nyt kana täyteen ahdettuun bussiin muiden kiusaksi! Mutta mietipä hetki viimeisimpiä julkisilla kulkemiasi matkoja. Kuinka usein näet vanhan huonokuntoisen ihmisen joutuvan jäämään seisomaan. Kuinka harvoin istumapaikkoja annetaan niitä enemmän tarvitseville. Kuinka harvoin ovia avataan, vieraita tervehditään, ja vierustoverille lämpimästi hymyillään. Täällä vanha mies ja lastaan kantava äiti saavat heti istumapaikan, vierustoverisi tervehtii tarkasti koodatulla tavalla, tarjoaa osaa matkaeväistään ja kiittää matkaseurasta jäädessään pois bussista. Voit olla aivan vapaasti eri mieltä, mutta: Mitä muutamasta kanasta!

Aloitin taidokkaasti tämän päiväkirjatekstin kertomalla maaseutu-ajatuksistani poiketen kuitenkin matkan varrella aika lailla sivuraiteille -tai siltä se ainakin vaikuttaa. Maaseudulla on kuitenkin minulle koti-Suomessa vielä niitä joitakin paikkoja, joissa voin kohdata vielä jonkinlaista aitoutta. Voin vetäistä jalkaani (viittaan tällä “Lähtöhalauksia -osioni” teksteihin) kymmeneen kertaan paikatut verkkarit jalkaan, sumuttaa itseni itikkamyrkyllä ja painua metsään sienestämään. Afrikassa olen voinut täällä kaupungillakin toki tehdä saman: vetäissyt matkan aikana kauhtuneet (Afrikassa vaatteiden kulutus on ihan järkyttävää: kylmällä vedellä käsin peseminen, auringossa kuivaaminen ja pyykkien silittäminen kuluttavat vaatteet todella pian huonoon kuntoon!) vaatteet päälle, sumuttanut itseni OFFilla moskiittojen torjumiseksi ja lähtenyt torille ostamaan kanttarelleja. All the same -kaikki yhtä! Ja kuitenkin, myös Afrikassa, tarkemmin Tansaniassa -vielä tarkemmin sen eteläisessä osassa (muustahan minä en tiedä mitään -huomaan päivä päivältä, miten asiat ja alueet, joista voin kertoa ja joita voin kommentoida, kapenevat -päivä päivältä olen yhä enemmän täynnä kysymyksiä, kuin vastauksia. Matkustelu opettaa nöyräksi.) on iso ero sillä, elätkö kaupungissa vai maalla. Juuri, kun kuvittelit, että Iringan kauppojen tavaravalikoima on suppea, tiet huonossa kunnossa ja julkinen liikenne “sucks” -lähdet maalle, jonne tiet ovat lähes ajokelvottomat, kaupat myyvät vain äärimmäisiä perushyödykkeitä (riisiä, maissia, hiukan kasviksia jne.) ja julkista liikennettä ei ole. Ja siitä huolimatta, maailmanmatkaaja Tossavainen käsi rinnalla toteaa: kyllä maalla vaan oli niin paljon mukavampaa!

Ihmiset. Lämpö. Valo. Tähtien kirkkaus. Yhteisöllisyys. Elämän maku. Aitous. Vieraanvaraisuus.
-Positiivisten adjektiivien listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin.

Tänään, tänä pilvisenä aamuna Wilolesin vuorella, valmistautuessani runsaaseen aamupalaan iringalaisten jugurttien, hedelmien ja vihanneksilla päällystettyjen sämpylöiden äärelle, ihmettelen hiljaa mielessäni, miltä tuntuukaan palata kolmen kuukauden päästä Suomeen. Älkää hyvät ystävät pakottako minua silloin heti automarketteihin tai VR:n luotijuniin (afrikan mittapuulla)! Jos sydämeni ei petä vielä täällä Afrikassa -kiitos Maman ruhtinaallisen öljyn käytön, tai jos en saa laskimotukosta pitkillä lentomatkoilla (mikä sinänsä onnistuu myös täkäläisillä pitkillä automatkoilla), varma tapa räjäyttää jokin itäsuomalaisten sukurasitetauti päällensä on viedä minut liian pian kaiken sen suuren, hienon ja kiiltävän keskelle, mitä me nimitämme sivistykseksi.

Huokaus.

Olette ajatuksissani. Teidän takia tiedän, että minun on hyvä palata,
Kristiina

Ps: Vielä kerran kiitokset Leenalle ja Vanhasille vieraanvaraisuudestanne, jaetuista ajatuksista ja hetkistä. Luonanne oli hyvä ja lämmin olla. -Ja sanottakoon vielä, että Kidugalassa saamamme tarjoilut olivat todella runsaat! -Maalla saimme paremmat tarjoilut kuin kaupungissa aikoihin. Kiitos.
Pps: Lohdutukseksi Tansanian maaseudulle: meidän netti ei ole toiminut vuorokauteen -terveiset nettikahvilasta!!

Maailmanmatkaaja lähtee tiistaina valloittamaan pientä puskakylää, Kidugalaa. Allekirjoittaneesta seuraavan kerran kuulunee vastan viikon päästä, kun palaamme reissultamme.

Iloksenne päätin kuitenkin tänään laittaa lisää uusia kuvia nettiin. Erityisesti siellä on kuvia Neema Craftsista, tämän päivän vaellusreissustamme Gangilongalle, sekä alkuillan reissusta paikallisten länsimaalaisten suosimalle ranchille. Aikamoista seikkailua tämäkin päivä täynnä. Tänään jätämme hyvästit Suomeen takaisin matkaavalle Ollille. Lämmin kiitos Ollille yhdessä vietetystä ajasta -sekä kaikkea hyvää kotimatkalle ja siitäkin eteenpäin.

Elämän erilaisia matkoja ihmetellen,

Kristiina

Tänään päätin jakaa palan tansanialaista iltaani kanssanne. Aamupäivän vietin kotona laatien harjoittelusuunnitelmaa elokuussa alkavaa psykologiharjoittelua varten. Maman tultua töihin ja aloitettua hommansa päätin lähteä kaupungille. Kaupungilta mukaani tarttui taas pari laukkua ja säilytykseen tarkoitettu olkikori. Ei hyvä -lentoyhtiön matkatavaroiden painorajat taas paukkuvat. Torilta mukaani tarttui myös luuta, jota Juhudy oli peräänkuuluttanut jo jonkin aikaa. Ostimme jo eräänlaisen, ilmeisen vääränlaisen katuharjan, sillä Juhudy oli ilmoittanut Tuomakselle mitä kohteliaimmin: “Excuse bosy, this is no good”. Nii-in.. länsimaalainen harjamme ei kelvannut! Näinpä minä liihottelin tänään kaupungin läpi ihka aito luuta kainalossa, toisessa kädessä olkikori täynnä passionhedelmiä. Ilmeisesti luuta lisäsi minun paikallisuskottavuuttani niin paljon, että sain tänään passionhedelmäpussin (aivan oikein -olen koukuttunut niihin!) 500 shillingillä, vaikka viime viikolla samassa kojussa tuo pussi oli maksanut 1500 Tsh. Hmph -Tiedä häntä. Samasta kojusta minulle tarjoittiin myös keltaisia, epäilyttävistä mangonnäköisiä hedelmiä 500 shillingillä. Olisikohan mangokausi tullut takaisin? -Mutta miksi nuo mangot olivat keltaisia? -Mangon hedelmäliha on kyllä keltaista, mutta ulkokuoren pitäisi olla vihreä. Ehkäpä kysyn tästä joltakin asiantuntevammalta.

Ostosten teon jälkeen suuntasin kulkuni paikalliseen kehitys- ja kuulovammaisten päivätoimintakeskukseen, Neema Crafts’iin. Olemme vierailleet kyseisessä paikassa jo useamman kerran, pääosin viemässä tyhjiä, muovisia vesipulloja, joita Tumpin kanssa keräämme. Neema Crafts ottaa vastaan muovipulloja, jotka normaalisti ihmiset polttavat pihoillansa. Mielestämme muovipullojen vienti Neemaan, joka mitä ilmeisemmin toimittaa pullot maassa olevaan (ilmeisesti) ainoaan pullojen kierrätyskeskukseen Morogoroon, on hyvä ympäristöteko -vähentää hiilidioksidipäästöjä, edes omalta osaltamme. Ja te, jotka olette saaneet niitä norsun kakasta tehtyjä kortteja (otsikolla “p—aa postissa”), nuo kortit on tehty Neemalla! Tänään varasimme Neemalla käyntiin useamman hetken aikaa, sillä halusimme tutustua myös Neeman toiminnalliseen puoleen. Esittelykierros Neemalla avasi huomaamaan, miten arvokasta työtä lahjoitusvaroin toimiva brittiläispariskunnan perustama Neema Crafts tekee. Usein yhteiskunnan alimpana pohjasakkana nähdyt ihmiset ovat saaneet täällä osaavaa ohjausta ja tukea. Olen toki vieraillut opiskelijaryhmieni kanssa suomalaisissa päivätoimintakeskuksissa, mutta jollakin tapaa juuri Neeman toiminta vaikutti minuun aivan erityisellä tavalla -ehkä se on tämä kulttuurinen konteksti: maailma, jossa arvosi mitataan työkykyisyydellä. Huivifriikkinä päätinkin hankkia loput täältä kotiin haluamani huivit juuri Neemalta!

Kotiinpalattuamme muut ottivat koneet haltuunsa ja siirryin itse kuistille lukemaan. Koska Tumppi on alkanut käymään karatessa iltapäivisin, ja Säde puuhaa koneella kouluhommia, lähdin illalliseksi saamiemme täytettyjen chapatien jälkeen lenkille.

Edelliseen viitaten kutsunkin teidät mukaan lenkille Krissen kanssa. Tossun ojoon, Kwaherit (=näkemiin!) mamalle ja rautaportista ulos vuoristoilmaan. Koska elämme vuoren rinteellä, liki sen korkeimmalla asutetulla kohdalla, lenkki alkaa alamäki-osuudella. Jo heti ensimmäisessä kaarteessa vastaan tulee ilmeisen rakastunut nuoripari toisiaan kylkeen tuuppien. Ainakin rakkauden tunne ja sen kieli tuntuvat olevan universaaleja! Kävelen jonkin matkaa ensimmäisen alamäen jälkeen suoraa taivalta parempiosaisten hienojen, korkeilla muureilla aidattujen talojen ohi. Vastaantulevat autot vaativat minua siirtymään tiensivuun, enkä kyllä uskaltaisi olla vaatimuksia noudattamatta -sen verran uraiset nämä hiekkatiet täällä yhä ovat. Vastaan tulee minua vanhempi nainen tervehtien kunnioittavasti “shikamoo” -vastaan hämmentyneenä asiaankuuluvasti “marahaba”. Tässä kuviossa mätti se, että allekirjoittaneen olisi pitänyt tervehtiä itseään vanhempaa kyseisillä sanoilla. Ei hyvä. Ympärilläni parveilee koko ajan lapsia. Tässä vaiheessa, kello viiden jälkeen, lapset kulkevat vielä koulupuvut päällä, matkalla koulusta kotiin. Erään talon pihalla leikkii maahan piirrellen alle kouluikäisiä lapsia, jotka minut nähdessään nousevat innoissaan hyppimään tasajalkaa “Tsau Mzungu. Tsau. Tsau. Tsauuuuuuuuu!”. Vastaan hymyllä ja käden huiskautuksella takaisin. Kääntyessäni seuraavan kulmauksen taakse eteeni avautuu maissipeltoa. Maissit huojuvat tuulessa -vai onko se tuuli? Huomaan kuinka maissit alkavat pellon ohittaessani heilua yhä vinhempaa ja samaisesta suunnasta alkaa kuulua “Mzungu, mzungu, mzungu”. Ketään ei näy. Minua alkaa naurattaa ja pian maissipeltokin nauraa kanssani -jatkan matkaani hymyillen. Lähestyn isoa päätietä. Ohitan siniseksi maalatun lautahökkelin, joka toimii tienristeyksen pikkukioskina. Kioskilla notkuu ihmisiä Cocista ryystäen ja äänekkäästi jutellen. Vastaan tulee pieni poika pyörittäen kepillä punaista purkin kantta pitkin hiekkatietä. Huomatessaan minut hän painelee ohitseni vinhaa vauhtia katsoen taakseen hyväksyntää hakevasti. Huikkaan ohimennessäni “Nzuri, nzuri -hyvä, hyvä”. Poika hymyilee minulle hammasrivi kiiluen. Huomaan, että päätielle on pysähtynyt dalla, josta huitoo joukko ihmisiä kysyvä katse naamallaan. He eivät taida ymmärtää lenkkeilyintoani. Pyöritän päätäni ja vastaan “Hapana, hapana -ei, ei” -auto jatkaa lastin painosta (tai no?), huonosta jousituksesta tai tien rosoisuudesta johtuen keinuvaa mateluaan eteenpäin. Jatkan muutaman sadan metrin matkan tien vartta kävellen. Kaupungissa ei ole satanut sitten aamupäivän ja tie pölisee. Sandaalieni läpi virtaa liikkeeni tahdissa hiekkaa sisään ja hiekkaa ulos. Tuolla taipaleella ei voi kuin katsoa jalkoihinsa. Pöly käy silmiin ja hämää epätasaisella tienreunustalla kulkijaa jopa niin, että olen astua hyvin maastoutuneen kanan päällä. Vaikea sanoa kumman järkytys oli suurempi. Lapset tienvarrella nauravat minulle ja huutavat perään “Mzungu, good afternoon -Hyvää iltapäivää”. Heilautan taas kättäni ja vastaan samalla mitalla. Käännyn päätieltä katoliselle kirkolle johtavalle sivutielle. vastaani kävelee kolme nunnaa vaaleansinisissä mekoissaan, valkoisissa päänpeittävissä huiveissa, isot ristit kaulassa. Kirkko on kauniilla paikalla vuorenrinteen alla, oivallinen paikka juuri tällaiselle Herran huoneelle. Hetken haaveiltuani mieleeni muistuu taas nuo kamalat vessat, jotka juuri tämän kirkon “pihan perällä” olivat. Omissa ajatuksissani kulkiessa havainnoin aina liian myöhään tervehdykset. Aiheutan naurunremakan poikasaattuessa, joka tervehtii minua nuorekkaasti “Mambo” -osatessani vastata takaisin “Safi”. Ihmiset ylipäänsä nauravat täällä niin hämmentävän paljon, että alkuun sitä mietti koko ajan, että laahaankohan vessapaperia kengänpohjassani. Tällä hiekkatiellä vastaan tulee koko ajan ihmisiä, jotka katsovat ensin silmiin vaativasti ja tervehtivät sitten mitä moninaisimmilla tervehdyksillä. Kuka sanoi, että lenkkeily on itselleen otettua aikaa! Tämähän käy työstä. Saat koko ajan olla tervehtimässä -kertomassa kuinka kotona, töissä, tai ihan muuten vaan menee hyvin. Vastaukset tervehdyksiin tulevat jo liki automaattisesti, samoin käsi tuntuu nousevan vieterin lailla pystyyn tiettyjen näköärsykkeiden myötä. Ja kuitenkin, jokaikisen lenkin jälkeen mietin, että ei vitsi, jos edes yhden lenkin voisi olla vaan ihan omissa ajatuksissaan! Tällä hiekkatiellä kävellessäni matkantekoa rikastuttavat ohikulkevien tervehtijöiden lisäksi maissipeltojen kulmilla laiduntavat lehmät ja vuohet. Jostakin kaukaa kuuluu lasten huutoja. Huudot lähenevät, ja huomaan kuinka läheisellä ruohokentällä on käynnissä kiivastahtinen futismatsi. Tunteet kuohuvat kentällä! Kääntyessäni pienelle kujalle “Hehe streetille”, huomaan edessäni kulkevan 4 naista hitaasti eteenpäin madellen, tukkien koko tien. Tapailen sanaa “Samahani -anteeksi” ja saan naiset hitaasti väistämään. Reippain askelin lenkkeilevä mzungu tuntui huvittavan heitä aika lailla. Samaisella hiekkatiellä vastaani tulee myös muita naisia. Eräs nainen kantaa ilmeisesti päivän ostoksia päänsä päällä alumiinisessa metrin halkaisijaltaan olevassa vadissa. Juuri kun pääsen taas ihmettelemästä naisen uskomatonta tasapainottelua, vastaan tulee toinen nainen kantaen päänsä päällä 20 täyttä limsapulloa limsakorissa. Neliskanttinen kaljakorin kokoinen laatikko heiluu kuoppaisella tiellä taiteilevan naisen päässä puolelta toiselle. Ohitan naisen liki hengittämättä, katse maahan luotuna. Enpä olisi halunnut vastuuta tuon lastin kaatumisesta! Vähitellen näitä pikkuisia hiekkateitä taittaessani huomaan auringon jo laskeneen vastapäisen vuoren taakse. Pimeällä liikkuminen ei ole suositeltavaa, varsinkaan pikkukujilla. Moskiitot tuntuvat siinä hetkessä olevan pienin huoleni. Kiristän tahtia. Alkaa ylämäki-osio. Viimeinen kilometri kotiin on nousujohteista puuskuttamista. Wilolesin tiellä uskallan puuskutusten lomassa katsella ympärilleni. Tienoo on hiljentynyt. Koulu, jonka ohi menen on pelottavan autio rikkinäisine ikkunoineen. Pihan ohittaessani huomaan kuitenkin puun alla vielä muutamia koulupukuisia lapsia tähyilemässä ylöspäin. Puussa kiipeilee yksi koulupukuinen lisää pudotellen joitakin hedelmiä alas. Juuri, kun haen katseellani, mitä nuo hedelmät ovat, edestäni vaeltaa kaksi valtavan isoa helmikanaa. Olen kompastua. Ohi menee keikkuen tumma auto, josta pelkääjän paikalta kurkistaa ulos stetsonin alta silmää iskien, valkoinen hammasrivi kiiluen musta mies. Näky on mitä huvittavin. Puuskutan kohti kotia ylämäkeen. Vastaan tulee lapsia, jotka yksitellen vaativat minua tervehtimään “Good afternoon” -perään he huutavat “I love you”. Vastaan kommenttiin herkimmällä hymylläni. I love Africa! Suoralla ennen viimeistä ylämäkeä vastaan tulee levottomasti liikkuvia koiria. Pimeän lähestyessä koirat muuttuvat levottomammiksi ja parveilevat joukoittain. Lähestyessäni kotia etsin katseellani eräästä kulmauksesta pikku poikaa, joka tapaa seisoa portin pielessä huutaen vimmatusti “Mzungu, mzungu, mzungu”. Eilen poika oli portinpielessä kaverinsa kanssa heiluttaen kädessään valkoista styroxin palaa tähdäten sillä kuin aseella meitä kohti huutaen tuttua Mzungu-litaniaa. Tilanteessa oli kieltämättä tiettyä komiikkaa. Ennen viimeistä mäkeä löydän naapurinlapset kokoontuneena kulmakioskin (taas sellainen pieni lautahökkeli) seinustalle. Huomatessaan minut risaiseen ja rikkoutuneeseen keltaiseen prinsessamekkoon sonnustautunut pikkutyttö juoksee kohti kädet ojolla. Ujous valtaa kuitenkin pienen kysyessäni “mitä kotiin kuuluu”. Isommat vastaavat pienen puolesta “Nzuri, nzuri”. Kipuan viimeisen mäen ylös, katselen pimeän tuloon valmistautuvaa tienoota Wilolesin vuorelta, kuuntelen kuinka lasten leikkien äänet sekoittuvat koirien haukuntaan. Jossakin on menossa jokin uskonnollinen joukkokokous -kovaääniset huutavat “Hallelujaa”. Huhuilen portilla “Hodii” -ja vastaukseksi ovi avataan, toivotetaan tervetulleeksi ja kysytään kuinka töissä meni. -Niin päivän työ on takana. Ulkona pimenee hetkessä, kuten Afrikassa aina. Auringon kanssa kilpaa juokseminen ilta-aikaan on oma taitolajinsa. Nyt on aika mennä suihkuun.

Näkemiin ja kiitos lenkkiseurasta,

Kristiina